Missä vaiheessa saa luovuttaa ja erota?
Eroaisin heti, nyt ihan heti, jos en olisi puolisostani taloudellisesti riippuvainen. Elintasoni tipahtaisi todella paljon. Asumme kaukana kotipaikkakunnaltani ja meillä on lapsia. En tiedä mihin kaupunkiin muuttaisimme. En tiedä, jaksaisinko yksin hoitaa montaa pikkulasta edes vuoroviikoin. En oikein selviä ilman puolisoani, olen heikko ja köyhä, mutta hänen kanssaan kuolen suruun ja onnellisuudenkaipuuseen. En halua pettää, se ei ole ratkaisu.
Ennen avioliittoa ja lapsiperhe-elämää olin hyvännäköinen ja lahjakas. Kymmenen vuotta olen ollut alamäessä, uskonut, että kyllä tämä tästä. Mutta ei tämä tästä. Hän ei ole minulle se oikea.
Mutta kun ei ole alkoholiongelmaa, sarjapettämistä, vammauttavaa väkivaltaa - on vain läheisyydenpuute ja epäarvostus, päivittäinen vittuilu ja yksinäisyys (ja hyvät puitteet ja käytännön apua toisesta), niin mistä tiedän, milloin voin lähteä niin, etten sitä enää katuisi, vaikka kaikki menisi?
Olen nuorempana eronnut omasta tahdostani pitkäaikaisesta, lapsettomasta avoliitosta, ja kaipaan tuota entistä avopuolisoani todella kipeästi toisinaan. En häntä henkilönä välttämättä, mutta lähdin silloin täysin mitättömistä syistä (siis jälkikäteen ajateltuna) ja olen katunut sitä. En halua koskaan myöhemmin tulla katumaan enää eroa, edellisellä kerralla en menettänyt mitään materiaa, mutta nyt menettäisin todella paljon.
Eroaisin heti, nyt ihan heti, jos en olisi puolisostani taloudellisesti riippuvainen. Elintasoni tipahtaisi todella paljon. Asumme kaukana kotipaikkakunnaltani ja meillä on lapsia. En tiedä mihin kaupunkiin muuttaisimme. En tiedä, jaksaisinko yksin hoitaa montaa pikkulasta edes vuoroviikoin. En oikein selviä ilman puolisoani, olen heikko ja köyhä, mutta hänen kanssaan kuolen suruun ja onnellisuudenkaipuuseen. En halua pettää, se ei ole ratkaisu.
Ennen avioliittoa ja lapsiperhe-elämää olin hyvännäköinen ja lahjakas. Kymmenen vuotta olen ollut alamäessä, uskonut, että kyllä tämä tästä. Mutta ei tämä tästä. Hän ei ole minulle se oikea.
Mutta kun ei ole alkoholiongelmaa, sarjapettämistä, vammauttavaa väkivaltaa - on vain läheisyydenpuute ja epäarvostus, päivittäinen vittuilu ja yksinäisyys (ja hyvät puitteet ja käytännön apua toisesta), niin mistä tiedän, milloin voin lähteä niin, etten sitä enää katuisi, vaikka kaikki menisi?
Olen nuorempana eronnut omasta tahdostani pitkäaikaisesta, lapsettomasta avoliitosta, ja kaipaan tuota entistä avopuolisoani todella kipeästi toisinaan. En häntä henkilönä välttämättä, mutta lähdin silloin täysin mitättömistä syistä (siis jälkikäteen ajateltuna) ja olen katunut sitä. En halua koskaan myöhemmin tulla katumaan enää eroa, edellisellä kerralla en menettänyt mitään materiaa, mutta nyt menettäisin todella paljon.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Aina saa erota. Ikinä ei tiedä, että tämä oli tässä. Se on päätettävä ja se on valinnanvapaus. Harkintaa kannattaa tietenkin käyttää. Olenko valmis eroamaan? Se ei tarkoita pelkästään tunteita vaan kokonaisuutta. Minne muutan vai muuttaako puoliso? Pärjäänkö rahallisesti? Jne.
Onko lapsellasi mahdollisuutta osallistua päätökseesi? Kyse on muutoksesta. Sen voi tehdä tunteella ilman järkeä mutta vähemmän sattuu, jos suostuu ajattelemaan ennen päätöstä.
En pärjäisi rahallisesti, menettäisin työnikin, sillä olen puolison firmassa töissä. Olen kasvanut tuohon työhön kiinni eikä ole edes mitään sellaista koulutusta pohjalla, jolla voisi saada töitä nykymaailmassa. Olen nuorena valinnut vääriä aloja. Nykyisen kaltaista työtä ei ole oikein saatavilla muualla, opiskelemaan pitäisi siis mennä, mutta tämän vuoden hakuajatkin ovat jo menneet, eli opiskelu alkaisi aikaisintaan reilun vuoden kuluttua... Jos edes pääsisin. Ja olisin 20 vuotta muita vanhempi, ehkä tuntisin itseni vielä yksinäisemmäksi?
Ehkä opiskelupaikka sitten määrittäisi sen, mihin joutuisin muuttamaan. Nykyisellä paikkakunnalla ei ole opiskelupaikkoja. Avioehto on, joten mukaani en saa mitään, jos lähden. Minulla on jonkin verran kyllä säästöjä niin, että saisin ainakin vuokra-asunnon tai asumisoikeusasunnon hankittua. Perintöhuonekaluja on, että tyhjässä kodissa ei tarvitsisi asua. Mutta lapseni menettäisivät tässä samalla myös niin paljon. Kaiken, mitä halusin heille antaa!
Toki kulman takana voi olla jotain upeaa, mutta entäs jos ei olekaan. Alan olla jo vanhakin. Ikäiseni sinkut ovat jo lähdössä toiselle tai kolmannelle kierrokselle enkä halua alkaa mihinkään uusperhekuvioon. Toisaalta, kukaan lapseton tuskin alkaa tällaisen lapsellisen kanssa pysyvään suhteeseen.
Taidan olla ikuisesti yksinäinen, joko totaalisen yksin tai yksin avioliitossa väärän ihmisen kanssa.
Kuulostaa että olet tosi onneton. Pohdit, muuttaisiko parisuhteen päättäminen sitä juurikaan parempaan - joten voi jopa miettiä, onko parisuhteen tila edes syy vai seuraus jumiutuneesta olosta?
Sinuna kävisin ihan ensiksi keskustelemassa tuntemuksistasi jossain, esim perheneuvolassa ja mitä muita tahoja näitä on. Juttelisitte läpi sinun odotuksiasi ja kävisitte läpi vahvuuksiasi. Ehkä jälkimmäiseen asiaan voisit tilata työkkäristä ajan urasuunnitteluun. Mieti, mikä sinua todella kiinnostaa. Sen kautta mikä on hyvää, ei sen kautta mitä et ainakaan elämääsi tahdo, koska jos jumittuu vain siihen mitä ei halua niin kirjaimellisesti jää siihen kiinni.
Kuulostaa siltä että jotain isoa muutosta tarvitse pikkulapsivuosiin. Olen omakohtaisesti koetusti varma, että kun jonkun osan elämäsi tukijaloista vankemmaksi (parisuhde, perhe, työ, harrastus), niin se nostaa koko "pakettia". Seurauksina voi olla myös ihailevampaa huomiota parisuhteen suunnalta kun löydät uudelleen itsesi ja ja omanarvontuntosi.
Jos mies ei näistä elämänkunnostustoimenpiteistä syty kun sinä olet päässyt vauhtiin, vaan päinvastoin yrittää mitätöidä, SIINÄ vaiheessa on eron aika. Miehestä ei saa ottaa riippaa itselleen. Mutta ei myöskään olettaa että mies vaan puskee liikkeelle tai vetää mukanaan kun elämä on jumissa - sen voi tehdä vain ihan itse, muutoin se ei nosta itsetuntoa vaan lisää vain riippuvuuden tunnetta.
Vielä: KOSKAAN et ole liian vanha opiskeluun. Tunnen ihmisiä jotka ovat lähteneet lääkikseen tai oikikseenkin vasta nelikymppisinä, varmoina että valmistuvat vasta kun muut ikätoverit jo laskevat kuukausia eläkepäiviin, mutta valmiina haasteeseen. Kaikissa näistä tapauksista oma lokero on löytynyt opiskelumaailmassa hyvin, nuoremmat opiskelijat ottavat ilolla joukkoonsa (tuntevatpa itsensä vähän nuoremmiksi ja raikkaammiksi siinä samalla). Työelämään pääsee itseasiassa vanhempana paremmin kiinnikin harjoittelupaikkojen ja opiskelijaverkostojen kautta, tuoreena, kuin mitä "vanhemmilla papereilla" pitkän kotiäitiyden jälkeen. Surullista mutta totta. Eli kannattaa ainakin kurssittaa itseään ja kartuttaa CV:tä ja verkostoja sillä tavoin, vaikkei kokonaista alanvaihtoa tekisikään.
Annat parhaimman lahjan lapsillesi kasvattajana, kun he näkevät äidin joka rohkeasti tarttuu uusiin haasteisiin. Ja sinähän olet jo aloittanut, kirjoittamalla nämä viestit!
Hei.
Kuulostat apealle, joka ei ole ihme, kun mietit noin suuria kysymyksiä; erotako vai ei ja mitä kaikkea siitä seuraisi. Paljonhan siitä seuraisi, monelle ihmiselle, teidän perheenne lisäksi se tietysti vaikuttaisi esimerkiksi isovanhempiin jne. Mutta lapset, sinä ja miehesi, teidän elämä muuttuisi paljon. Asiaa kannattaa harkita paljon ja rauhassa. Rohkaisen ottamaan puheeksi miehesi kanssa pikaisesti mitä ajatuksissasi liikkuu, ellei hän jo tiedäkin. Mitä mieltähän on suhteestasi ja mitä voisitte tehdä asian kohentamiseksi. Pitkä parisuhde muuttuu aina. kenenkään yhteiselämä ei tunnu koko aikaa hohdokkaalta ja onnelliselta. Mutta paljon on tehtävissä, jos molemmat tahtovat tilannetta parantaa, kumppanin kanssa entinen iloa ja hyvät hetket on mahdollista löytää ja palauttaa. Ajattelen myös, että kannattaisi mennä ulkopuolisen ammattilaisen luokse juttelemaan, teidän yhdessä tai ainakin sinun, ei siitä ainakaan haittaa olisi.
Voimia arkeesi,
Pirkko-pappi
No olipa luettelo!!
En voi sitä enkä tätä....olen vanha....en voi enää opiskella olen vanha...nurkan takana ehkä jotain muttei ehkä olekaan.... kukaan mies ei minua enää huolisi...
Olet selkeästi psyykannut itsesi maahan. Et arvosta itseäsi pätkääkään. Ei siis ihme että näet maailmasi mustana ja harmaana.
Olet kerännyt ''todisteita'' itsellesi ettei sinun kannata haaveilla paremmasta elämästä!
Sinun pitää varoa sitä, ettet uuvu tuon ''todistetaakan'' alle lopullisesti. Sitten löydät itsesi kuuskymppisenä samoin ajattelevana mutta entistä toivottomampana.
Jos nimittäin olet alle neljänkymmenen tai ylikin, mikään opiskelu ei ole myöhäistä. Nykyään kaikenikäiset opiskelevat täysillä. Maailma muuttuu nopeasti, ja ihmiset haluavat oppia uutta ja etsiä uuden ammatin.
Mitä avioehtoon tulee, kaikki mitä olette tienanneet liiton solmimisen jälkeen, kuuluu mennä puoliksi. Ehto koskee miehen omaisuutta ENNEN avioliittoa.
Ja jos otatte eron puheeksi, voisiko olla neuvotteluvaraa sen suhteen että voisit jäädä yritykseen työntekijänä? Sehän hyödyttää yritystäkin kun on työnsä osaava tekijä töissä? Luulisi että bisnesmiehesi tämän tajuaa?
Ja mitä uuden opiskelupaikan hakemiseen tulee, vuosi menee nopeasti. Itsesi nujertavaan psyykkaamisen sijaan voisit psyykata itseäsi siihen että ''vuoden kuluttua haen opiskelupaikkaa ja myös pääsen ja panostan sitten opiskeluun täysillä''.
Kaikki tämä vaatii paljon voimia ja rohkeutta. On paljon helpompaa jättäytyä tuttuun ja turvalliseen kuin ponnistella uuteen ja vieraaseen. Juuri se on syynä siihen että olet kerännyt todisteita siihen ettei sinun kannata nousta omille jaloille ja aloittaa uutta elämää.
Mitään takuita ei kuitenkaan ole siitä että se uusi elämä olisi auvoista ja ihanaa.
Taidat olla väärässä avioehdosta. Tavallisesti se koskee sekä ennen liiton solmimista että sen jälkeen hankittua omaisuutta. Eron tapahtuessa omaisuuden pitää se, jonka nimissä se on. Sopimuksella voidaan tietenkin myös määritellä mikä omaisuus kuuluu avio-oikeuden piiriin ja mikä ei, mutta siinäkään tilanteessa liiton solmimisen ajankohdalla ei ole merkitystä.
Minkälaista elämäsi muuten on? Onko sinulla ystäviä? Harrastuksia? Omaa rahaa (käyttörahaa siis?)? Oletko väärän ihmisen kanssa vai oletko masentunut, jolloin kaikki tuntuu apealta? Missä vaiheessa alkoi tuntua, ettei hän olekaan oikea? Ilmeisesti kuitenkin lasten syntymän jälkeen. Tietääkö miehesi, miltä sinusta tuntuu? Lähtisikö hän kanssasi pariterapiaan?
No jos ajatellaan että eroaisit, olisiko "koti"paikkakunnallasi mahdollista sukulaistesi tuella päästä alkuun, olisiko töitä? Voisiko ajatella, että lapset jäävät miehellesi, jos sinusta tuntuu, ettet heidän kanssaan selviä edes vuoroviikoin? Miehesi osallistuu lasten hoitoon, mutta miten muuten koet työnjaon?
Voisitko ajatella käyttäväsi säästöjäsi koulutuksen ajantasalle saattamiseen? Onko nykyiseen työhösi mahdollista hankkia muodollista pätevyyttä? Tai vaihtoehtoisesti päivittää aiempia opintojasi?
Minusta olisi hyvä, jos voisit jutella jonkun ulkopuolisen kanssa. Kun joudut hänelle selittämään asiat, samalla ne saattavat jäsentyä itsellesikin. Yksityinen terapeutti vaikka, muutaman kerran sarja.
Avioehdosta vielä, sehän koskee omaisuutta ennen avioliiton solmimista. Eikö sen jälkeen ole kertynyt mitään?
Mistä sinä tiedät minkälainen avioehto heillä on, ja mitä he ovat sopineet.
"Eroaisin heti, nyt ihan heti, jos en olisi puolisostani taloudellisesti riippuvainen."
Tiedät itsekin, että tuo on ihan tekosyy. Olet ihan räsy poikki ja kurkkua myöten liittoasi täynnä, siksi et jaksa aivan heti ponnistaa eroon.
Suomi on siitä ihana maa, että täällä kyllä selviää, lastenkin kanssa, vaikka tuloja ei olisi yhtään, ei ammattia, ei mitään koulutusta. Sen lisäksi voi vapaasti hakea opiskelemaan valitsemaansa tutkintoon. Ihmiset sitä paitsi opiskelevat uuteen ammattiin ja ammattiin ensimmäistä kertaa HYVIN yleisesti nykyisin. Monet 40-55 vuotiaat ystäväni opiskelevat, samoin tyttäreni opinahjossa ikähaarukka on 20 lähtien 56-vuotiaaseen. Nuorimman tyttäreni ystävän opistossa hän oli ainoa alaikäinen - 16v tyttö silloin, koska on aivan huippulahjakas aikaansaava alallaan. Opiskelukaverit olivat etupäässä 35-55-vuotiaita miehiä...
Vaikka sanot olevasi puolisosta taloudellisesti riippuvainen, onneksi olet kuitenkin miettinyt jo miten selviät eron jälkeen :). Eli asumisoikeusasunto, huonekalut - se siitä. Sitten vain se opiskelupaikka ja ero vireille. Tosin tiedän muutaman yrittäjän, jotka ex-pariskuntanakin jatkavat yritystä. Heillä intohimo työhön menee kaiken edelle. Yksillä jopa niin, että sekä miehen exä että nyxä työskentelevät yrityksessä.
Mieti nyt kuitenkin mitä se arki tulee olemaan. Raha ei tuo onnea, mutta sen puute varmasti surua. Lapsetkin joutuvat tyytymään paljon vähempään. Ja kestätkö sen että vanhassa kodissasi on jossain vaiheessa uusi emäntä sinun paikallasi?
Raha ei tuo onnea, mutta huono parisuhde tuo vastapainoksi todella paljon epäonnea ja pystyyn kuollutta, ahdistavaa elämää. Aivan varmasti ap kestää uuden emännän entisessä kodissaan paremmin kuin sen, että luopuu itsestään, omasta elämästään. Jokaisen pitäisi elää itse valitsemallaan tiellä tehden itselleen merkityksellisiä asioita. Ja henkinen pääoma on muutenkin arvokkaampaa kuin raha. Ikävän paljon monet yhä ajattelevat, että lasten on tärkeintä saada rahaa, kulutusta. Jos sitä on, sitä pitää saada enemmän. Ja vielä enemmän. Itseasiassa ei ole olemassa mitään rajaa. Sen päättää ihminen itse mikä on tarpeeksi. Loppujen lopuksi lapset kuitenkin arvostavat eniten kodin hyvää fiilistä ja sitä että tehdään asioita yhdessä. Vielä senkin jälkeen, kun muuttivat omilleen.
Miten mahtaa selviytyä mies, joka lähtee kodistaan uuden naisen kelkkaan ja jättää exälle autoa myöden kaikki, koko kodin. Vaimolle selvisi suhde, ja roima riita aiheutti pakonomaisen lähdön. Ottaa henk.koht. tavaransa ja jättää avaimen pöydälle. Mies on työtön, jo lähellä 60 ikävuotta, uusi daami on tietysti meille muille arvoitus. Aikooko hän elättää uusikkonsa, vai onko luullut, että mies pystyy maksamaan oman osuutensa asumisesta. Ei pysty. Tuliko mies yllätyksenä hänelle, emme tiedä.
Muu suku ajattelee kauhistuneena, että kun daami kyllästyy, hänen on helppo sanoa missä ulko-ovi sijaitsee, eikä hänelle tule mitään ongelmia.
Kun mies on epäkäytännöllinen, hän saattaa toimia täysin arvaamattomasti. Hänestä ovat naiset aina pitäneet huolta. Entä jos tämä viimeinen ei kuulukaan huolehtijoiden armeijaan!
Tuleeko hänestä suvun huolehdittava vanhus, jolla ei ole mihin päänsä kallistaa!
Hei, ehdotus ; muuta yksi asia kerrallaan- tee suunnitelma muutamalle lähivuodelle. Jos lapsilla asiat hyvin ja jotenkin kestät äijääsi, niin hommaa nyt opiskelupaikka ja mene kouluun. se jo muuttaa sinuakin paljon ja voimauttaa kun saat uudet kuviot. uusia tuttavuuksia, varmuutta omaan elämään.
Jos eroat, hanki asunto, työttömänä saat sosiaalitukea, joten varaa aika sosiaalineuvojalta, joka kertoo tilanteesi, muuta pois ja jatka elämääsi. Nälkään et kuole mutta muut asiat kuten uusi työ jne riippuvat omista päätöksistäsi. Jos et saa asuntoa, lapset jäävät isällesi ja menetät mahdollisuuden yhteishuoltajuuteen, koska sinun on osoitettava lapsille sopiva koti. Ilman sitä lapsien on parempi elää isänsä kanssa. Mutta jos haet yhteishuoltajuutta siten, että olet itse lähivanhempi, sosiaalivirasto järjestää sinulle ja lapsillesi kaupungin vuokra-asunnon.
Erossa on paljolti kyse lapsen edusta. Vasta sen jälkeen mietitään isän ja äidin tilannetta.
Ota selvää missä on leipäjono. Sieltä saa ilmaista ruokaa.
Tämä+on+ties+kuinka+mones+samanlainen+aloitus+sinun+näppäimistöiltäsi.+Jotenkin+tuntuu,+että+koko+palsta+on+jumittunut+aina+yhteen+ja+samaan+paskaan.+Sinä+jumitat+tässä+paskassa,+eräs+jumittaa+miesten+kakkosnaisena+haukkuen+eksää+ja+kuvitellen+olevansa+vieraiden+lasten+äiti.+
"Mistä tiedän että tämä oli tässä "
Siitä, että olet kertomasi mukaan liitossa elintason, et miehesi kanssa.
Sitten kun tajuaa ettei tässä ole muuta kuin kipua; katkeruuttaa ja vihaa tehdyistå ja tekemättömistä.
tämä on täysin turhaa peen jauhantaa tämän tyypin kohdalla. On kuin rikkinäinen levy, jankkaa vuodesta toiseen tätä yhtä ja samaa.
Sinun olisi jo pitänyt erota. Puolison päivittäinen vittuilu suorastaan etsii sitä. Ja arvostuksen/kunnioituksen puute. Ellei liitossa ole arvostusta, siinä ei ole mitään.
Kiitos kaikille asiallisesti vastanneille, sain niistä paljon voimaa tähän uppoavaan suohoni.
Muille tiedoksi, että en ole tehtaillut tänne useita samanlaisia aloituksia. En lue palstaa enkä tunnista mitään vakikirjoittajia tai nimimerkkejä. Jos jollain täällä on samanlainen elämäntilanne, niin en ole sattunut lukemaan hänen aloitustaan aiheesta. Pidän tätä sellaisena mahdollisimman anonyymina vilkkaana paikkana kirjoittaa tästä, koska olen niin loppu, etten jaksa alkaa vatvoa tätä ystävieni kanssa. Ne muutamat, joille olen kertonut, eivät joko usko kuinka huonosti voin, tai eivät osaa oikein auttaa ja ovat ottaneet etäisyyttä. Eniten sattuu se, ettei uskota.
En mä ole väittänyt olevani parempi kuin puolisono tai muutenkaan syytä tästä mun hirveästä elämästäni ketään muuta kuin itseäni. Sehän tässä onkin - kyllä mä tiedän, että ratkaisu on lähteä vaan ja ottaa vastaan kaikki se kurjuus ja menetys, mitä siitä seuraa. Mutta ehkä mä en pysty vielä, ehkä kerään tällä voimia itselleni. Ei jonkun kyllästyneen nimimerkin tarvitsekaan olla kiinnostunut mun asioistani, ei ole pakko lukea eikä pakko kommentoida.
Aurinkoista kesää kaikille.
Mietipä sitä mitä sinulla on, siis sen materian ohella.
Käyt näköjään itsesi kanssa keskusteluja siitä miten miehesi ja lapsesi estävät sinua elämästä omaa elämääsi. Joten, fine, asetapa itsesi uusiin raameihin.
Entä jos miehesi kuolisi, olisitko onnellisempi, sinä olisit rikas, päässyt hänestä eroon. Mitä jos lapsiasi ei olisi olemassa, olisitko silloin onnellisempi. Jos vastaus on molempiin kyllä, niin ei muuta kuin eroamaan, mutta muista, monesti kohtalo lyö kovalla kouralla ja sitä saa mitä tilaa, pääsee lopullisesti eroon rakkaimmistaan, vaikkei enää sitä haluaisikaan.
Palataan reaalimaailmaan ja tähän päivään.
Minä mietin tuota miehesi päivittäistä vittuilua ja etäisyyden ottamista.
Oletko ajatellut, että entäpä jos sinussa itsessäsikin olisi pikkuriikkisen syytä siihen miten miehesi käyttäytyy?
Kyllähän se puoliso vaistoaa jos sinun puoleltasi kanssakäyminen on ns. välttämätöntä pahaa, et anna oikeasti rakkautta hänelle.
Oletko sinä itse läsnä miehellesi ja lapsillesi henkisesti ja fyysisesti. Yritä muistaa, että kaikki sinun rakkaimpasi ovat jo siinä lähelläsi. Tai ainakin pitäisi olla!
Kommenttisi, miten keräät voimia itsellesi.
Tuo on niin bull shittiä kuin olla ja voi. Et sinä mitään voimia tuollaisessa mielentilassa saa kerättyä, jos koko elämä on omasta mielestäsi harmaata paskaa. Kannattaa olla edes itselleen rehellinen. Valitettavasti normaali lapsiperhe-elämä on harvoin pelkästään ruusuilla tanssimista. Yleensä se on arkista puurtamista päivästä toiseen ja ilon aiheet pitää ottaa ja otetaan siitä arjesta. Minusta tuntuu, että sinä olet masentunut ja sen vuoksi suosittelen käyntiä mielenterveystoimistossa.
Ja lopuksi, ei sinun mikään pakko ole lähteä kotoasi minnekään.
Sehän on sinusta itsestäsi kiinni, asennekysymys. Yksinkertaisesti alat elämään miehesi ja lastesi kanssa tätä päivää olemalla paremmalla mielellä. Jätät lähtemiset ja eroamiset sikseen ja rakastat valitsemiasi ihmisiä. Ei se sen vaikeampaa ole.
Tai vaikka lähtisitkin, niin se on tasan tarkkaan sinun omassa päässäsi, nimittäin se kurjuus.
Tänä päivänä pärjää hyvinkin pienillä tuloilla ja jos palkka ei riitä, toimeentulotukea saa.
Wau, mikä analyysi kaikkitietävältä. Sanattomaksi vetää, niin sanattomaksi, että kommentoin ainoastaan aivan viimeiseen. Monta kertaa olet itse toimeentulotukea hakenut? Tässä Sumi nimisessä onnelassa on niin paljon kurjuutta vähätuloisilla ihmisillä, että siihen nähden yhä sanaton kommentointiisi.
Itseni on myös pakko nyt vastata ihokarvat_nousi_pystyyn kirjoitukseen. Aika aurinkoinen ja ehkä naiivikin kuva niin toimeentulosta kuin avioliiton kuntoon saattamisesta. Jotkut hakevat apua avioliiton kuntoon saattamiseksi ja saavat avun. Ihan tarpeeksi kurjalta tuntuu, kun tajuat ettei sekään auta. Mikä minussa on vikana tai mikä meissä on vikana, varmaan yleisiä kysymyksiä silloin. On myös varsin ikävää syytellä eroamista miettivää tai eronnutta, että se ei nyt vaan tajua, että arki on normaalistikin puurtamista. Kyllä meistä moni sen tajuaa. Mutta jos tuntuu, että lasten lisäksi mukana on vaan raskas taakka, vaikka puolison pitäisi olla ilon aihe, niin kyllä jotain on pielessä. Varmasti itsekin toimin väärin, minussakin on huonoja puoli, mutta joskus tilanne on vaan se, että se toinen on niin sopimaton itselle, ei ymmärrä, ei ole mitään tukea ja turvaa (enkä tarkoita mitään tukikeppiä) niin kyllä siinä tulee yksinäinen olo ja kun sitä riittävän kauan kestää niin kyllä se painaa alaspäin ja vetää mielen matalaksi. On minullakin ystäviä, harrastamista, lapset, mutta ei se ole sama asia kuin kumppani, jonka kanssa jakaa aikuisten asioita, jolta saada ja jolle antaa rakkautta ja hellyyttä. Ymmärrän ap:n syyllisyydentunnonkin hyvin, eivät nämä ole helppoja juttuja.
Mitä tulee opiskeluihin ja työntekoon vanhemmalla iällä, mitä tuossa mainostettiinkin nelikymppisenä ja viisikymppisenä, niin ainahan opiskelu kannattaa ja mielenkiintoinen aihe antaa aina henkisestikin, mutta työpaikkaa se ei takaa ainakaan vanhemmalla iällä. Työttömyyttä on paljon, työkokemusta vaaditaan paljon ja toisaalta yhteiskuntamme ihannoi nuoruutta. Joo, eläkeikiä nostetaan, mutta samalla vanhempien ihmisten työllistyminen on kuitenkin hankalaa. Voi kuulostaa pahalta, mutta on realismia. Toisen kuoleman vetäminen eron yhteyteen oli aika ikävä juttu myöskin. Harva eroava nyt kuitenkaan haluaisi puolison kuolevan. Tosiasiassa myöskin, jos perhe on vakuutusasiat hyvin hoitanut ei puolison kuolema heilauta taloutta, mutta avioero kyllä. En silti halua ap:lle maalata mustaa kuvaa vaan rohkaista miettimään eri vaihtoehtoja. Ero voi oikeasti olla parempi vaihtoehto ja elämä olla onnellisempaa tai ainakin tasapainoisempaa.
Vastaan markkinamiestenhöpinälle.
Ei se mikään analyysi ollut, tämä aloitus herätti minussa kirjoitukseni mukaisia ajatuksia. Mitä olisit halunnut minun sanovan, senkö että kylläpä on paska aviomies, tässä empatiaa ja sympatiaa, ole hyvä.
En kertaakaan ole hakenut toimeentulotukea, koska olen kouluttautunut sellaiselle alalle jossa tienaa riittävästi. Kaikilla meillä on sama mahdollisuus. Voi opiskella työn ohessa iltaisin etänä. Niin minä olen tehnyt, myös yksinhuoltajana ollessani.
Olen syntynyt 9 lapsiseen perheeseen, äitini kuoli kun olin pieni ja isäni kasvatti pienviljelijän tuloilla meidät lapset. Sen verran olen tutkinut juuriani, että isäni rahalliset tulot olivat lähes nolla. Sen vuoksi meillä syötiin perunaa, itse kasvatettua lihaa ja vielä kerran perunaa.
Sen lisäksi olen tavannut työni tiimoilta satoja ja satoja ihmisiä jotka saavat tai ovat saaneet toimeentulotukea nimenomaan täällä hyvinvointi-Suomessa.
Äskettäin on julkaistu tutkimuksia siitä miten varovaisen arvion mukaan peräti 100.000 köyhää suomalaista jättää tänäkin päivänä hakematta toimeentulotukea leimautumisen pelossa tai tietämättömyyttään. Sen tietäisit sinäkin, jos lukisit muutakin kuin Suomi24 palstaa.
Mitä tähän köyhyteen tulee, luin juuri Helsingin Sanomista köyhien elämästä ja niissäkin jutuissa oli monta asiaa mitä en ymmärtänyt.
Esim. miksi kukaan ostaa puhelinlaskuunsa limsaa, jotta voi palautuspullolla ostaa leipää. Tuohan on todella järjen köyhyttä. Samaten se, että joku"siirtää" laskuja parikin viikkoa yli eräpäivän = maksaa täysin turhaan viivästyskorkoja. Näitä kummastuksen aiheita oli monta muutakin, kuten esim. erään naisen aikuinen tytär asuu kotona, tytär käy töissä, mutta äiti ei tiedä missä töissä eikä edes sitä paljonko tytär saa palkkaa, eikä tytär antanut senttiäkään tienesteistään yhteiseen talouteen. Outoa. Kun minä asuin vielä kotona ja menin töihin, annoin isälleni 1/3 osan nettopalkastani asumiskuluihin ostin ruokaa määrätyllä summalla kuukausittain. Se oli minulle kunnia-asia, ei puhettakaan että olisin isän sairaseläkkeellä elellyt.
Siitä huolimatta olen pystynyt ostamaan omilla palkkatuloillani omistusasunnon ja kasvattamaan lapseni ilman toimeentulotukia.
Mutta palataan aloitukseen. Ap sanoo toistamiseen, että hänen elämänsä on hirveää.
Jos se tosiaan on niin hirveää, terveellä järjellä ajatellen, korjausliike parempaan elämään pitäisi tehdä tässä ja nyt, mutta ei, ap sanoo jäävänsä keräilemään voimia siihen hirveään elämäänsä. Kerropa sinä kun olet minua viisaampi, miten se voimien kerääminen hirveässä elämäntilanteessa onnistuu.
Keskustelua näin sivusta seuranneena, jos parisuhde on kuvailemanne kaltainen, luulisi että olisi helpompaa lähteä itselleen sopimattoman ihmisen luota jo siinä vaiheessa kun on vain yksi lapsi tai ei lapsia ollenkaan.
Ap sanoo pysyvänsä parisuhteessaan vain elintason takia. Ap puhuu monesta pikkulapsesta.
Tuli mieleen ikävä ajatus, onko lapset tehty myös samasta syystä, oman toimeentulon turvaamiseksi. Tuskin apn mies kovinkaan paha on, jos erotilanteessa mies kelpaisi hoitamaan pieniä lapsia vuoroviikoin yksin.