Miksi olla seurakunnan kiusattavana?

Kyllä se Jumalan apu on sittenkin se paras apu ja ei meistä ihmisistä ole auttajiksi, vaikka siihen uskovan tulisi pyrkiä. Itse koetan tehdä lähimmäistyötä vointini ja mahdollisuuksien mukaan. Olen samaa mieltä, että he joilla on menopelit, voisivat vikoilun sijaan pyytää ja koukata autottoman ja sairaan mukaan seurakuntaan, retkelle tai mökille.

Olen hyväkuntoinen mutta auton ja ei ole sitä kesän viettopaikkaa maalla. Viikko sitten sain mahdollisuuden lähteä ystäväporukan mukana kesämökille ja oli todella antoisa päivä. Kuitenkin sitten myöhemmin iloa varjosti mielipaha kun tämä mukaan ottanut huomautti että hän otti minun mukaan kun olin kerran jossain raamattupiirissä kuullun minun sanovan että minua ei kukaan koskaan pyydä minnekään. Ja vielä kysyi, että muistanko kun sen joskus talvella sanoin. No en muistanut. Ja hän vielä lisäsi että oikeastaan järjesti koko mökkipäivän juuri siksi että minäkin sitten joskus pääsen.

Tietenkin ystävä mielestänsä uhrautui ja teki vuokseni hyvän teon, mutta minua se jälleen kerran vakuutti, ettei tarjous ollut hänelle sittenkään sydämestä tullut ystävyyden osoitus vaan vastaus siihen ettei minua kukaan muuten minnekään ota ja hän ottaa nyt. Jo kyllä ennen reissuun lähtöä kävi mielessä ajatus että tämä on nyt jotain kun ihan oikeasti minutkin mukaan huolitaan.
Kyllä olen silloin tarpeellinen kun johonkin apuriksi tarvitaan, halutaan muuttaa jokin vuoro vapaaehtoistyössä, elämä risoo ja tarvitaan kohde purkaa itsesääliä ja katkeruutta tai halutaan säästää eurot taksimaksusta ja juoksutetaan apteekissa ja tai postissa.

Olen kyllä jo ajat sitten jättänyt odotukset ihmisten pyyteettömyydestä ja sydämellisyydestä oli kysymys sitten uskovaisista tai uskomattomista. Aika harva meistä tekee toiselle pyyteettömästi jotain jos ei itse samalla saa. Sen josta todella pitää, on sielunkumppani tai kanssakäyminen antaa joko henkistä tai aineellista etua ja hyvää, kelpaa seuraksi.
Minulle on kyllä joskus sanottu että olen itsenäinen, vahva ja pärjäävä tyyppi ehkä en niin helppoa sosiaalista seuraa, vaikka en olekaan töyhkeä. Mieluummin koen että minun pyyteettömyyttäni hyväksi käytetään kuin sitä vastavuoroisena annetaan.
Joten paras apu on sittenkin yhteys suoraan ylöspäin, mutta kyllä minä silti seurakunnassa sanankuulossa käyn.

Kiitos vastauksestasi! Aika saman kaltaista olen kokenut jo n.22 vuotta, eikä välttämättä helpommaksi mene. Tähän nyt esimerkki pyyteettömästä ystävyydestä; n.10 vuotta sitten tapasin hengellisessä tapahtumassa miehen, joka alusta lähtien halusi olla minulle ystävällinen. Jostain syystä pidin häneen välimatkaa, aikaakin kului, kunnes näin hänet pakkotyöllistettynä seurakunnan hommissa. No, jostain syystä tuli halu auttaa häntä mm. työkkärin lakipykälissä. Kukaan ei siis pakottanut tähän ,vaan halusin sitä ja pikku hiljaa aloimme pitää yhteyttä. Kaupungissamme on kiitettävästi uudesti syntyneitä, jotka auttamisen sijaan ovat lyömässä lyötyä. Tämä ystäväni ei ole kasteella käynyt, paitsi lapsena, mutta... Sanonpahan vain, että ei niinkään ne hienot sanat, vaan teot! Viikon sisällä törmäsin kahteen äärilaitaan; ensin super-luokan ateistiin, seuraavana päivänä tuli taas kevyt kertaus helluntailaisten raadollisuudesta. Syy ja seuraus noista oli se, että aloin voida huonosti. No, jaloille päästyäni päätin A/ pyrkiä jatkossa karkuun tuo ateistin nähdessäni B/ pitää myös hajurako helluntailaisiin. Ehkä jollain nyt välähti; kaveri menossa maailmaan & pysyköön siellä myös? Väärin... Jopa minulla hapuilijalla on kokemusta itseä suuremmista asioista, mutta en lähde väittelemään välttämättä niistä kaikkien uskovien kanssa. Myöskin itsellä on karvaita kokemuksia seurakuntien hyväksi käytöstä. Olin joskus vapaaehtois- työssä; hommat ihan ok, mutta ongelmat alkoivat kertoessani olevani väsynyt ja pitäväni taukoa. En siis ollut tyystin pois lähdössä. Tuo ei ollut muutamien mieleen, joten mikäs sen kätevämpää, kuin mustamaalata ja niin, etten voinut oikaista panettelua selän takana, kun asiat olivat jo "yleisessä jakelussa". Asiasta sen verran ,että jos olisin itse puhunut vastaavaa, niin A/ selkäsauna tai B/oikeusjuttu. Kesti kiitettävän kauan päästä juoruilusta seuranneesta masennuksesta. Sillä nimellä tuo sitten luultavasti meni, että kun ei ukkoa näkynyt, oli se varma merkki synnin tekemisestä. Lisää hupia jo omasta mielestä vanhentuneeseen juttuun tuli alkukesästä. Eli, sama uskon sisar, joka panetteli vuosia sitten oli pistäytymässä entisessä kaupungissaan ja voila´ nosti vanhan asian esiin! Vaikka tilanne korpesi kiitettävästi, sain hillittyä itseni. Mietin kuitenkin itsekseni jäätyäni, että mitähän se rankaisu onkaan, jos tuo vanhan p:an kaivelu menee nimellä "eteen päin elämässä? En ole nyt ketään lahkolaisia tuomitsemassa (ei siihen ole oikeuttakaan), mutta jos samaan malliin jatkatte, niin älkää ihmetelkö seurauksia! Kyllä on vielä matkaa siihen, mitä kutsutte perheeksi tai seurakunta-yhteydeksi... Elämä on sitäpaitsi muutenkin lopultakin lyhyt, joten eikö sen voisi ilkeilyn sijaan käyttää hyödyllisempään? Kiitos sinulle, joka vastasit aiemmin:)

Siinä kyllä tekemistä eli saada kaikki aidosti välittämään toisistaan ilman mitään hyödyn tavoittelua tai ilkeilyä. Sehän noissa kaikki tietävissä on myös miinusta, että usein saa hyvätkin ihmiset leiman otsaansa heidän vuokseen. Rauhaa sinulle seeker & hyvää kesää.

Miksi pyytää mukaansa mökille tai muualle ns. epäilijä, siitähän saa seurakunnalta haukut vähintään ynnä maailman henki tarttuu (?). En vaivaa tuollaisella päätäni, joskin näitä "ajattelijoitakin" löytyy. Kai se on tosiaan helpompi lyödä lyötyä, kuin ojentaa auttava kätensä.

Minä ymmärrän sinua, olen pitkänlinjan hellari, ja ei minua haittaa vaikka joku lahkolaisena pitää ja sitä nimeä kantoi myös Jeesus Nasaretilainen vaan vastasin aloittajalle ihan vain niin kuin ihminen ihmisille nykyään toimii. Ei lähimmäisen rakkaudessa ole kysymys edes uskosta ja siitä mihin venekuntaan sattuu kuulumaan. Olin jonkin aikaa mukana Punaisen Ristin toiminnoissa ja koin ihan samaa vaikka tässä yhteisössä ei uskonasiat ja politiikka saa olla esille. Alussa toivotettiin tervetulleeksi ja iloitiin kun saatiin kaivattua uutta verta mukaan ikääntyvien joukkoon. Leipomaan ja kahvinjakeluun kyllä mahtuu mutta ei yhteisiin kivoihin juttuihin. Olen sosiaalinen, mutta aina saa mennä pöytäseurueeseen ja jos valitsee paikan pöytään, jossa ei ketään itseni lisäksi ole, niin kukaan ei tule seuraksi istumaan. Ja ystävät juttelevat keskenään, porisevat ja kertovat kuulumisiaan, mutta hiljaa saa istua.
Niin se on ihmisten kesken ja pienissä seurakunnissa ja yhdistyksissä se kuppikuntaisuus vain korostuu konkreettisemmin niin se poliitikassakin. Ei tässä ole kysymys ihmisen oikeata tai väärästä uskosta vaan se on vain ihmisen inhimillinen piirre. Taisin toistaa aikaisempaa sanottavaani.

Kyllä se nyt jälkeenpäin selvisi, että uhrautuminen hyväkseni oli ollut tälle henkilölle voimain ponnistus ja antoi ymmärtää ettei tarjous toistu ainakaan lähiaikoina.
Olen itse sitä mieltä että iloista uhraajaa Jumala rakastaa ja ei pidä lähteä palvelemaan ja auttamaan toista vain velvollisuudesta että kun on kristitty, jos ei ole kysymyksessä hengen hätä. Kyllä se toinen aistii milloin on sydän mukana ja milloin juttu on vain velvollisuus. Jos toimii vastoin tahtoaan niin siitä jää vain molemminpuolinen "paskan maku suuhun". Kyllä tämä toinen ystäväkin sen oli kokenut, että meitä vain käytettiin siellä kun "me raukat emme minnekään pääse". No olen sen verran elämää seilannut, että en ota tästä murhetta, huvittaa jopa vain, mutta tämä kolmas henkilö on todella harmissaan.
Minulla on todellisia ihmisiä yli seurakuntarajojen ja eivät ne kaikki ole edes uskossakaan.He ovat henkilöitä joilla ei ole autoa tai sairaus estää liikkumisen.
Minäkin teen joskus ystävälle velvollisuuspalveluksen ja saatan jopa sanoa että ei tämä nyt huvittaisi eikä olisi oikein aikaa, mutta teen sen kuitenkin. En ala edes näyttelemään enkeliä. Ja jos en halua, jaksa tai pysty sanon rehellisesti. että mene soita taksi tai pyydä palvelus toiselta.
Uskon ja kuulun seurakuntaan oman hengellisen tarpeen ja Jumala-suhteen vuoksi ja en edes odota paljoa vajavaisilta kassamatkaajiltani. Voin käydä siellä vaikka ei olisi yhtään henkilökohtaista tuttua tai ystävää. Menen kohtaamaan Vapahtajaani ja Jumalaa ja ihmissuhteet hoitukoon pääasiallisesti muualla.

Kiitos taas vastauksestasi. Joo, pyyteetön auttaminen ilman "patsastelua"... Tässä eräs koettu juttu: Vuosia sitten humalainen uhkasi lyövänsä jäätyään ilman minulta pyytämäänsä rahaa. Karkuun siis, eikä silloin nuorempana edes syke noussut karistaessa kiusaaja perästä. Ei siinä kaikki... samana vuotena äskeinen tyyppi olisi heitetty ensiavusta ulos, kylläkin kovassa kännissä. Tilanne ei suorastaan alkuun kiehtonut eli miksi puuttua jonkun likaisen ja humalaisen asioihin? Jostain syystä en voinut jättää häntä oman onnensa nojaan, vaan sairaalan porukan riemuksi jäin seisomaan humalaisen seuraksi luvaten kylläkin poistua jos ja kun hänelle yösija järjestyy. Eräs hoitaja oli ajan tasalla, vannotteli miestä käyttäytymään oikein joitain tunteja, jonka jälkeen pääsisi "liekkimajalle". No, kun tämän kuulin, niin lähdin aika tyytyväisenä jatkamaan matkaa äskeisen tyypin jäädessä vielä sairaalaan. Ehkä nyt lukijalle tuli kuva samarialaisen apinoinnista tms. Väärin, vietin itse varsin rajua elämää reilut parikymmentä vuotta sitten ja jollei sammuttuani milloin mihinkin olisi autettu, niin tuskin istuisin nyt tään näytön takana... Milloin täällä päin ollut vastaavista puhetta, olen tuonut sen selväksi, että Jumala se lopultakin ihmistä auttaa, joskin joku ihminen on siinä välissä apukätenä eli kukaan meistä ei saisi ottaa kunniaa auttamisesta itselleen, koska silloinhan toimisimme väärin. Niin se vain loppujen lopuksi on, että nuo arkiset ikävät asiat paljastavat, mitä me ihmiset käytännössä tehdään; jokainen voi toki kirjoja lukea, mutta usein se teoria-asteelle jää. Tuoreimpana esimerkinä "lähimmäisen rakkaudesta" oli eilen; pidettiin retkipäivä vesillä kertomatta sitä juurikaan muille, kuin omalle seurakunnan sakille tai no, itse kuulin siitä vasta ovien ollessa kiinni. Huvittaa toisekseen kuulla jossain vaiheessa mahdolliset selitykset:) Ehkä tässä sitten vedetään enemmän Jumalan puoleen, joskin sitä edelleen ihmettelen, että miksi pysyä seurakuntayhteydestä, kun yksin jää loppujen lopuksi ja katsomaan sivusta noita mainitsemiasi kuppikuntia. Kirjoita edelleenkin, jos niin haluat; mukava kuulla muidenkin kannan ottoja:)

En muuten tuota lahkolaisuutta haukkumasanaksi tarkoittanut, aivan samoin ajattelen ev.lutin porukoista eli ei niinkään se, mihin kuuluu, vaan teot. Kyllä minulla on helluntailaisista hyviäkin kokemuksia, onko sitten todellakin niin, että niitä mätiä munia mahtuu jokaiseen sakkiin...

Alan tai olen tullut samaan tulokseen, että ei unikkeja oman tiensä kulkijoita juuri rientoihin oteta, mutta yrittää nyt jotenkin tulla asian kanssa toimeen. Helppoa ei ole välttämättä... Tänään metka juttu sinänsä; menin kokukseen, mutta muuttui viime tingassa kyyditys. vaikka ilmassa oli ihan puhdasta välinpitämättömyyttä, sain teg´htyä selväksi, että ainakin nyt ei olla liikkeellä hyväsynnän hakemisessa, vaan lähestymässä Jumalaa. No, rukouspalvelu alkoi, rukoiltavia riitti aina niinkin paljon, että omaa vuoroa sain odottaa kipujen läpi katsottuna. Viimein sain parikin tyyppiä, jolle purkaa mieltä ja vaikka parahaillaan meinaa taas fysiikka pettää näytön takana, niin haluan uskoa, että huomenna voi olla edes osa asioita toisin & vähentää entisestään haihattelua ihmisten tuomasta avusta. Puhuminen kristittyjen kanssa helpotti ja ainakin osittain uskon nyt joidenkin asioiden muuttuvan, tai tämä on nyt oma visio: En polta siltoja näihin vapaaseurakuntalaisiin tai hellareihin, mutta kuten sinäkin tullut tulokseen "väkisin vääntämisestä", yritän hoitaa kesän menemiset toisella porukalla tai "päivä kerrallaan yksin". Oli joskus vuosia sitten tälli toipua toista kymmentä vuotta lähes vuosittain käydyistä leireistä tai miten pervosti homma loppui, mutta kaikella on lopultakin näemmä aikansa ja paikkansa. Se meillä introverteillä tai vastaavilla on ainakin osalla ongelma tulla hyväksytyksi, mitä siihen sitten joudutaankin tai pikemminkin halutaan tehdä... Sulattalemista varsinkin siinä, ettei aloittamani documentit SRK:n leireistä valokuvilla/videokameralla johtaneet puusta pidemmälle. En saanut ruokakorvauksen lisäksi muuta extraa (saman, mitä muut leiriläiset), mutta enhän sitä hommaan lähtiessä niinkään halunnut. Terveempänä ollessa tai nykyäänkin onnistumiset erinäisissä asioissa ovat se paras kiitos, "raha-kiitoksella" ei pitkälle pääse; jokin kutsumus tai siihen verrattava poikii useimmiten jotain hyvää. Tavallaan sekin hyvää, että jättäessäni puuhastelut edellä mainituissa hommissa auttoivat paremmin ymmärtämään muutamien lyhytnäköisyyden. Nimittäin SRK:n kokoontumispaikkojen sulkiessa ovensa/"liian vähän ukkoja" paljastui, että ennen paikkojen kuoppajaisia aiemmin otettuja valokuvia jaeltiin entisille kävijöille, vhs:ien kohtaloista ei tietoa, mutta jo tuon ensin mainitun kuultuani vinkkasin kertojalle laittaa suunsa kiinni. Joskus tuosta olisi kohtauksen voinut nostaa, mutta olisiko kannattanut? Jos kerran taakse päin ei vilkuilla, eteen päin vain, niin siinähän se kai... MIllä tämän vanhan ja ainutkertaisen tuhoamisen toisekseen selittää, kun useimmiten iskee boomi käydä siellä menneisyyden museossa? Ristiriitaista, sano. Ainakin täälläpäin minä kyseenalaistan ihmisten muisti tarkkuden eli seotaan puhuttaessa eri asioista mm. ikä, ulkonäkö. Tässä ne valokuvat tai vastaavat olisivat parhaita! Ja edelleen; epäselvää oma paikka seurakunnassa, mutta niin olen järkeillyt, että huolimatta päihteillä hukatuista vuosista huolimatta hengissä ollaan, joten johonkin hommaan ne tarvitsee. Siunausta ja kirjoita edelleenkin, jos niin haluat, en vaadi. "Jokainen ihminen on laulun arvoinen..."

Kyllä tällainen kirjoittelu on terapeuttista ja sielunhoidollistakin. Minun on kai helppo vielä sopeutua yksinäisyyteen, kun olen suhteellisen terve. Osaan kyllä joskus toimia leijonaemonkin lailla ja raivata sijaa.
Meillä vierailee silloin tällöin evankelista Pirkko Vesavaara ( ei Jalovaara) ja jostain syystä hänen rukousjonoon riittää tulijoita ja tilaisuudet venyvät monituntisiksi. Joskus sanotaan rukouspalvelun alussa että vanhukset, sairaat, pitkämatkalaiset ovat oikeutettuja tulemaan ensin.
Kuinkas ollakaan ensimmäisinä jonoon kiirehtivät terveet, nuoret, oman paikkakunnan ihmiset, jopa seurakuntien vastuunkantajia on mukana. Minä se olen niin röyhkeä, että otan joskus perältä väsyneen odottajan joka jo haikailee poislähtöä kun ei jaksa odottaa vuoroaan, menen vain hänen kanssaan jonon ohi ja selittelen anteeksi, anteeksi, mutta voisitteko antaa hieman sijaa, että ystäväkin saisi mahdollisuuden kun ei jaksa olla paikalla enää mutta haluaisi puolestaan rukoiltavan. En kumarra vaikka edessä on pastori, diakoni tai vanhimmistoveli vaikka tyypillä olisi miten kiire "Bedestan lammikkoon". Tässä sannoinkin eräälle miehelle, että älä ole sitten aina ensimmäisenä menossa rukousjonoon kun penkeille jää arkoja, sairaita, ja jopa tilaisuudessa ensimmäistä kertaa mukana olevia. Kyllä se siunaus ehtii tulla myöhemminkin ja tarvinneeko sitä pitkään uskossa olleen joka kerta astua toisten käsien alle.
Pirkko Vesavaara on kyllä armoitettu rukoilija ja ihmiset tulevat siunatuiksi ja saavat apua armolahjojen kautta.

Huh, huh... Alkaa oma älyn käyttö olla tiukoilla elikkä Pirkko oli puhumassa tilaisuudessa! Todennäkösesti ollaan samassa henkilössä; puhuivat vähän hiljaa, enkä ilennyt kysyä tätä toisilta. No, vaaleatukkainen, silmälasien kera, ääni & tyyli puhua jotain sanoin kuvaamatonta. Rukoitavia riitti, eikä täälläkään juttu tominut halutulla tavalla. Pirkon mukaan penkkirivi kerrallaan etc. Ei toiminut, vaan rynnittiin molemmilta reunoilta kirkon eteen. Vielä siinäkin olin tuohtua, kun takana ollut tyyppi pyysi päästä minun ohi. En itseä puolustele, mutta hetki sitten iskenyt migreeni, selkävaivat, polvet tiukoilla olivat laittaa aika väärät sanat takana tulijalle. Kun aistin hänestä, että asia, minkä takia oli kiire rukoiltavaksi ei ole feikkiä, niin päästin ohi. Hän murtui edessä ja jos en väärin nähnyt, kaatui myös. Ikuisuudelta tuntui oman vuoron odottelu ja harmi sinänsä, että nenän edessä Pirkko ilmoitti pitävänsä taukoa... Hetkeksi iski pettymyksen tapainen tyyliin "en ole hänelle kelvollinen", mutta haluan nyt uskoa siihen, että hänen "apukätensä"; pari nuorempaa tyyppiä olivat "ajan tasalla". Vaikka kroppa vihottelee vieläkin, lähden siitä, että jonain päivänä asiat voivat olla toisin. Onkohan meissä jotain saman kaltaista? Sain aikoinani murhaavia katseita toimiessa vähän samoin kuin sinä mainitsit. Kyllähän siinä nuttura useimmilla tärisee, jos papin tai muun itseä paremman varpaille tallaa:) Tällä en sitten tarkoita heitä halveksia, pois se. En nyt väitä heränneeni tähän päivään kaikkeen kiitollisena; oppiiko vanha koira uusia temppuja etc? Mutta, kymmeniä vuosia vaivanneet synkät mietteet ovat ainakin lieventyneet. Kieltämättä ulkona olevan sateen tilalle voisi purnata aurinkoa, kuten eilen esim. Vaan, kyllä ainakin tässä hetkessä tietty tyyneys asustaa ukossa. Ja onhan tuo sateen kastelema luonto taas antamassa parempaa hengitysilmaa, sekin asia, mitä en pidä itsestään selvänä. No, pitää vastata tutulle facessa; oli äsken mesettänyt. Pidetään kiinni uskostamme etc. Kirjoitellaan edelleenkin, jos siihen on mahdollisuus ja itse niin haluat. Kiitos tähän astisista sinulle:)

Kyllä me ihmiset ollaan itsekkäitä ja se oma suu on helposti lähempäni kuin kontinsuu. On vastuu myös esirukousavustajilla, jotka voisivat ottaa enemmän huomioon yksilöiden erillisiä tarpeita ja he tuntevat ainakin pakallisia.
Ikäviä asioita sattuu, pahoitamme mielemme ja on hyvä saada käsitellä ja purkaa sisuksissa vellovia tunteita. Ainakin itseäni auttaa ja käsittely ja jopa juttelu parin päivän aikana ja sitten asia jää unholaan ja pois päiväjärjestyksestä.
Katkeruuteen ja itsesääliin ei ainakaan kannata jäädä makaamaan. Se vie elämän ilon, painaa masennukseen ja himmentää uskon voiman. Minua on vuosien varrella opetettu kai ymmärtämään ylhäältä ettei ihmiseltä kannata odottaa liikaa. Se ei tarkoita sitä etteikö tulisi auttaa ja palvella lähimmäistään, mutta kyllä se Kristus- kallio, joka kestää ja jolla seisomme.

Unohtaako äiti rintalapsensa,
unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää?
Vaikka hän unohtaisikin,
minä en sinua unohda.
Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt,
ja niin sinun muurisi ovat aina silmieni edessä.
Jes 49. 15. - 16.

hei taas, niinhän se on, että jos niitä solmuja pääsee tuoreeltaan aukomaan, voi jotain syntyäkin.Tein alkuvuodesta voitavani saadakseni välit kuntoon yhden hellarin kanssa kylläkin niin, ettei hän alentunut saman pöydän ääreen ja jäljelle jäi purkaa p:kat papille. Ns. välirauha syntyi, mutta ei tätäkään asiaa saatu selväksi puhuttua, joten en valitettavasti katso juttua loppuun käydyksi (kaveri heitti myöhemmin syötin, vaan en nielaissut), mutta annan kylläkin arvon jokaiselle tapaamiselle, kun sukset eivät mene ristiin. On vain muutamien kohdalla ollut kestämistä, kun pyyhitään ohi edes moikkaamatta, vaikka näköyhteys on pelannut molemmin puolin. Onneksi sentään tullut poikkeuksiakin joukkoon, joten ei tyystin sinne rukouskammioon tarvitse sulkeutua. Raadollista silti... Ehkä sitten nuo vastareaktiot ovat seuraus omista kommenteista tyyliin: "Jos kerran kaikkea pahaan johtavaa kartatte, niin miksi sitten jotkut pahat saavat kuitenkin apua tarvittaessa?"Spitaalista karkuun, ettei tartu... En ole nyt mielestäni rienaamassa, mutta olihan kaikkien suurin auttaja, opettaja, parantaja ja ties mitä nimeltään Jeesus. Eipä hän viihtynyt noissa paremmissa piireissä, vaan lähti ns. pohjasakkaa moikkaamaan/auttamaan. Suosittelenkin muutamille noihin kenkiin yrittäville miettimään "kenkien sopivuutta". Kas, kun eivät taatusti sovi tai ovat epämieluisat. Ja tämähän meistä ihmisistä tiedetään, että ollessamme paremmassa kunnossa suunauhat ovat kiitettävän venyvät. Vasta tekoihin siirryttäessähän juttu katsotaan. No, taisi mennä nyt vanhan kertailuksi. Ehkä surullisinta muassaan ollut se, että ns. kotikilttinä ei noita menneitä vuosia takaisin saa, mutta jotenkin näen asiat, että vaikka kenties sillä "Oma suu lähinnä" olisin päässyt pitkälle, niin silti jään siitä kiinni, että yrittää pitää omatuntonsa puhtaana. Olet siinä enemmän, kuin oikeassa, ettei katkeroitumisella/itsesäälillä mennä, kuin takapakkia, vaan on sekin taitolaji luovia kylässä, missä on naama tullut monelle tutuksi. Tokkopa aikailisin, jos terveys pelaisi paremmin ynnä muutkin jutut olisivat kunnossa, mutta ei yksi ihminen ihmeisiin pysty. No, mennään päivä kerrallaan. Ja kiitokset taas vastauksestasi.

Sain tänään huomata olleeni väärässä ainakin yhdessä olettamuksessa... Kitkaa yhden saarnaajan kanssa, mutta epäilyksistä huolimatta sain miehen kylään, kukaan ei ollut katkomassa puhetta & tuli vielä käsityö-tilauskin. Ei mennyt kasvot huomata olleensa ainakin osittain väärillä jäljillä (asiat riitelivät). Tutkin nyt vaihtelevalla menestyksellä kirjaa, jossa puhutaan pyhästä hengestä; kaikkea en tajua/myöhemmin ehkä muistakaan, mutta mikä tässä Kalevi Lehtisen kirjassa on lohdullista ja otan asian vielä puheeksi ihmisten edessä, on se, että me ihmiset todellakin eletään ja kasvetaan hengellisissäkin asioissa jokainen eri vauhtia. No, tuo nyt on tullut omaksuttu jo aiemmin, mutta kaikki eivät sitä joko käsitä tai tahallaan vertailevat... Nyt taas tällä hetkellä olisi helppo olla kiittämätön joistakin päivän aikana sattuneista asioista, mutta ainakin toistaiseksi seesteinen olo huolimatta, että: unet viime yönä neljä tuntia, selkää särkenyt ja tais tulla yhden ruoan tiputus menusta:kirjo-lohipyörykät. Vielä pari tuntia sitten kurkku tukossa kera etovan olon, mutta nyt alkaa helpottaa. Äsken kirjastolle tullessa sain ilokseni huomata tutun alkoholistin olevan hengissä ja vielä ollut juomatta joitakin kuukausia. Rukoilin nimittäin tavata hänet about pari päivää sitten tai olin sitä aiemminkin pyytänyt, mutta nyt hetken jutellessamme mieltä piristi, mitä suuremmin nähdä mies kunnossa. Että elämä on:) Silti yritän pitää liian innostumisen aisoissa ja mennä hyväksi havaitulla vauhdilla eteen päin. Siunausta sinulle ja jos ei ehditä tai muita syitä olla kirjoittamatta, niin oikein hyvää Juhannusta sinulle myös.

Kesällä ei ehdi istua paljoa netillä ja älypuhelinta ei vielä ole. Joskus kun ole saanut loskaa uskonystäviltä niin ole ajatellut aikani märehdittyä, että rauta rautaa hioo ja ihminen toistaan. Jumala sallii senkin että omat koirat purevat tai henkilöt, joita on vilpittömästi yrittänyt auttaa, kääntävätkin selkänsä ja alkavat puhumaan pahaa. Vajaa vuosi sitten ystävystyin erään ruokajakelussa käyvän henkilön kanssa ja sitten jostain syystä hän otti herneen nenäänsä. No ei me voida alkaa jakamaan parhaita tuotteita "ystävyyden" perusteella niin kuin hän olisi halunnut. Henkilö alkoi panettelemaan meitä yleensä ja lopulla jopa seurakuntaa. Onneksi hän lakkasi käymästä ja minä tein sovinnollisen pesäeron naisen kanssa. Alkoi jopa terrorisoida jatkuvilla tekstiviesteillä, joihin en enää sitten vastannut ja edes lukenut vaan toivottelin siunausta ja hyvää jatkoa.
Eilen oli hyvä raamattutunti ihmissuhde asioista, jonka piti afrikkalainen pastori.
Kyllähän sitä puheliaana itsekin loukkaa monesti jopa huomaamattaan ja varsinkin kun on se omanlainen huumorintaju.
Eräs seurakuntamme veli on omalla tavallaan typerä, kun hän vihjailee varsinkin miehille lihavuudesta, mutta saattaa lohkaista joskus tutulle naisellekin. Asiasta on sanottu miehelle monta kertaa ja itsekin olen sanonut että loukkaat todella pahasti sanoillasi kanssamatkaajia.
Siunattua juhannuksen odotusta.

Hienoa, että kaksi omalla tavallaan ehkä yksinäistä oman tien kulkijaa ovat löytäneet toisensa täällä, ilo oli lukea ajatuksenvaihtoa,jossa vastavuoroisuuttakin. Seurakunnissa se ei yleensä introverteille tai elämän muuten kolhimille ehkä ole kovin helppoa. En voinut aikanani käsittää, miksei uskovien "sisäpiireissä" pyörivillä ollut/ole halua kohdata heidän omasta mielestään "heikompia" tai "vähempiarvoisia" ihmisiä??? Jumalanvaltakunnassa asia on kuitenkin päinvastoin ja sen he huomaavat vain,jos "pienemmät" sen osaavat omalla elämällään ja teoillaan, ei sanoilla, kertoa- kun tekee asioita Jumalalle, ei ihmisten takia tai saadakseen ihmisten suosiota, Jumala palkitsee, sillä Hän on sydänten ja ajatusten tuomitsija, ei yksikään ihminen :) Anna-Mari Kaskisen laulun sanat ovat itseäni monesti lohduttaneet ja saaneet nostamaan ajatukset ihmisistä Jeesukseen: Kutsuit yksinäiset,pienet,pelokkaat -Sinä rakkautta jokaiselle jaat <3 Eikä ole tarvittu jalovaaraa,vesavaaraa eikä muutakaan vaaraa, ylpeistä ja omahyväisistä sisäpiirin pyörittäjistä puhumattakkaan, kun on turva Jumalassa, muuta kun meillä ei ole. Ei siis tietenkään ole lupa olla ylenkatseinen myöskään seurakuntalaisten laiminlyömillä, Jumalahan voi käyttää meitä "särjettyjä astioita" monessa paljon paremmin,kuin heitä, joilla on kaikki niin hyvin, etteivät he tajua olevansa niitä, jotka ovat alastomia,sokeita ja osattomia niistä siunauksista,joita heidän silmissään köyhillä ja huonommilla elämässään on. Hyvää Johannes Kastajan muistopäivää teille itsekullekkin ja Jumalan rauhaa <3

Kun olen alueelta suomea, jossa vastuu jätetään kuulijalle (tuota väitettä ei nyt tietysti täysin kannata uskoa), niin usein näin kärjistettynä saisin sopivana päivän puretuksi mopon saaden sen myös toimivana kasaan tai muita materiaalisia juttuja. Mutta tämä meidän kulttuuri... Ehkä siinäkin olisin muutamilta vihoilta säästynyt kritisoinnin sijaan kehuessani kaupunkiamme, lähinnä niille, jotka täällä asuvat. Näen jostain kumman syystä asiat niin, että vaistottuani jonkun turistin tms, kävelevän johonkin ansaan jätän aivot naulakkoon ja kerron, miten muutaman asian itsekin kokeneena näen. Ehkä se juuri niin onkin helpompaa; ei tunneta puolin ja toisin, sekä ainakin turistit hipsivät täältä kesäkauden jälkeen eteenpäin. Tarina ei siis tule välttämättä vastaan. Mutta oman kaupungin ihmisten; aina ateistista autuaaseen saa ennen pitkää sanan miekasta. Ja jonkun muun, kuin Raamatun.

Idea ole säikytellä ihmisiä järjestään karkuun, mutta varoittaa tarvittaessa. Tuohon puheliaisuutesi; kyllä tässä itsekin sopivana päivänä leukailee ihmisille yrittäen kuitenkin olla tietoisesti loukkaamatta lähimmäistä. Viimeksi tänään taas tulin siihen tulokseen, että vain yksin Jeesus. Ironista muuten, että eilinen vieras on ollut läheisissä tekemisissä ihailemani gospel-bändin kanssa, joka muassaan tätä kappaletta esittää:) Voikohan tätäkään laittaa tuurin tai sattuman piikkiin? Harmi sinänsä, että hellareitten pappi on muissa hommissa kuukauden ajan, syntynyt jonkinlainen luottamus häneen, joten pitänee ottaa riski ja yrittää käydä "tavallisten paimenien" seurassa. Ainakin pyytämääni kärsivällisyyttä olen heidän kauttaan oppinut. Kirjoitelkaa, jos siltä tuntuu edelleenkin. Rauhaa & siunausta.