Kyseessä on ensimmäinen ihmissuhteeni, lähtökuopissaan, jossa vastapuoli on kaikella tapaa mahtava. Viihdymme yhdessä. Olemme niin samanlaisia että toinen voisi olla vastakkaista sukupuolta oleva versio itsestäni. Huomaan kuitenkin treffeiltä tullessani aina epäileväni välistämme kemiaa, sillä koen kaiken fyysisen välillämme lähinnä suorituksina, harjotteluna, en niinkään himoitse hänen kosketustaan tai fantasioi hänestä erossa ollessamme. Katsekontaktissamme ei ole kipinää, jonka olen kokenut aikaisemmin muiden kanssa. Haluaisin kuitenkin seurustelukokemuksen ja näen että tämän henkilön kanssa saisin sen erittäin turvallisesti ja hellästi. Parisuhdeasioiden harjoittelua. Hänellekkin seurusteluparina olen ensimmäinen, eli pystyisin tarjoamaan hänelle saman mitä itse tältä voin saavuttaa.
Arvostan ja kunnioitan tätä henkilöä enkä haluaisi haavoittaa häntä henkisesti, ainakaan pitkäaikaisesti. Toisaalta olemme nuoria ja kokemattomia, en riistäisi hänen nuoruuttaan jos olisin hänen noin vuoden ja sitten päättäisin suhteen mahdollisimman hellästi. Monet suhteethan päättyvät luonnollisesti parin kuukauden tai vuoden jälkeen, silti kokemusta ja muistoja voi vaalia koko loppuelämän...? Pelkään vain että hänen tunteensa kasvaisivat edelleen ajan kuluessa ja syyllisyys omieni uupumisesta kasvaisi niin etten toteuttaisi eroa. Hän on kertonut aikakaudesta jolloin ajatteli ettei tulisi koskaan löytämään kumppania, pelkään olevani jonkinlaisen pyhimyksen jalustalla kun "etsintä on vihdoin päättynyt".
Parhaassa tapauksessa hänkin tuntisi kemian uupumisen ja sopisimme platonisesta "harjoitteluseurustelusta" ja ehkä lopulta kannustaisimme toisiamme uusien deittien kanssa, ystävinä.
Onko kellään vastaavia kokemuksia? En koskaan olisi voinut kuvitella joutuvani tällaiseen tilanteeseen... Tiedän olevani todella nössö kun en uskalla tuottaa toiselle (selvästi ihastunut) pettymystä.
Arvostan ja kunnioitan tätä henkilöä enkä haluaisi haavoittaa häntä henkisesti, ainakaan pitkäaikaisesti. Toisaalta olemme nuoria ja kokemattomia, en riistäisi hänen nuoruuttaan jos olisin hänen noin vuoden ja sitten päättäisin suhteen mahdollisimman hellästi. Monet suhteethan päättyvät luonnollisesti parin kuukauden tai vuoden jälkeen, silti kokemusta ja muistoja voi vaalia koko loppuelämän...? Pelkään vain että hänen tunteensa kasvaisivat edelleen ajan kuluessa ja syyllisyys omieni uupumisesta kasvaisi niin etten toteuttaisi eroa. Hän on kertonut aikakaudesta jolloin ajatteli ettei tulisi koskaan löytämään kumppania, pelkään olevani jonkinlaisen pyhimyksen jalustalla kun "etsintä on vihdoin päättynyt".
Parhaassa tapauksessa hänkin tuntisi kemian uupumisen ja sopisimme platonisesta "harjoitteluseurustelusta" ja ehkä lopulta kannustaisimme toisiamme uusien deittien kanssa, ystävinä.
Onko kellään vastaavia kokemuksia? En koskaan olisi voinut kuvitella joutuvani tällaiseen tilanteeseen... Tiedän olevani todella nössö kun en uskalla tuottaa toiselle (selvästi ihastunut) pettymystä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.