Olen seurustellut jo 2 vuotta miehen kanssa joka on minua 39 vuotta vanhempi. Ollaan kummatkin aikuisia.
Kaikki alkoi siitä kun tapasimme ja meistä tuli tosi hyvät ystävät. Meillä vaan synkkas niin hyvin. Emme voineet kuvitella elämäämme enää ilman toisiamme, mutta tämä oli vain kaveripohjalta, tai ehkä sisimmässä kummatkin oltiin jo ihastuneita. Kaikki meidän kaverit ja tutut kyseli että ollaanko me yhessä, mutta aina vastattiin tietoisesti ei. Kunnes yhtenä päivänä se vaan tapahtu, me ei voitu sille mitään. Ja siitä se meidän suhde sitten lähti.
Aluksi meillä oli sellainen pieni alkuponnistus, että uskaltaako vai ei. Ei toistemme suhteen vaan ulkopuolisten ihmisten, koska noin suuri ikäero on aina kaikkien puheen aiheena ja katseiden alla. Mutta sitten me vaan päätettiin olla välittämättä kaikesta koska ymmärretään että elämä ei voisi palata ennalleen ilman toisiamme.
Uskokaa tai älkää, me ei olla riidelty kertaakaan. Siinä mielin me ei olla normaali pariskunta. Tietenki ikäeron takia, mutta eikö oikeastaan kaikissa perheissä/suhteissa ole aina riitoja jopa niitä pienempiä. Mutta meillä ei.
Meitä vetää yhteen ehkä... Tai en edes tiedä. Itse olen tuntenut aina olevani vanhempi mitä olen ja hän taas nuorempi. Hänelle jokainen uusi syntymäpäivä on sama kuin vanha. Me ollaan sen verran samalla aaltopituudella, että ymmärretään toisiamme katsomatta toisiamme.
Olen lukenut näitä keskusteluja ikäeroista aika paljon. Ja aina on niitä jotka sanoo, että tämä on sairasta ja hullua, ei ole normaalia. Mutta minä olen aina tykännyt miehistä jotka ovat minua vanhempia, enkä tarkota vuodella tai pari, vaan ihan kunnolla.
Jotkut on myös nostanut esille lapsi asiat, että pitäisi miettiä realistisesti, että jos haluaa lapsia hankkia, että onko noin "vanha" mies enää kyvykäs hoitamaan ja jopa saamaan lapsia. Mutta tällä mihellä on jo 2 lasta ja hänelle se riittää. Minä taas en ole koskaan halunnut lapsia, enkä halua. Meillä on kaikki ehkäisy asiat kunnossa sillä mielin, että en edes periaatteessa voi saada lapsia koska syön minipillereitä, joiden ohella minulla ei ole edes kuukautisia. Mutta jos tulisin vahingossa raskaaksi, en aborttia tekisi, ollaan sovittu että jos niin käy niin silloin se on tarkoitus ja silloin meillä on lapsi.
Halusin kertoa teille oman tilanteen ja sillä samalla herättää keskustelua tästä. Haluaisin lukea teidän kokemuksia ja mielipiteitä, miten te suhtaudutte tälläiseen ihan näin yleisesti tai vaikka jos teidän läheinen olisi tälläisessä tilanteessa.
ps. Meillä menee tosi hyvin ja hän kosi minua 4 kuukautta sitten ja meidän häät on tämän kuun lopussa. Ne on pienet, oikeastaan tosi pienet, ei olla kuin me ja todistajat ja maistraatin virka nainen. Ja sitten jatketaan häitämme kahdestaan... joten meillä menee hyvin, paremmin ei voisi. Voin ihan tosissaan sanoa että hän on se jonka kanssa haluan elää niin pitkään kuin se on mahdollista, hän on se ainoa oikea.
Kaikki alkoi siitä kun tapasimme ja meistä tuli tosi hyvät ystävät. Meillä vaan synkkas niin hyvin. Emme voineet kuvitella elämäämme enää ilman toisiamme, mutta tämä oli vain kaveripohjalta, tai ehkä sisimmässä kummatkin oltiin jo ihastuneita. Kaikki meidän kaverit ja tutut kyseli että ollaanko me yhessä, mutta aina vastattiin tietoisesti ei. Kunnes yhtenä päivänä se vaan tapahtu, me ei voitu sille mitään. Ja siitä se meidän suhde sitten lähti.
Aluksi meillä oli sellainen pieni alkuponnistus, että uskaltaako vai ei. Ei toistemme suhteen vaan ulkopuolisten ihmisten, koska noin suuri ikäero on aina kaikkien puheen aiheena ja katseiden alla. Mutta sitten me vaan päätettiin olla välittämättä kaikesta koska ymmärretään että elämä ei voisi palata ennalleen ilman toisiamme.
Uskokaa tai älkää, me ei olla riidelty kertaakaan. Siinä mielin me ei olla normaali pariskunta. Tietenki ikäeron takia, mutta eikö oikeastaan kaikissa perheissä/suhteissa ole aina riitoja jopa niitä pienempiä. Mutta meillä ei.
Meitä vetää yhteen ehkä... Tai en edes tiedä. Itse olen tuntenut aina olevani vanhempi mitä olen ja hän taas nuorempi. Hänelle jokainen uusi syntymäpäivä on sama kuin vanha. Me ollaan sen verran samalla aaltopituudella, että ymmärretään toisiamme katsomatta toisiamme.
Olen lukenut näitä keskusteluja ikäeroista aika paljon. Ja aina on niitä jotka sanoo, että tämä on sairasta ja hullua, ei ole normaalia. Mutta minä olen aina tykännyt miehistä jotka ovat minua vanhempia, enkä tarkota vuodella tai pari, vaan ihan kunnolla.
Jotkut on myös nostanut esille lapsi asiat, että pitäisi miettiä realistisesti, että jos haluaa lapsia hankkia, että onko noin "vanha" mies enää kyvykäs hoitamaan ja jopa saamaan lapsia. Mutta tällä mihellä on jo 2 lasta ja hänelle se riittää. Minä taas en ole koskaan halunnut lapsia, enkä halua. Meillä on kaikki ehkäisy asiat kunnossa sillä mielin, että en edes periaatteessa voi saada lapsia koska syön minipillereitä, joiden ohella minulla ei ole edes kuukautisia. Mutta jos tulisin vahingossa raskaaksi, en aborttia tekisi, ollaan sovittu että jos niin käy niin silloin se on tarkoitus ja silloin meillä on lapsi.
Halusin kertoa teille oman tilanteen ja sillä samalla herättää keskustelua tästä. Haluaisin lukea teidän kokemuksia ja mielipiteitä, miten te suhtaudutte tälläiseen ihan näin yleisesti tai vaikka jos teidän läheinen olisi tälläisessä tilanteessa.
ps. Meillä menee tosi hyvin ja hän kosi minua 4 kuukautta sitten ja meidän häät on tämän kuun lopussa. Ne on pienet, oikeastaan tosi pienet, ei olla kuin me ja todistajat ja maistraatin virka nainen. Ja sitten jatketaan häitämme kahdestaan... joten meillä menee hyvin, paremmin ei voisi. Voin ihan tosissaan sanoa että hän on se jonka kanssa haluan elää niin pitkään kuin se on mahdollista, hän on se ainoa oikea.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hyi, sairast meininkiä!!
Minä ymmärrän, siis rakkaus ei katso ikää, onhan paljonkin esimerkkejä suurista ikäeroista jotka on toimineet.
Minäkin haluaisin miehen. En kyllä noin vanhaa, tuo olisi jo isääni vanhempi, mutta edes jonkun laisen.
Onko tää joku vitsi?
Minulla on naisystävä joka on 50 vuotta nuorempi hän väittää olevan niin rakastunut
Ei ole raha kysymyksessä