Mitä voin tehdä?

Sano, että nyt riittää. Kummikin ihmettelee, missä hänen antamansa lahja on. Pyörä kuuluu pojalle, joka kaipaa sitä vielä näitten vuosien jälkeenkin.
Kiitos, otan sen nyt mukaan, kun sattuu olemaan autossa tilaa.
Ei varkaalle tarvitse olla kohtelias.

Eli lapsen kummit pyysivät "lainaan" itse antamansa lahjan, jotta oma lapsensa saisi leikkiä sillä?

Jopas olette outoja ihmisiä.
Miehesi sisko on poikanne kummitäti, hän antaa lahjan kummipojalleen, ja sinä menet antamaan poikasi omistaman tavaran takaisin muutaman vuoden päästä! Tosi outoa, miksi, oliko sinulla poikasi lupa moiseen tekoon?

Se joka antoi pyörän lainaan, hoitaa sen takaisin omistajalleen.
Joten ei muuta kuin anopin tykö ja sanot, että poika haluaa pyöränsä takaisin tänään.
Jos sinulla oli poikasi lupa laitteen pois lainaamiseen, niin ei muuta kuin poika mukaan mummonsa tykö selittämään, että hän haluaakin itse käyttää vempelettä jatkossa. Tämän jälkeen muistat varmasti, että annat pois vain omia tavaroitasi.

Kuvittelisin, että tuo ap:n lapsi on alaikäinen, joten hänen tavaroistaan vastaa vanhemmat. Ja voi sen asian ilmaista niinkin, että se, joka lainaa jonkun toisen omaisuutta, on velvollinen tuomaan lainaamansa tavaran takaisin säädyllisessä ajassa.

En ihan tarkalleen edes tiedä, millainen on tasapainopyörä, ja miten se voi olla "koristeena," mutta anyway, se on ap:n lapsen aikoinaan saama lahja ja kuuluu tälle lapselle eli tämän lapsen vanhemmat ovat tällä hetkellä niitä, jotka vastaavat poikansa tavaroista. Heillä on molemmilla oikeus ottaa lapsensa tavara takaisin itselleen. Ei muuta kuin ottavat sen vain. Jos isä ei ota, äiti ottaa ja sillä sipuli. Anopilla ei ole hölkäsen pölynkään oikeutta pitää pojanpoikansa tavaroita itsellään.

Itselleni kävi muinoin vähän samaan tapaan, mikä muistaessa harmittaa vieläkin, vaikka asia onkin pieni. Ostin pojalleni , joka oli vajaan vuoden vanha, hauskan, pehmeästä kankaasta valmistetun lasten farkkutakin. 1970-luvun alussa ei vielä ollut ihan niin pienten farkkutakkeja eikä varsinkaan sellaisia vauvan malleja saatavana kovinkaan usein, löysin sen Tukholmasta. Anoppi alkoi heti tyttärensä saatua vauvan vainota sitä farkkutakkia, että kyllä se jo on tuolle sinun pojalle pieni, annetaan se tälle serkulle ja läpäti läpäti. Tyhmyyksissäni suostuin, kun lupasivat antaa sen takaisin sitten, kun se on serkullekin jäänyt pieneksi. Sitä päivää ei kuulunut. Kyselin kai liian usein, kun anoppi hermostui ja kävi ostamassa pojalleni takin, heitti sen minulle ja sanoi, että eiköhän nyt jätetä se vauvan takki sinne missä se nyt on (eli olivat joko hukanneet sen tai antaneet edelleen eteenpäin). Pikku juttu elämän suurissa kuvioissa, kyllä sen tajuan ja osaan kohdalleen laittaa, mutta kun olen säästänyt poikani tiettyjä vauvanvaatteita ihan muistoksi menneiltä vuosilta, niin olisi ollut kiva olla se "eka farkkutakkikin," ja vielä niin vauvelin mallinen olla muistoissa mukana. Vaan sinne meni. Olisi pitänyt pitää puolensa ja olla antamatta lainaan.

Niin tai olisi pitänyt ajatella kuten tuo edellinen vastaaja, että takkihan oli poikani ( vuoden vanha) eikä minulla mitään oikeutta lainata hänen vaatteitaan kenellekään. Muistakaakin, pikkulastenne vaatteiden ja tavaroiden kierrättäjät, että ne tavarat on tosiaan sen lapsen eikä hänen omaisuuttaan saa vanhemmat mennä antamaan eikä lainaamaan kenellekään! Heh heh.

Täytyykin kysyä, kun seur. kerran näen jonkun laittavan kirppiksellä myyntiin vauvan vaatteita ja leluja, että onko vauvalta kysytty lupa! Siellähän voi olla vaikka kummilta saatu nuttu tai helistin!

Alkup. juttuun. onhan se pyörä jo periaatteessa annettu takaisinkin, mummola on vain toiminut "välitysfirmana," ei muuta kuin otat pyörän mukaasi seuraavalla kerralla kun siellä käyt. Pitää olla sen verran munaa muijallakin, että vain ottaa sen eikä kysele. Oma tavarannehan se on.

Farkkutakki-Jusefiinalle.
Kiva juttu, nätisti tehty kun lainasit poikasi vauvatakkia miehesi siskon lapselle, tämän ymmärrän.
Mutta sitä en ymmärrä, miksi anoppisi tässä takkijupakassa oli yleensäkään mukana?
Toki tajuan, että anoppisi himoitsi Ruotsista tuotua vauvan farkkutakkia tyttärensä pojalle lainaksi, mutta sitä en ymmärrä, että miksi kaksi juuri vauvan saanutta nuorta naista ei pystynyt sopimaan noin yksinkertaisesta asiasta keskenään.

Etkö ollut puheväleissä miehesi siskon kanssa, vai minkä takia et voinut lainata tätä takkia suoraan miehesi siskolle?
Miksi et keskustellut takin palauttamisesta miehesi siskon kanssa suoraan ilman, että anoppisi oli siinä välikädessä sekoittamassa hommaa?

Itselläni on aina ollut hyvät puhevälit miehen sisaruksiin. Olemme lainanneet kymmeniä vauvan vaatteita ja muitakin tavaroita toisillemme vuosien saatossa. Ei minun ole koskaan tarvinnut anoppia, eikä heidän ole tarvinnut äitiään välikätenä käyttää, jos meillä on ollut jotain asiaa toisillemme.

No niin, täytyykin nyt oikein muistella, että miten se juttu meni. Aikaahan on kulunut ja vettä virrannut.

Anoppi oli jutussa mukana sen takia, että siellä anoppilassa yleensä kohtasimme, tämä anopin tytär nimittäin asui ihan toisella puolella Suomea, välimatkaa meillä jotain 700 kilometriä. Näimme yleensä toisiamme vain kesäaikaan, kun tulivat käymään mummolassa. En minä koskaan oppinut tätä tytärtä kauhean hyvin tuntemaan kun niin vähän nähtiin. Meillä ei ollut puhelinta ja saattoipa olla, ettei ollut tällä tyttärelläkään, ei eletty kännykkäaikaa. Pyysin anoppia muistuttamaan tytärtään, että kun tulevat, toisivat sen takin tullessaan niin kuin on ollut puhe, mutta ikinä sitä ei heidän matkassaan ollut. Lopulta aloin tuntea itseni jo vähän omituiseksikin, kun jotain vauvan takkia olin niin vailla, anoppi hermostui siitä ja se miehen sisar ei ollut tietävinäänkään. Joskus kävi mielessä, että käyttiköhän ne sitä takkia edes sen lapsen päälläkään koskaan, ne olivat vähän sellaisia huithapelin tuntuisia ihmisiä koko porukka. Ja meille tuli miehen kanssa ero jo seitsemän vuoden jälkeen, joten entistä vähemmän heidän kanssaan sitten oltiin tekemisissä. En minä viitsinyt enää meteliä jostain lapsen vaatteesta nostaa ja unohtuikin koko asia siinä elämän mutkissa. Vasta kun poikani oli jo aikuinen, muistin taas sen hauskan vauvan farkkutakin ja vähän harmitti, että tulikin se sinne annetuksi, mukamas lainaan.

Sehän siinä onkin, että pitäisi aina tuntea hyvin ne ihmiset, kenelle jotain lainaa. Koska aina on niitä ihmisiä, jotka ei toisen omaisuutta kunnioita yhtään.

Joillekin tavaraakin tärkeämpää on saada hallita (varastaa) toisen omaisuutta.

Mummolan kautta on mennyt serkulle lasten vaatteita ja tavaroita jotka on sitten "unohdettu" palauttaa. Tuossa perheessä äidillä on tapana "unohdella" enemmänkin, ja muutenkin suhtautua kaikkeen omaisuuteen kuin omaansa, oli todellinen omistaja kuka tahansa. Jos häntä muistuttaa, hän kääntää asian niin että ei hänellä ole aikaa ja mielenkiintoa muistella tuollaisia typeriä asioita.

Kerran yksi lainassa ollut arvokas laite oli vuosia hukassa. Lainaaja kertoi antaneensa sen sukulaiselle jonka piti ohi ajaessaan palauttaa tavara. Kun asiaa alettiin kunnolla tivata, laite oli kuulemma "unohtunut" sukulaiselle. Kyseli oli niin isokokoisesta laitteesta ettei se todellakaan unohdu minnekään piiloon vuosiksi.

Jos joku toistuvasti "unohtaa" palauttaa lainaamansa tavaran, miksi ihmeessä annatte romppeitanne hänelle?
Ettekö osaa sanoa ei?

Niin mutta se vaatiikin aina muutamankin lainauskerran, ennen kuin sitä huomaa, että tuo se ei koskaan palauta tavaroita takaisin. Ja joskus ei kerta kaikkiaan voi sanoa ei. Siis ei kehtaa. Toinen voi olla aika päällekäyvä ja tilanne esitetään niin kiperänä, että sitä tuntee itsensä tosi raukkamaiseksi jos ei nyt jotain sille toiselle lainaa. Nää on niitä ihmisten välisiä suhdekiemuroita.

Mun miehelläkin on yks sellanen hyvä kaveri, joka tarvii vähän väliä jotain työkalua tai muuta tavaraa lainaan, mutta säännöllisesti unohtaa palauttaa. Mies joutuu itse hakemaan niitä takaisin. Kyllä ne siellä aina on, tosin joskus joutuu etsimään. Mutta miks ei voi tuoda itse takaisin? Vaikee se on sanoo hyvälle kaverille, että en lainaa. Mies ei aina kerrokaan sille, että on hankkinut jonkun arvokkaan työvehkeen, koska ei mene kauaa kun tää kaveri sattuu tarttemaan juuri sitä. Muuta vikaa siinä tyypissä ei ole mutta kai toikin on joku luonteenpiirre.

Hölmöin tapaus sattu mulle ihan nuorena kun lainailtiin tyttökavereitten kanssa toistemme vaatteita. Kaveri tartti johonkin juhliin hametta ja lainasin sille omaani. Se tuli takaisn kyllä mutta ihan kamalan näköisenä, koska se oli lyhentänyt sitä ja sitten purkanut lyhennyksen takaisin, mutta se näkyi helmassa kuitenkin eikä lähtenyt ikinä pois. Valitin tietysti niin se jotenkin sen mulle korvasi, mutta enhän mä uutta hametta kuitenkaan saanut, pilalla mikä pilalla.

Ap tässä tilanne on sama,mies lupasi isältään pyörää kysellä että miksi sitä ei takaisin saa,mutta eipä ole näin tehnyt.

Poika sanoi ettei uskalla itse sitä kysyä,on kuullut liian monet riidat ilmeiseti asiasta

Minä ratkaisisin asian siten, että ostaisin itse uuden lapselleni. Jos asiasta tulisi puhetta, sanoisin suoraan, että pakko oli ostaa, kun ei saa lainatavaraa takaisin. Ja tästä on opittu sen verran, että mitään ei enää lainaksi anneta.
Toisaalta olen ymmärtävinäni, ettei kukaan tätä pyörää enää käytä. En tiedä millainen laite on kysymyksessä, mutta ilmeisesti käyttäjät ovat jo ohittaneet leikkimisen iän.

Periaate on periaate, ja kun loukkaannutaan, niin loukkaannutaan, kun ei palauteta lainatavaraa, niin ei palauteta, vaikka sitten välit katkeaisivat. Joillekin ne tavarat ovat tärkeämpiä kuin ihmissuhteet.
Sekin kannattaa sanoa ääneen joskus.

Niin kummalle ne tavarat on tärkeämpiä kuin ihmissuhteet, sille lainaajalle, joka ei palauta tavaraa, vai sille, joka kyselee niiden lainaamiensa tavaroiden perään?

Pitäisikö sitä vaan niellä harminsa ja antaa olla, kun joku ihan tärkeäkin tavara menee taivaan tuuliin? Kyllä mun mielestä toisten omaisuutta täytyy kunnioittaa, eikä loukkaantua jos toinen hermostuu kun ei saa omaisuuttaan takaisin. Voi sitä aika pienestäkin mennä ne ihmissuhteet pilalle, eikä siinä nimenomaan ole kysymyskään siitä tavarasta, vaan siitä, että toinen ei kunnioita toisen omaisuutta, joten ei selvästikään välitä siitä omaisuuden haltijastakaan yhtään mitään. Jos lainaan kalliin polkupyöräni jollekin, joka ei koskaan tuo sitä takaisin, niin olenko pikkusielu niuhottaja jos pistän välit poikki epärehelliseen henkilöön?

Ei kannata alkaa riidelleä vanhojen ihmisten kanssa, vaan ota yhteyttä henkilöön joka sen lainasi ja pyydä että hän tuo sen sinulle. Näin et loukkaa ketään etkä saa kitkaa välillenne. Täytyy aina muistaa että läheiset on vain hetken keskuudessamme. Emme tiedä elinpäiviemme määrää. Mieluummin nautitaan yhdessä olosta silloin kun se on mahdollista. Yksi esine ei ole mitään ihmisiin nähden.

Ap tässä taas!!!

Pyörä edelleen anoppilassa😥
Kesän ja syksyn poika sitä minulta kyseli ja oli kovasti huolissaan että saako uusi serkkutyttö sen mun pyörän??
Alkaa loppua minulta jo selitykset miksi ei pyöräänsä takaisin saa. Kun asian ottaa puheeksi miehen kanssa niin kovasti tuntuu loukkaantuvan vanhempiensa puolesta..

Neuvoton olen koska tekee nyt niin tai näin niin jotakuta loukkaa kuitenkin,

Joku ehdotti uuden hankkimista mutta se ei ole sana kun se on kummisedältä saatu ja kummien eron jälkeen ei ole pahemmin maisemissa ollut. Ainoa muisto siis kummisedästä.

Mikä teidän ja kummisedän väleissä mättää, jos pojan ainoa muisto kummisedästä on joku pikkukersana saatu tasapainopyörä?
Miksei poika voi soittaa sille kummisedälle ja kutsua sitä käymään teillä ja miksei ne voi jatkossa viettää laatuaikaa keskenään vaikka jossain helkutin kiipeilypuistossa tms?

Mikä sinua tai poikasi isää estää pitämästä kummisetään yhteyksiä ihan silleen koko aika, jos se kerran oli niin hyvä tyyppi?