Olen 47 v nainen, joka jäänyt leskeksi suht nuorena (alta 40v). Edesmenneen mieheni kanssa elin onnellisesti naimisissa lähes 20 vuotta ja meidän suhde oli kaikin puolin erinomainen (toki riitoja, mutta ei mitään vakavaa) enkä koskaan edes miettinyt, että olisin kaivannut jotain muuta. Mutta elämä päätti toisin, ja jäin yksin.
Leskeytymisen jälkeen olin pitään yksin (tai no ilman vakituista suhdetta), mutta noin vuosi sitten tapasin miehen, jonka kanssa aloin seurustelemaan. Nyt kuitenkin olen alkanut epäröimään ja mietin suhteen jatkoa. Mies on ikäisekseen erittäin komea (pitänyt itsestään fyysisesti erinomaisessa kunnossa), kiltti ja avulias. Kaverit ovat sanoneet, että olen hullu, jos en pidä hänestä kiinni. Mutta kun minusta tuntuu, että jotain puuttuu; henkinen yhteys tai joku. Kiinnostuksen aiheet meillä on erilaiset ja ajankäyttökin on erilaista. Kaipaan paljon tiettyjä asioita, joita en hänen kanssaan voi tehdä, koska häntä ei kerta kaikkiaan kiinnosta yhtään (esim. luonto, mökkeily, tietyn tyyppiset leffat/tv-sarjat, kirjat jne). Nyt olen tehnyt näitä yksin, mutta joka kerta tuntuu pahalta, kun ei voi jakaa näitä itselle tärkeitä asioita toisen kanssa. Välillä tuntuu, että meille yhteistä on vain erinomainen seksielämä...
En tiedä olenko vain hölmö, ja nauttisin miehestä niissä hetkissä, jotka ovat meille yhteisiä ja sitten tekisin nuo tietyt jutut yksin (kuten tähänkin asti). Mutta toisaalta pohdin jatkuasti, että pitäisikö vielä kuitenkin yritää löytää jotain parempaa. Vai jäänkö sitten kokonaan yksin, sekin kun ei tässä iässä ole mikään ihan mahdoton vaihtoehto, kun ikää tulee kokoajan lisää.
Sanokaa nyt, olenko nyt vain liian vaativa? Pitäisikö tyytyä siihen mitä on?
Leskeytymisen jälkeen olin pitään yksin (tai no ilman vakituista suhdetta), mutta noin vuosi sitten tapasin miehen, jonka kanssa aloin seurustelemaan. Nyt kuitenkin olen alkanut epäröimään ja mietin suhteen jatkoa. Mies on ikäisekseen erittäin komea (pitänyt itsestään fyysisesti erinomaisessa kunnossa), kiltti ja avulias. Kaverit ovat sanoneet, että olen hullu, jos en pidä hänestä kiinni. Mutta kun minusta tuntuu, että jotain puuttuu; henkinen yhteys tai joku. Kiinnostuksen aiheet meillä on erilaiset ja ajankäyttökin on erilaista. Kaipaan paljon tiettyjä asioita, joita en hänen kanssaan voi tehdä, koska häntä ei kerta kaikkiaan kiinnosta yhtään (esim. luonto, mökkeily, tietyn tyyppiset leffat/tv-sarjat, kirjat jne). Nyt olen tehnyt näitä yksin, mutta joka kerta tuntuu pahalta, kun ei voi jakaa näitä itselle tärkeitä asioita toisen kanssa. Välillä tuntuu, että meille yhteistä on vain erinomainen seksielämä...
En tiedä olenko vain hölmö, ja nauttisin miehestä niissä hetkissä, jotka ovat meille yhteisiä ja sitten tekisin nuo tietyt jutut yksin (kuten tähänkin asti). Mutta toisaalta pohdin jatkuasti, että pitäisikö vielä kuitenkin yritää löytää jotain parempaa. Vai jäänkö sitten kokonaan yksin, sekin kun ei tässä iässä ole mikään ihan mahdoton vaihtoehto, kun ikää tulee kokoajan lisää.
Sanokaa nyt, olenko nyt vain liian vaativa? Pitäisikö tyytyä siihen mitä on?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei Pirittainen_70
Jokaisessa suhteessa tulee alkuihastuksen jälkeen vaihe, jossa mietitään, sitoudutaanko tässä nyt oikeasti toisiinsa? Mikä meitä yhdistää, mitä toiveita ja tarpeita meillä on, millaisena näemme tulevaisuuden? Tämänkaltaisia kysymyksiä tuleekin avoimin mielin ja toinen toistaan kuunnellen kysyä ääneen, omistaan myös kertoen. Täytyy tietää, kokevatko kumpikin suhteen tavoitteet edes osapuilleen samalla tavalla, niin, että voivat liittyä toisiinsa turvallisin mielin vapaasta halustaan.
Olet saanut muilta kommentteja. Kuitenkin vain sinun ja kumppanisi ajatukset merkitsevät. En ajattele, että puoliso on saalis, josta tulee pitää kiinni, koska sellaisen on sattunut koukkuunsa saamaan. Ihmissuhde on jotain muuta.
Kannustan teitä keskustelemaan suhteenne tilasta ja yllämainituista teemoista sekä muistakin sinulle tärkeistä kysymyksistä. Miksi olette yhdessä ja mitä suhteelta toivotte. Hyvän, kunnioittavan keskustelun jälkeen tunnette toistennen ajatusmaailmaa paremmin ja voitte kumpikin tahollanne päättää, sitoudutteko parisuhteeksi vai onko kyse enemmän ollut hetken ihastumisesta vailla pysyvämpiä arvoja.
Merja, diakoni