Kirjoitin jo aikaisemmin tänne mieheni ja minun tilanteestani...
Johon liittyy syyskuussa syntynyt lapsi toisen naisen kanssa jne...
Nyt mies on sanonut että muuttaa omaan asuntoon ja ei halua jatkaa suhdetta...liikaa syyllisyyttä lapsesta toisen kanssa jne...
Kaikille hän on sanonut ettei voi minun harteille omaa virhettään laskea..minähän olisin ollut valmis vaikka mihin...
Mutta nyt monta monta yötä ja päivää mietittyäni pääsin siihen lopputulokseen ett kun tieto isyydestä varmistui, itkin ja itkin, olin surullinen, en lapsen vuoksi, vaan siksi että mies etääntyi ja murehti ja minä koko ajan ajattelin ettei hänellä vain ole hyvä olla minun kanssani...
Nyt tajusin että hän ei varmaan kestänyt jatkuvaa syyllisyyttä minun pahasta olostani...eli kun itken hän tunsi että minä en ole onnellinen...Voisko näin olla?
Tai sitten vain yritän miettimällä miettiä jotain syytä tähän kaikkeen, jospa syynä onkin vain ettei hän enää rakasta...mutta se tuntuu vain niin äärettömän oudolta, koska kaikki oli hyvin ennen isyyden tunnustamista ja meidän piti keväällä ruveta rakentaan taloa jne...
Ja eilenkin kun hän kävi kotona hakemassa postejaan, hän oli niin surullinen, hänen silmistään paistoi tuska...vaikka luulisi että olisi jotenkin helpottunut kun on "päässyt minusta eroon"...
Hän ei ole vielä puhunut lapsesta kenenkään kanssa, eli elää kuopassa edelleen sen asian kanssa, ei ole kertonut mitä meinaa tehdä jne...
Mutta haluaisin vain kuulla mielipiteitä, mitä voisin enää tehdä? onko pelini pelattu? vai onko vielä toivo paremmasta tulevaisuudesta?
Miehelle on asetettu kamalasti paineita tuosta lapsesta, ja tuntuu että hän "tekee suurinpiiretein kuolemaa" sen vuoksi, hän kokee kamalaa syyllisyyttä ja tuskaa että näin on käynyt, että lapsi oli hänen...lapsen äidin kanssa hän ei missään nimessä koskaan haluaisi olla tekemisissä...
Johon liittyy syyskuussa syntynyt lapsi toisen naisen kanssa jne...
Nyt mies on sanonut että muuttaa omaan asuntoon ja ei halua jatkaa suhdetta...liikaa syyllisyyttä lapsesta toisen kanssa jne...
Kaikille hän on sanonut ettei voi minun harteille omaa virhettään laskea..minähän olisin ollut valmis vaikka mihin...
Mutta nyt monta monta yötä ja päivää mietittyäni pääsin siihen lopputulokseen ett kun tieto isyydestä varmistui, itkin ja itkin, olin surullinen, en lapsen vuoksi, vaan siksi että mies etääntyi ja murehti ja minä koko ajan ajattelin ettei hänellä vain ole hyvä olla minun kanssani...
Nyt tajusin että hän ei varmaan kestänyt jatkuvaa syyllisyyttä minun pahasta olostani...eli kun itken hän tunsi että minä en ole onnellinen...Voisko näin olla?
Tai sitten vain yritän miettimällä miettiä jotain syytä tähän kaikkeen, jospa syynä onkin vain ettei hän enää rakasta...mutta se tuntuu vain niin äärettömän oudolta, koska kaikki oli hyvin ennen isyyden tunnustamista ja meidän piti keväällä ruveta rakentaan taloa jne...
Ja eilenkin kun hän kävi kotona hakemassa postejaan, hän oli niin surullinen, hänen silmistään paistoi tuska...vaikka luulisi että olisi jotenkin helpottunut kun on "päässyt minusta eroon"...
Hän ei ole vielä puhunut lapsesta kenenkään kanssa, eli elää kuopassa edelleen sen asian kanssa, ei ole kertonut mitä meinaa tehdä jne...
Mutta haluaisin vain kuulla mielipiteitä, mitä voisin enää tehdä? onko pelini pelattu? vai onko vielä toivo paremmasta tulevaisuudesta?
Miehelle on asetettu kamalasti paineita tuosta lapsesta, ja tuntuu että hän "tekee suurinpiiretein kuolemaa" sen vuoksi, hän kokee kamalaa syyllisyyttä ja tuskaa että näin on käynyt, että lapsi oli hänen...lapsen äidin kanssa hän ei missään nimessä koskaan haluaisi olla tekemisissä...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Helppoahan se on tuntea sympatiaa toista kohtaan jos häntä kerran rakastaa. Siinä sympatiassa kykenisi tekemään ja lupaamaankin vaikka mitä, niin itselleen kuin toisellekin.
Kannattaisi nyt kumminkin pysytellä erossa ja käydä läpi ja selväksi ne OMAT tunteet kaiken tapahtuneen tiimoilta, kummankin tahoillaan. Vasta ajatusten selkiinnyttyä ja tunteiden tasaannuttua kykenee tekemään päätöksiä ja toteuttamaan niitä käytännössäkin ilman, että tarttee katua jälkeenpäin kovin rankasti.
Vasta sitten te kykenette keskustelemaankin asioista realistisesti keskenänne.
Eli älkää hötkyilkö vaan selvittäkää nyt olotilaanne erillään toisistanne.
En vain kestä erossa oloa, kaipaan ja ikävöin niin lujaa miestä...rakastan häntä niin koko sydämmestäni...
Pelkään joka sekuntti etten koskaan saa enää mahdollisuutta nähdä, tuntea, koskea tai puhua...
Tuntuu kuin koko elämäni olisi vedetty pöntöstä alas....
En pysty uskomaan että hänen tunteet voi kylmetä ykskaks...ei semmoista rakkautta voi laittaa vaan pakastimeen...
Onko mulla muuta vaihtoehtoa kuin odottaa hiljaa!!!????
Tie täydelliseen anteeksiantoon on pitkä, mutta mahdollinen. Menkää yhdessä pariterapiaan tai perheneuvolaan.
Pyyhkikää pöytä puhtaaksi, ja aloittakaa alusta.
Päästä mies syyllisyyden piinasta auttamalla häntä eteenpäin. Tapahtunutta ei voi poistaa, mutta siihen voi yrittää suhtautua järkevästi. Kaikki on mahdollista sille joka rakastaa.
Kuinka saisin miehen vain aluksi uskomaan ettei hänen tarvi uhrata elämäänsä ja meidän tulevaisuutta syyllisyyden vuoksi....
Minä olisin valmis mihin vain...ja haluan auttaa häntä, mutta kun en tiedä enää miten?