Onko muita, joista naapurit ja puolikylää puhuu häpeilemättä omiin oletuksiin ja uskomuksiin perustuvia valheita, liittyen heistä oudolta tuntuvaan käytökseen, kotona oloon, tai mihin vaan ulospäin näkyvään asiaan, joiden syy on merkittävässä sairaudessa tai sairauksissa?
Elämäni on usein hyvin raskasta nuoralla kävelyä ja selviytymistä. Jostain pitäisi vielä löytää energiaa olla välittämättä siitä, kuinka mm. joudun omassa kodissa kuuntelemaan, kuinka aikuiset töissäkäyvät naapurit puhuu millon keskenään, millon täysin minulle tuntemattomille ihmisille täyttä valhetta pilkaten minua asioilla, joita en mitenkään edusta, ja jotka ei minuun liity. Minua identifiodaan ihmiseksi jollainen en ole. Mulle nauretaan viiltävän kuuloisella räkätyksellä. Tuntuu täysin käsittämättömältä, millä nämä ihmiset tekonsa mielessään oikeuttaa, kuinka alhaisia ja tyhmiä ihmisiä voi olla ihan " tavallisten ja kunnollisten" ihmisten keskuudessa.
Olen alkoholisti, vaikka en edes voi juoda alkoholia. Olen narkkari, vaikka en käytä huumeita. Olen sosiaalipummi, vaikka en ole eläessäni saanut sosiaalitukea. Olen armeijasta laistaja, vaikka halusin armeijaan, eikä vapautus ollut minun valinnasta kiinni. Olen työstälaistaja, vaikka olen sairaudestani huolimatta yrittänyt ja yrittänyt aktiivisessa työelämässä viimeiseen asti, huolimatta siitä että elämäni oli vain työ ja sänky. Nyttenkin työttömänä teen monenlaista osa-aikaista työtä. Minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni, vaikka ongelmani ei ensinnäkään ole psykologistasta perää. Moni luulee minua mielisairaaksi, vaikka mielestäni ja ajattelustani täysin irralliset psyykkiset oireet on fysiologista perää. Jos esim. tärisen ja säikyn helposti, olen täysin sama ihminen mieleltäni ja ajattelulta, kuin niinä päivinä kun en tärise ja säiky. Ei sillä, että mielisairaudessa olisi jotain hävettävää, on vain hyvin loukkaavaa ja ärsyttävää kuulla minun asioista mitään tietämättömien d iagnooseja, etenkään kun ne ei pidä paikkaansa.
Tunnen kotona itseni joksikin kopissa olevaksi sirkuseläimeksi, kun joudun alentumaan näiden ihmisten keskellä olemiseen, näiden ihmisten elämän äänien kuuntelemiseen (vai korvatulpat päässäkö pitäisi elää), ja näiden ihmsten kohteena olemiseen. Muuttaminenkaan ei tässä tilanteessa ole vaihtoehto. Saan usein sydän hakaten ajelella kohti kotia, jonka varrella ihmiset saattaa pällistelellä milloin tuomitsevin ja vakavin katsein, milloin hilpeänä nauraen. Ja pää, jalat ja kädet täristen saa tyhjentää autoaan, kun naapurin grillijuhlia poppoo hiljenee 20metrin päässä katselemaan.
Olisihan tuollaisesta välittäminen helpompaa, jos olisi vähän enemmän sosiaalisia suhteita ja kanssakäymistä, mutta sairaus on vieny ne minimiin, onneksi on sukulaisia. Tiedän kyllä kokemuksesta kuinka yksin olo herkistää tuntosarvet herkäksi välittämään ja huomiomaan sellaista mille vahvana olisi täysin immuuni ja korkeintaan nauraisi.
Elämäni on usein hyvin raskasta nuoralla kävelyä ja selviytymistä. Jostain pitäisi vielä löytää energiaa olla välittämättä siitä, kuinka mm. joudun omassa kodissa kuuntelemaan, kuinka aikuiset töissäkäyvät naapurit puhuu millon keskenään, millon täysin minulle tuntemattomille ihmisille täyttä valhetta pilkaten minua asioilla, joita en mitenkään edusta, ja jotka ei minuun liity. Minua identifiodaan ihmiseksi jollainen en ole. Mulle nauretaan viiltävän kuuloisella räkätyksellä. Tuntuu täysin käsittämättömältä, millä nämä ihmiset tekonsa mielessään oikeuttaa, kuinka alhaisia ja tyhmiä ihmisiä voi olla ihan " tavallisten ja kunnollisten" ihmisten keskuudessa.
Olen alkoholisti, vaikka en edes voi juoda alkoholia. Olen narkkari, vaikka en käytä huumeita. Olen sosiaalipummi, vaikka en ole eläessäni saanut sosiaalitukea. Olen armeijasta laistaja, vaikka halusin armeijaan, eikä vapautus ollut minun valinnasta kiinni. Olen työstälaistaja, vaikka olen sairaudestani huolimatta yrittänyt ja yrittänyt aktiivisessa työelämässä viimeiseen asti, huolimatta siitä että elämäni oli vain työ ja sänky. Nyttenkin työttömänä teen monenlaista osa-aikaista työtä. Minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni, vaikka ongelmani ei ensinnäkään ole psykologistasta perää. Moni luulee minua mielisairaaksi, vaikka mielestäni ja ajattelustani täysin irralliset psyykkiset oireet on fysiologista perää. Jos esim. tärisen ja säikyn helposti, olen täysin sama ihminen mieleltäni ja ajattelulta, kuin niinä päivinä kun en tärise ja säiky. Ei sillä, että mielisairaudessa olisi jotain hävettävää, on vain hyvin loukkaavaa ja ärsyttävää kuulla minun asioista mitään tietämättömien d iagnooseja, etenkään kun ne ei pidä paikkaansa.
Tunnen kotona itseni joksikin kopissa olevaksi sirkuseläimeksi, kun joudun alentumaan näiden ihmisten keskellä olemiseen, näiden ihmisten elämän äänien kuuntelemiseen (vai korvatulpat päässäkö pitäisi elää), ja näiden ihmsten kohteena olemiseen. Muuttaminenkaan ei tässä tilanteessa ole vaihtoehto. Saan usein sydän hakaten ajelella kohti kotia, jonka varrella ihmiset saattaa pällistelellä milloin tuomitsevin ja vakavin katsein, milloin hilpeänä nauraen. Ja pää, jalat ja kädet täristen saa tyhjentää autoaan, kun naapurin grillijuhlia poppoo hiljenee 20metrin päässä katselemaan.
Olisihan tuollaisesta välittäminen helpompaa, jos olisi vähän enemmän sosiaalisia suhteita ja kanssakäymistä, mutta sairaus on vieny ne minimiin, onneksi on sukulaisia. Tiedän kyllä kokemuksesta kuinka yksin olo herkistää tuntosarvet herkäksi välittämään ja huomiomaan sellaista mille vahvana olisi täysin immuuni ja korkeintaan nauraisi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.