Ollaan oltu yhdessä kolme vuotta. Kihloista ollaan puhuttu ja pieni epäilys, että kosinta olisi kohta tulossa.
Meillä on mennyt tosi hyvin, ollaan kuin luodut toisillemme ja viihdytään yhdessä, mutta myös erikseen. Kaikki toimii. Ikäeroa on muutama vuosi, minä olen se vanhempi osapuoli.
Kun vasta tutustuimme toisiimme paremmin (olimme siis lähteneet kaveripohjalta liikkeelle, mies kiinnostui sitten minusta ja alettiin tutustumaan paremmin) niin mies sanoi, ettei koskaan halua lapsia. Hän vain ei näe itseään isänä, Minulle tuo sopi, koska en itsekään halunnut lapsia, saati nähnyt itseäni äitinä.
No, mies oli tuolloin 25-vuotias. Ja nyt ollaan menty jo muutama vuosi eteenpäin ja ajatukset ovat näköjään muuttuneet. Tuli tuossa yhtenä iltana puheeksi, että mies on miettinyt ja haluaisi itse asiassa lapsen.
Minulle tämä tuli hieman järkytyksenä. Kyllähän miehen kaverit ovat jo siinä iässä, että ovat perustaneet suurin osa perheen , samoin omat ja yhteisetkin kaverit, mutta ei se minun mieleeni ole vaikuttanut (kuten suurin osa on olettanut, koska kyllähän minä naisena muutan mieleni.)
Juttelimme mieheni kanssa ja sanoin, etten ole muuttanut omaa mielipidettäni, mutta lupasin harkita asiaa. Ei tässä kuitenkaan kuulemma kiire ole, että voidaan rauhassa kihlautua ja mennä naimisiin, ostaa talo yms. Mutta että mies haluaisi jossain vaiheessa sen lapsen.
Olen nyt pyöritellyt asiaa päässäni ja edelleen jotenkin tuntuu, että tämä on suuri vitsi ja jos myönnyn, niin mies huudahtaa "aprillia!" ja alkaa sitten kyselemään, olenko muuttanut mieleni, haluanko minä nyt kuitenkin lapsen.
Omat mielipiteeni eivät tosiaan ole muuttuneet, en koe haluavani lasta. Mutta rakastan miestäni ja mietin, olisiko minusta tuohon miehen takia. Kyllähän ne äidinvaistot taitaa ihmisillä hyvin usein herätä siinä vaiheessa, kun muksu on maailmassa.
Onko muilla ollut tällaista tilannetta? Miten olette selvinneet? Onko ero ollut ainut vaihtoehto, vai oletteko tehneet lapsen ja kiintyneet häneen myöhemmin? Vai onko mahdollisesti ollut toisella vaan ohimenevää vauvakuumetta?
Meillä on mennyt tosi hyvin, ollaan kuin luodut toisillemme ja viihdytään yhdessä, mutta myös erikseen. Kaikki toimii. Ikäeroa on muutama vuosi, minä olen se vanhempi osapuoli.
Kun vasta tutustuimme toisiimme paremmin (olimme siis lähteneet kaveripohjalta liikkeelle, mies kiinnostui sitten minusta ja alettiin tutustumaan paremmin) niin mies sanoi, ettei koskaan halua lapsia. Hän vain ei näe itseään isänä, Minulle tuo sopi, koska en itsekään halunnut lapsia, saati nähnyt itseäni äitinä.
No, mies oli tuolloin 25-vuotias. Ja nyt ollaan menty jo muutama vuosi eteenpäin ja ajatukset ovat näköjään muuttuneet. Tuli tuossa yhtenä iltana puheeksi, että mies on miettinyt ja haluaisi itse asiassa lapsen.
Minulle tämä tuli hieman järkytyksenä. Kyllähän miehen kaverit ovat jo siinä iässä, että ovat perustaneet suurin osa perheen , samoin omat ja yhteisetkin kaverit, mutta ei se minun mieleeni ole vaikuttanut (kuten suurin osa on olettanut, koska kyllähän minä naisena muutan mieleni.)
Juttelimme mieheni kanssa ja sanoin, etten ole muuttanut omaa mielipidettäni, mutta lupasin harkita asiaa. Ei tässä kuitenkaan kuulemma kiire ole, että voidaan rauhassa kihlautua ja mennä naimisiin, ostaa talo yms. Mutta että mies haluaisi jossain vaiheessa sen lapsen.
Olen nyt pyöritellyt asiaa päässäni ja edelleen jotenkin tuntuu, että tämä on suuri vitsi ja jos myönnyn, niin mies huudahtaa "aprillia!" ja alkaa sitten kyselemään, olenko muuttanut mieleni, haluanko minä nyt kuitenkin lapsen.
Omat mielipiteeni eivät tosiaan ole muuttuneet, en koe haluavani lasta. Mutta rakastan miestäni ja mietin, olisiko minusta tuohon miehen takia. Kyllähän ne äidinvaistot taitaa ihmisillä hyvin usein herätä siinä vaiheessa, kun muksu on maailmassa.
Onko muilla ollut tällaista tilannetta? Miten olette selvinneet? Onko ero ollut ainut vaihtoehto, vai oletteko tehneet lapsen ja kiintyneet häneen myöhemmin? Vai onko mahdollisesti ollut toisella vaan ohimenevää vauvakuumetta?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Älä missään nimessä tee lasta vain miehesi toiveesta vaan sinun itse on myös oltava halua tulla äidiksi tai muuten menee metsään. Mies voi haluata lasta mutta monesti kun se syntyy niin ei ollakkaan valmiina isäksi ja vastuu jää monesti naiselle jota ei sitten äitiys hirvessti kiinosta. Sinulla pitää olla itsellä valmiuksia tulla äidiksi ja jos vähänkin epäilet niin odota muutaman vuosi ja sitten kun olet 35-40 voit harkita asiaa uudestaan ja teeppä pelinsäännöt miehellesi selväksi että hänkin saa ja joutuu ottamaan lapsesta vastuu. Tämä on yhden lapsen isän mielipide asiasta.
Yksi hyvä asia on että sanot miehellesi että pitää olla naimisissa ennen kun lapsia harkitaan.
Hei, Minä en ole koskaan ollut erityisemmin äiti-ihminen. En ollut koskaan kiinnostunut vauvoista tai äidiksi tulemisesta. Eikä minun pitänyt edes tulla koskaan raskaaksi munasarjojen kehnouden vuoksi. Näin oli lääkäri todennut. Mutta useamman lapsen olen saanut. Ja olen mielestäni aina välittänyt ja rakastanut lapsiani ainakin yhtä paljon kuin kuka tahansa äiti omia lapsiaan. He ovat minulle tärkeimmät ja rakkaimmat maailmassa. En osaa suhtautua muihin ihmisiin kovinkaan luontevasti. Mutta omien lasten kanssa on ihan eri asia. Mielestäni olen ihan yhtä hyvä äiti kuin kuka tahansa muu. Joskus lapset ärsyyntyvät minuun, kun minulla on ne omat (asperger)piirteeni, mutta aina olen heistä huolehtinut ja välittänyt. En hetkeäkään usko, ettei sinustakin olisi äidiksi. Kun vauva tulee asumaan kohtuun, niin häneen syntyy suhde, jollaista ei voi syntyä kenenkään muun ihmisen välille kuin vain äidin ja vauvan välille. Syntyessään hän on täysin riippuvainen sinusta ja turvatuu sinuun, mikä saa sinut rakastamaan häntä yli kaiken tässä maailmassa. En usko, että tunteillasi ennen raskautta on kovinkaan paljon relevanssia siihen, mitä tunnet lapsen synnyttyä. Millainen olisit äitinä...sitä et voi tietää, ennen kuin olet äiti. Mitä tunnet lastasi kohtaan...sitä et voi tietää, ennen kuin hän on olemassa...mutta uskon, että rakastaisit häntä ihan yhtä lailla kuin kuka tahansa äiti rakastaa lastaan. Sellaisiksi meidät on luotu.
Hyvä kirjoitus. Komppaan sua ihan täysillä! En minäkään koskaan ajatellut että lapsia tekisin ja äidiksi ryhtyisin. Nyt lähenee 50 v kellossa ja olen kolmen lapsen (yhden aikuisen ja kahden nuoren) äiti.
Parasta ja antoisinta mitä olen elämässäni tehnyt. ♥ Sen lisäksi että olen mieluisessa ammatissa, hyvässä parisuhteessa ja saanut harrastaa asioita joista olen pitänyt. Nyt kun mietin elämääni tähän asti mitä se olisi ollut ilman lapsia... huolettomampaa, rahallisesti helpompaa, ehkä tilalla olisi ollut enemmän työtä ja matkustelua, uudempi auto ym ym. Mutta henkisesti todella paljon köyhempää! Päivääkään en ole lasten tekoa katunut, joitain muita asioita kyllä.
Jos perheeseen halutaan lapsi, sen tekemistä ei kannata lykätä kovin kauaa. Voi olla, että se ei enää onnistu, kun ikää tulee lisää.
Katselen elämää laajemmasta perspektiivistä. Tunnen kuusikymppisiä, jotka eivät hankkineet lapsia ja katuvat sitä nyt. Elämä olisi nyt rikkaampaa, jos olisi perhettä ja mahdollisesti jo lapsenlapsia.
Luulen, että ajatusmaailmasi muuttuu. Lapsi tuo kaikenlaista positiivista ja uusia asioita elämään, jotka olisi jäänyt muuten kokonaan kokematta. Sain lapsen vasta 36-vuotiaana ja osasin nauttia tilanteesta.
Luulis että miehet on pelkäävämpi osapuoli, vaimo hinkui kauan lasta mutta minä sanoin että haluan vielä odottaa ja vähän kypsyä, Sitten vaan huomasin yhtenä iltana että vaimo näemmä päättänyt ettei enää tarvita kortsua ja sanoi että nyt on "sen aika". Menihän siinä erinnäisiä kuukausia ennen kuin tärppäsi, sai vahän lisäaikaa. Jos nyt olis sama tilanne saattaisin kieltäytyä lapsen "teosta". Kuka täysjärkinen tällaisessta tilanteessa haluis jäkikasvua, toinen työtön toinen pienipalkkaisessa duunissa, onneks lapsi jo aikuis iässä.
Kehotan menemään psykologille juttelemaan asian tiimoilla. Itse ymmärsin ihan sattumalta henkisen kehityksen kautta että en kyennyt näkemään itseäni äitinä aijemmin, koska lapsuudestani puuttui tyystin turvallisuuden tunne, vaikka mitään hälyyttävää ei koskaan tapahtunutkaan.
Tietenkään kaikki ihmiset eivät koskaan halua lasta, saati synnyttää itse, mutta ainakin opin että joillakin on henkinen este nähdä itsensä vanhempana. Ja toisaalta on niinkin, että ei nää sitä kumppaniaan tarpeeksi vastuuntuntoisena vanhempana ja perheen ylläpitäjänä, että uskaltaisi lähteä perustamaan ihan perhettä hänen kanssaan.