Tunnetko syyllisyyttä aiheuttamasta erosta,eli
siis olet yksin ollut eron kannalla.Ajatteletko
lapsiesi kannalta tilannetta,miten he kokevat tilanteen.Ikävöivätkö he mielestäsi muualla asuvaa vanhempaa.Mietitkö olisiko sittenkin kannattanut yrittää vielä.
Itse tunnen kovaakin syyllisyyttä siitä,että olen aiheuttanut eron,vaikken sitä olis halunnutkaan.Kai sitä vikaa oli itsessäni kun kerran ero tuli,vaikkei ollut uskottomuutta,alkoholia,väkivaltaa tms.
Aivan hirveää ikävää koen myös lastani kohtaan,vaikkei ole kolmea päivää kauemmin,etten näe häntä (14v tyttö).
Tunnen myös kovaa ikävää exääni kohtaan,ajattelen häntä lähes jatkuvasti,vaikka
erosta kulumut jo 3.5v.
En voi sanoa,että avioliittini olis ollut paras
mahdollinen,mutta silti kaipaan niitä aikoja kovasti.
Saisin naisseuraa aika kivasti(joitakin juttuja on
ollutkin)muttei he tunnu exääni verrattuna miltään.
Isänä olen ollut varmaan lähes paras mahdollinen(tätä mieltä on myös exäni)ja suhde lapseen on erittäin lämmin ja sopuisa ja tapaamisetkin sujuvat hyvin (tyttö asuu puoliksi molemmilla)
Minulla ei ole mitään mahdollisuuksia saada exääni takaisin,olen sitä lähes päivittäin kysynyt
.Milläs pirun konstilla sitä pääsis tästä vähän eteenpäin,onko kellään kokemuksia ja vastaavanlaisia tuntemuksia.
siis olet yksin ollut eron kannalla.Ajatteletko
lapsiesi kannalta tilannetta,miten he kokevat tilanteen.Ikävöivätkö he mielestäsi muualla asuvaa vanhempaa.Mietitkö olisiko sittenkin kannattanut yrittää vielä.
Itse tunnen kovaakin syyllisyyttä siitä,että olen aiheuttanut eron,vaikken sitä olis halunnutkaan.Kai sitä vikaa oli itsessäni kun kerran ero tuli,vaikkei ollut uskottomuutta,alkoholia,väkivaltaa tms.
Aivan hirveää ikävää koen myös lastani kohtaan,vaikkei ole kolmea päivää kauemmin,etten näe häntä (14v tyttö).
Tunnen myös kovaa ikävää exääni kohtaan,ajattelen häntä lähes jatkuvasti,vaikka
erosta kulumut jo 3.5v.
En voi sanoa,että avioliittini olis ollut paras
mahdollinen,mutta silti kaipaan niitä aikoja kovasti.
Saisin naisseuraa aika kivasti(joitakin juttuja on
ollutkin)muttei he tunnu exääni verrattuna miltään.
Isänä olen ollut varmaan lähes paras mahdollinen(tätä mieltä on myös exäni)ja suhde lapseen on erittäin lämmin ja sopuisa ja tapaamisetkin sujuvat hyvin (tyttö asuu puoliksi molemmilla)
Minulla ei ole mitään mahdollisuuksia saada exääni takaisin,olen sitä lähes päivittäin kysynyt
.Milläs pirun konstilla sitä pääsis tästä vähän eteenpäin,onko kellään kokemuksia ja vastaavanlaisia tuntemuksia.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen myös eronnut muutama kuukausi sitten. Minun lapsistani osa jäi mieheni hoitoon. Kyllä ero on aina pieni kuolema ja se täytyy surra ja eron kanssa pitää jatkossa elää kuin jonkin sairauden. Näennäisesti elämä saattaa rullailla eteenpäin, ei kai muuta vaihtoehtoa ole kuin elää päivä kerrallaan.
Ikävä, syyllisyys ja kaikenlaiset enemmän negatiiviset tunteet pyörii päässä. Eroprosessiin kuulunee näiden tunteiden pyörittäminen loppuun saakka ja paraneekohan niistä koskaan. Ero on kuin paha uni, välillä ravistelee itseään. Mahtaako tästä unestä herätä jälleen siihen "muistaakseni" auvoisaan perheonneen. Toistaiseksi uni on kohdallani jatkunut. Jotenkin tietää, että paluuta entiseen ei varmasti ole, mutta tulevaisuuskin näyttää takkuiselta ja harmaalta. Olen lohduttautunut sillä, että vieläkin huonommin voisi asiat olla. Esimerkiksi jokin jäytävä fyysinen kipu olisi vielä pahempi kohtalo tai vaikka jonkin läheisen äkillinen kuolema. Luotan myös siihen, että aika ainakin auttaa pahimmissa tunnelmissa. Ei kai ihminen loputtomiin jaksa intensiivisesti mitään asiaa pohtia. Eroprosessi varmaankin hyllyttäytyy jollekin tasolle ajan kanssa ja sitten jaksanee perehtyä uusiin ihmissuhteisiin ja näkee elämässä myös kevätauringon, aistii ympärillä olevia hyviä asioita myös omalla kohdalla. Aurinko paistaa myös itselle, eikä vain ympärillä oleville ihmisille.
mikä sinun kohdallasi oli syy eroon , oliko kysymys "perinteisistä" syistä vai pelkästä kyllästymisestä , elämänvaiheen jommalle kummalle aiheuttamasta kriisistä, tms. Varmasti on omat syynsä siihen että lapsesi jäivät miehesi luokse asumaan ja varmasti tuollainen tilanne aiheuttaa koviakin tunnonvaivoja ja ikävöintiä, mutta miten lapset ovat tilanteeseen sopeutuneet ja oletko huomannut heissä mitään oirehdintaa tai poikkeavaa käyttäytymistä, osa lapsista siis jäi kuitenkin sinun luoksesi? Et kerro minkä ikäisiä lapsesi ovat, mutta varmasti on niin että eri ikäiset suhtautuvat eri lailla tuohon tilanteeseen, varmaa kuitenkin on että raskas kyseinen kokemus on kaikille ja tulee vaikuttamaan heidänkin elämäänsä varmasti tavalla tai toisella sille emme valitettavasti voi mitään. Koetko niin ettei paluu yhteen ole kohdallasi mahdollinen, onko päätös varmasti kohdallasi lopullinen .... Paljon kysymyksiä, varmasti on myös paljon kiinnostuneita jotka ovat painiskelleet tai painiskelevat parhaillaan vastaavanlaisessa tilanteessa tietämättä miten pitäisi toimia ja olisiko kuitenkin jokin muu vaihtoehto vielä mahdollinen.
Pari vastausta kysymyksiisi
Pitkän parisuhteen loppu tuli minulle selväksi. Itse hain eroa. En voi selittää liittoani, se olisi jokaisen pitänyt kokea henkilökohtaisesti, ennenkuin voisi mitään ymmärtää. Mutta ehkä sitten nämä perinteiset...väkivalta..pettäminen...alistaminen...viime kädessä johtivat ratkaisuuni. Sain ammatti-ihmisten neuvoja, miten tulee toimia minun tilanteessani.
Lapsista osan jätin itsekkäistä syistä entiselle miehelleni. Koin, etten pärjää kaikkien kanssa yksin. Eivät ole lapset oireilleet, päinvastoin rauhoittuneet, kun riidat loppuneet. Hyvin kyllä jaksan olosuhteisiin nähden ja taloudellinen tilanteeni on kohtalainen, joten sekin poistaa tiettyjä ongelmia.
Siis itse ensin lähdin suhteesta väljemmille vesille, koska olisin konkreettisesti tukehtunut painostavaan ilmapiiriin. Sen jälkeen petettiin molemmat. Myös väkivalta ja miehen alkoholinkäyttö (lisääntynyt) johti tilanteemme kärjistymiseen.
..niin ja takaisin yhteen...jo ajatuksenakin täysin mahdoton...
Tunnen kuitenkin nyt uivani vapaana....
Monesti mietin myös, oliko järkeä, kannattiko.. Ja toisinaan ikäväkin kalvaa menneitä aikoja muistellessa. En usko, että erot ovat koskaan helppoja kenellekään, olivatpa ne avio-, avo- tai muita eroja. Ikävä toista ihmistä kohtaankin on varmasti ihan luonnollista; eihän sitä nyt hirviötä ole alttarille talutettu. Hyvät ajat ja kauniit muistot kirpaisevat yksinäisimpinä iltoina pahastikin. Onneksi olen eksäni kanssa hyvissä väleissä ja kyselemme kuulumisia puolin toisin. Joku kaunis päivä kuitenkin teen "pienen kuoleman", kun kuulen hänen löytäneen uuden rakkaimman.. :(
-vai etkö itse halua palata takaisin?Minä niin toivoisin kuulevani exältäni, että kaikki ovat auki uudestaan. Just dreaming......
koska ei se tulisi mitään muuttamaan (exäni oli raastavan mustasukkaista sorttia, mutta ei siitä sen enempää..). Erottiin sovussa ja toivon, että välit pysyisivät nykyisen kaltaisina.. Vaikka hän sitten löytäisikin sen uuden ja TIEDÄN sen kirpaisevan (jo nyt!) Erosta on kulunut nyt 6 kuukautta, mutta toisinaan.. kuten sanottua.. hyvät muistot tekevät kipeää ja toisen kanssa jaettuja hetkiä kaipaa todella.
Tsemppiä kuitenkin kaikille meille.