Ongelma on sellainen, että en aina koe olevani onnellinen parisuhteessani. Olemme seurustelleet nyt vuoden ja joitain kuukausia päälle ja ymmärrän kyllä, että elämä ei aina ole mitään ruusuilla tanssimista, mutta uskon tilanteeni olevan vähän normista poikkeava.
Seurustelen siis transmiehen kanssa, jolla ei ole hormonihoidot vielä alkaneet. En ole koskaan kokenut, että hänen sukupuolensa korjaaminen olisi minulle mikään ongelma, mutta olen nyt saanut tavallaan silmäni auki sille, mitä tulevan pitää, kun hormonihoidot ja leikkaukset yms. alkavat. Tilanne on nyt jo melko paha, koska kumppanillani on itsetuhoisuutta ja masennusta transasioiden lisäksi ja osittais myös niiden takia, ja koen, että minä ja minun mielenterveysongelmat jyrätään, koska toisella menee "huonommin". Olen 24/7 tavoitettavissa, tukena ja apuna ja kannattelen toista pysymään pinnalla ja jaksamaan, mutta nyt oma jaksaminen alkaa loppua. Tietenkin haluan olla tukena, mutta koen, että en ole. En osaa samaistua toisen tunteisiin, koska en ole trans. En osaa antaa "vertaistukea" tai oikeanlaisia näkökulmia asioihin. Osaan vain olla paikalla ja pitää toista pystyssä itseinhon pyörteissä. Kärsin itse masennuksesta ja ahdistuksesta jota en pääse purkamaan. Kaiken tämän lisäksi kumppanini on äärimmäisen mustasukkainen. Kun näen ystäviäni, hän melkeen poikkeuksetta satuttaa itseään ja osoittaa mieltään, koska "ei riitä minulla" ja koska muut saavat huomiotani. Tämä on johtanut siihen, että näen ystäviäni harvoin.
Seurustelu tuntuu välillä kovin yksipuoliselta, minä olen se joka tekee kaiken työn ja toinen vain ottaa ja ottaa, mutta kohta ei ole enää mitään, mitä antaa. Meillä menee myös välillä hyvin, varsinkin sen jälkeen kun olen ottanut esille ahdistukseni suhteestamme ja sitten toinenkin jaksaa taas hetken panostaa sen pelon ollessa perseessä, että otan ja lähden. Mutta ei se tunnu aidolta. Toinen sanoo rakastavansa, minäkin rakastan, mutta jokin ei tunnu siltä kuin pitäisi. Pelottaa myös, miten suhteen käy kaikkien hoitojen ollessa käynnissä ja entä sen jälkeen ? Tiedän, että hän tarvitsee minua, välillä pelkään, että hän tarvitsee enemmän minua kuin minä häntä. Jos nyt kuitenkin lähtisin ja jättäisin, hän romahtaisi ja luultavasti tekisi jotain peruuttamatonta itselleen. Koen olevani vankina, toisaalta omasta vapaasta tahdosta ja toisaalta "velvollisuudesta". En tietekään halua, että hän tekee pahaa itselleen tai ylipäätään en toivo mitään pahaa hänelle.
Ja että tilanteeseen saataisiin lisää pähkäiltävää, olen tutustunut mieheen, joka saa minut iloiseksi ja unohtamaan arjen murheet. Koen olevani ehkä hieman ihastunut, mutta en ole varma johtuuko tunne vain siitä, että joku ottaa minutkin välillä huomioon. En saa kyseistä miestä pois päästäni, mutta en menisi luottamaan, että kyseessä on mikään "vuosisadan rakkaustarina". Mutta kuitenkin mutkistuttaa asioita jonkin verran entisestään.
En myöskään haluaisi olla jättävä osapuoli, koska tunnen syyllisyyttä jo nyt, kun edes mietin sitä vaihtoehtona, mutta tiedän, että muutoksen on lähdettävä minusta koska kumppanini ei sitä tule tekemään. Enkä edes tiedä haluanko erota, haluasin vain selvyyden tunteisiini...
En edes tiedä, miksi kirjoitan tänne. Halusin vain purkautua. Onko muita samassa tilanteessa olevia ?
Seurustelen siis transmiehen kanssa, jolla ei ole hormonihoidot vielä alkaneet. En ole koskaan kokenut, että hänen sukupuolensa korjaaminen olisi minulle mikään ongelma, mutta olen nyt saanut tavallaan silmäni auki sille, mitä tulevan pitää, kun hormonihoidot ja leikkaukset yms. alkavat. Tilanne on nyt jo melko paha, koska kumppanillani on itsetuhoisuutta ja masennusta transasioiden lisäksi ja osittais myös niiden takia, ja koen, että minä ja minun mielenterveysongelmat jyrätään, koska toisella menee "huonommin". Olen 24/7 tavoitettavissa, tukena ja apuna ja kannattelen toista pysymään pinnalla ja jaksamaan, mutta nyt oma jaksaminen alkaa loppua. Tietenkin haluan olla tukena, mutta koen, että en ole. En osaa samaistua toisen tunteisiin, koska en ole trans. En osaa antaa "vertaistukea" tai oikeanlaisia näkökulmia asioihin. Osaan vain olla paikalla ja pitää toista pystyssä itseinhon pyörteissä. Kärsin itse masennuksesta ja ahdistuksesta jota en pääse purkamaan. Kaiken tämän lisäksi kumppanini on äärimmäisen mustasukkainen. Kun näen ystäviäni, hän melkeen poikkeuksetta satuttaa itseään ja osoittaa mieltään, koska "ei riitä minulla" ja koska muut saavat huomiotani. Tämä on johtanut siihen, että näen ystäviäni harvoin.
Seurustelu tuntuu välillä kovin yksipuoliselta, minä olen se joka tekee kaiken työn ja toinen vain ottaa ja ottaa, mutta kohta ei ole enää mitään, mitä antaa. Meillä menee myös välillä hyvin, varsinkin sen jälkeen kun olen ottanut esille ahdistukseni suhteestamme ja sitten toinenkin jaksaa taas hetken panostaa sen pelon ollessa perseessä, että otan ja lähden. Mutta ei se tunnu aidolta. Toinen sanoo rakastavansa, minäkin rakastan, mutta jokin ei tunnu siltä kuin pitäisi. Pelottaa myös, miten suhteen käy kaikkien hoitojen ollessa käynnissä ja entä sen jälkeen ? Tiedän, että hän tarvitsee minua, välillä pelkään, että hän tarvitsee enemmän minua kuin minä häntä. Jos nyt kuitenkin lähtisin ja jättäisin, hän romahtaisi ja luultavasti tekisi jotain peruuttamatonta itselleen. Koen olevani vankina, toisaalta omasta vapaasta tahdosta ja toisaalta "velvollisuudesta". En tietekään halua, että hän tekee pahaa itselleen tai ylipäätään en toivo mitään pahaa hänelle.
Ja että tilanteeseen saataisiin lisää pähkäiltävää, olen tutustunut mieheen, joka saa minut iloiseksi ja unohtamaan arjen murheet. Koen olevani ehkä hieman ihastunut, mutta en ole varma johtuuko tunne vain siitä, että joku ottaa minutkin välillä huomioon. En saa kyseistä miestä pois päästäni, mutta en menisi luottamaan, että kyseessä on mikään "vuosisadan rakkaustarina". Mutta kuitenkin mutkistuttaa asioita jonkin verran entisestään.
En myöskään haluaisi olla jättävä osapuoli, koska tunnen syyllisyyttä jo nyt, kun edes mietin sitä vaihtoehtona, mutta tiedän, että muutoksen on lähdettävä minusta koska kumppanini ei sitä tule tekemään. Enkä edes tiedä haluanko erota, haluasin vain selvyyden tunteisiini...
En edes tiedä, miksi kirjoitan tänne. Halusin vain purkautua. Onko muita samassa tilanteessa olevia ?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Eikö asiasta voisi jutella toisen kanssa
Olette seurustelleet vähän yli vuoden ja ongelmia on jo noin paljon. Ei hyvältä kuullosta, eikä ennusta hyvää jatkoa.
Väität, että rakastatte toisianne mutta kumpikaan teistä ei kyllä käyttäydy rakastuneen ihmisen tavoin. Mustasukkaisuus on epävarmuutta ja viesti sinulle, ettei sinuun voi luottaa. Toisen kiristäminen on väärin.
Et ole vastuussa toisen ihmisen valinnoista, päätöksista tai elämästä, joten sinun ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa toisen tekemisten puolesta.
Rakkaus on asia, joka tekee ihmiset onnelliseksi ja tekee ihmiselle hyvää. Rakastavaiset haluavat toisilleen hyvää ja kunnoittavat toisiaan. Samoin he hellivät ja huolehtivat toisistaan, tasapuolisesti.
Vuoden seurustelun jälkeet oot ihastunut toiseen mieheen vaikka alkuhuuma on menossa oman kanssa. Oletko jokin narsisti jonka pitää saada kaikki?