Monet kiihkoilijat unohtavat erään perustavaa laatua olevan seikan: miksi nainen pettää miestänsä?
Koko yhteiskunta on rakennettu sille, että instansseista pidetään kiinni, ja ns. hyvissä perheissä tämä tuodaan kasvatuksessa niin lähtemättömästi esille, ettein tulevan avioliiton ulkopuolisista suhteista voi nainen kuvitellakaan. Kunnes.
Jotain tapahtuu.
Hän huomaa, ettei rakasta miestään, jolle lupautui aivan liian nuorena tai kokemattomana.
Sitten tulee joku meikäläisen kaltainen vasta eronnut mies, joka nyt vain sattuu rakastumaan tähän naiseen, joka ei ollut mitään erityistä edes etsimässä.
Syntyy suhde, joka on kestänyt yli viisi vuotta. Rakkautta. Vilpitöntä, lihallista, uskollista (!) ja varsinkin kaivattua.
Niin monet naiset menevät naimisiin aivan liian heppoisin perustein, turvallisuus, kiva ukko, luotettava, koska heidän kasvatuksensa on heidät siihen johtanut: näitä arvoja pitää kunnioittaa.
Boring!
Totta kai minäkin olen kärsinyt kuin hullu koska nainen ei suostu jättämään käppyräukkeliaan, jolle on neljä lasta tehnyt, koska kokee VELVOLLISUUDEKSEEN olla kotiäitinä, koska on LUVANNUT niin parikymppisenä tyttösenä. Haah, sallikaa mun nauraa!
Ei ihminen tunteilleen mitään voi, vaikka ne olisivatkin negatiivisia, järki on tunteen alaosasto.
Ja minäkin olen tyytynyt osaani, sillä minulla sattuu olemaan (henkisesti ja sopivan usein fyysisestikin) sellainen nainen, jota ei yksikään ihmissuvun miespuolinen edes ansaitsisi.
Enkä koe minkäänlaista häpeää tästä, sillä tiedän, että olen naiselleni erittäin tärkeä, rakas ja haluttu.
Satunnaiset hutsailijanaiset, jotka hakevat seksuaalista tyydytystä (ainoastaan), ovat mielestäni lähinnä säälittäviä: kain ne kumppanin petikyvyt nyt ajoissa tarkistetaan... Tai jos halua muualle ilmenee, pitäisi siitä pyrkiä keskustelemaan.
Mutta rakkaudelle et sinä, sen paremmin kuin minäkään, mahda yhtään midistä. Nsvo.
Miehet ovat melkoisen onnekkaita, tavallaan, jos sattuvat löytämään jumalattarensa.
Sama se silloin, kenen kanssa kyseinen henkilö asuu.
Ja ainahan sitä voi haaveilla, elämä on ihmeellinen asia, näin klisheisyyksiin nöyrtyessäni, mutta mutta, kaikkea tapahtuu.
Paitsi sitä, että kohtaa ihmisen, jonka jälkeen muita ei enää tule.
Repikää pelihousunne, kukkahattutädit, mutta meikääijän meno ei laannu, vaikka kuinka kirjojanne ja kansianne herisyttelisitte!
Hän on minun, eikä ns. "aviomiehensä"! Ja niin tulee aina ja iankaikkisesti olemaan. Piste fi.
JK. Onko meitä muita kakkosukkoja olemassakaan, välillä tuntuu hieman orvolta? Vastatkaa rohkeasti!
Koko yhteiskunta on rakennettu sille, että instansseista pidetään kiinni, ja ns. hyvissä perheissä tämä tuodaan kasvatuksessa niin lähtemättömästi esille, ettein tulevan avioliiton ulkopuolisista suhteista voi nainen kuvitellakaan. Kunnes.
Jotain tapahtuu.
Hän huomaa, ettei rakasta miestään, jolle lupautui aivan liian nuorena tai kokemattomana.
Sitten tulee joku meikäläisen kaltainen vasta eronnut mies, joka nyt vain sattuu rakastumaan tähän naiseen, joka ei ollut mitään erityistä edes etsimässä.
Syntyy suhde, joka on kestänyt yli viisi vuotta. Rakkautta. Vilpitöntä, lihallista, uskollista (!) ja varsinkin kaivattua.
Niin monet naiset menevät naimisiin aivan liian heppoisin perustein, turvallisuus, kiva ukko, luotettava, koska heidän kasvatuksensa on heidät siihen johtanut: näitä arvoja pitää kunnioittaa.
Boring!
Totta kai minäkin olen kärsinyt kuin hullu koska nainen ei suostu jättämään käppyräukkeliaan, jolle on neljä lasta tehnyt, koska kokee VELVOLLISUUDEKSEEN olla kotiäitinä, koska on LUVANNUT niin parikymppisenä tyttösenä. Haah, sallikaa mun nauraa!
Ei ihminen tunteilleen mitään voi, vaikka ne olisivatkin negatiivisia, järki on tunteen alaosasto.
Ja minäkin olen tyytynyt osaani, sillä minulla sattuu olemaan (henkisesti ja sopivan usein fyysisestikin) sellainen nainen, jota ei yksikään ihmissuvun miespuolinen edes ansaitsisi.
Enkä koe minkäänlaista häpeää tästä, sillä tiedän, että olen naiselleni erittäin tärkeä, rakas ja haluttu.
Satunnaiset hutsailijanaiset, jotka hakevat seksuaalista tyydytystä (ainoastaan), ovat mielestäni lähinnä säälittäviä: kain ne kumppanin petikyvyt nyt ajoissa tarkistetaan... Tai jos halua muualle ilmenee, pitäisi siitä pyrkiä keskustelemaan.
Mutta rakkaudelle et sinä, sen paremmin kuin minäkään, mahda yhtään midistä. Nsvo.
Miehet ovat melkoisen onnekkaita, tavallaan, jos sattuvat löytämään jumalattarensa.
Sama se silloin, kenen kanssa kyseinen henkilö asuu.
Ja ainahan sitä voi haaveilla, elämä on ihmeellinen asia, näin klisheisyyksiin nöyrtyessäni, mutta mutta, kaikkea tapahtuu.
Paitsi sitä, että kohtaa ihmisen, jonka jälkeen muita ei enää tule.
Repikää pelihousunne, kukkahattutädit, mutta meikääijän meno ei laannu, vaikka kuinka kirjojanne ja kansianne herisyttelisitte!
Hän on minun, eikä ns. "aviomiehensä"! Ja niin tulee aina ja iankaikkisesti olemaan. Piste fi.
JK. Onko meitä muita kakkosukkoja olemassakaan, välillä tuntuu hieman orvolta? Vastatkaa rohkeasti!
Vastaukset 20
Vanhimmat
Minä ihastuin parikymppisenä mieheen, joka tuntui silloin turvalliselta minulle. En rakastunut. Olemme olleet naimisissa jo 24 vuotta ja nyt minä olen löytänyt sellaisen miehen joka tuo minulle myös seksuaalisen tyydytyksen, aivan erilaisen ja täydellisen. Olen ehkä ihastunut tuohon mieheen, en rakastunut. Omaa miestäni en rakasta, hän on vain turvallinen. En varmastikaan tule jättämään koskaan miestäni tuon rakastajani vuoksi. Jotenkin vain olemme "kasvaneet yhteen" mieheni kanssa. Kait sitä jotenkin pelkää lähteä ja jättää se missä on ollut niinkin kauan, se tuttu ja turvallinen. Samaa muuten sanoo rakastajani, ettei mieheni ansaitse kaltaistani naista.
Niin se vaan on. Itse sitouduin alle kaksikymppisenä, mielestäni ja minulle opetetuin tavoin. Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin olen kohdannut oikean rakkauden kaikkinensa. Sitä en etsinyt, mutten sille mitään voinut. Näin kävi.
Toivon sydämestäni, että joku "ulkopuolinen" ratkaisu tähän dilemmaan tulisi, sillä en pysty lähtemään, ilman mitään selkeää sormella osoitettavaa syytä.
Rakastan enemmän kuin koskaan ikinä. Mutten aviomiestäni.
Minä olen yleisen mielipiteen mukaan uskoton, mutta oman moraalini mukaan uskollinen.
Tämä siksi, että rakastan sitä toista miestä, puhtaasti, mutta tällä hetkellä aviomieheni antaa taloudellisen turvan ja pitää perheen koossa, niin kuin kai tarviikin...
Olen sitä mieltä, että ykkönen ja kakkonen painivat aivan eri sarjassa. Ykkösellä on puolia ja piirteitä, joita kakkosella ei ole ja kakkosella taas omat hyvät puolensa.
Siinäpä se juju onkin, että suhteen alkaessa toiseen hänen huonotkin piirteensä tuntuvat ihanilta :) ja oman miehen hyvätkin puolet tuntuvat, ah niin arkipäiväisiltä... On aivan hyvä, että sinäkin "pelkäät" lähteä suhteestasi. Pelko on nimittäin järjen ääni. Järkeä parisuhde vaatii enemmän kuin ailahtelevia tunteita. Kuumimmatkin tunteet viilenevät ja arkipäiväistyvät ajan kuluessa.
Miksi tuli tunne, että se nainen nauraa sinua selkäsi takana.
p.s. Oletko miespuolinen blondi?
Enpä tiijä nauraako kun on näköjään vastannut tähänkin jo, viisastelija ;-)
Miks tuli semmonen tunne että oot pikkasen pölöjä.
Olisitko valmis tekemään asiastasi selkoa jollekin lehdelle? Millaiseksi suhteesi avioliitossa olevaan naiseen muodostuisi, jos se olisi yhtä julkinen asia kuin edes avioliitto periaatteessa on (ystävät tietävät, sukulaiset, omat lapset, työyhteisön jäsenet, osa viranomaisista jne. tietää asian). Suhteet toimivat yleensä niin, että ne ovat yhteisöiden hyväksymiä. Jos tulisi paljon palautetta siitä, että toimit väärin, niin silloin voisi suhteennekin muuttua. Siis ketkä tietävät suhteestani avioliitossa olevaan, neljän lapsen äitiin?
Onpa sulla väittämät! Ja kysymykset?
Miksi ihmeessä haluaisin nöyryyttää hänen miestään julkisesti!?
Ei se, että rakastuu varattuun ihmiseen, tarkoita sitä, että on automaattisesti moraaliton sadisti.
Eikä rakkaus huutele minkään yhteisöjen hyväksyntien perään, phaah!
Ei siitä monikaan tiedä. Ja hyvä niin. Epäilyksiä varmasti on.
Noin et voi jatkaa. Rakkaus on tärkeää, mutta tuonkaltaista systeemiä ei voi perustaa, koska ihminen on sidottu siihen, mihin hän elämänsä sijoittaa - lapsiin, asuntoon, työhön, avioliittoon jne. Julkisuus tarkoittaa sitä, että saa turvan, oikeussuojan, ihmisarvon jne. Vain riittävä määrä julkisuutta takaa sen, sillä omatuntomme erehtyy ja teemme asioita, jotka rikkovat ihmisyyttä ja oikeudenmukaisuutta vastaan. Se aiheuttaa paljon tuskaa ja onnettomuutta, jota elämässä on muutenkin omastakin takaa paljon.
Käsittämätöntä typeryyttä. Ja niin kovin yleistä ja jo miltei yleisesti hyväksyttyä kulttuurissamme...
Siis: rakastuminen ei tietenkään tee kenestäkään moraalitonta sadistia. Kuten ei tee esimerkiksi jonkun vihaaminen niin että haluaisi tappaa tämän. Asia muuttuu hieman toiseksi (ja nyt kaikki vivahde-eroja vaikeasti havaitsevat moraalivajaat pettäjät tarkkana!) kun _ryhtyy suhteeseen_. Ymmärrättekö? Ajatus/tunne vs. teko/toiminta... Onko liian vaikeaa?
Aivan samoin siis kuin tappamisen ajatteleminen ei tee kenestäkään pahaa ihmistä - me kaikki teemme sitä enemmän tai vähemmän, myöskään ihastuminen/rakastuminen ei sitä tee. Mutta tapappa joku ja rupea sitten lässyttämään kuinka et voi mitään tunteillesi... Ymmärtääkö sinua kukaan? Tuskin. Miksi siis ymmärrämme pettäjiä???
Ja kaikista oksettavinta näissä on tämä miten mielettömiä juttuja lapset joutuvat käymään läpi... Uskomatonta. Kuinka jotakuta ihmistä "rakastava" voi riistää tämän lapsilta heidän isänsä/äitinsä??
Mutta ihminen ymmärtää vain ja ainoastaan sen, minkä haluaa..
Mutta näinhän se on, niin kuin krjoitit.
Minä ainakin vihaan intohimoisesti rakastamaani miestä, koska hän sekoitti tähän asti niin mukavan elämäni...
yhtäkaikki. Pääasia olisi, että erottaisimme rakkauden, seksin ja parisuhteen. Parisuhteen toimintaa ei saisi muutama rakastuminen toiseen tai/ja seksi toisen kanssa haitata.
Mielestäni moraalin vahtiminen ja tuomarointi on senkaltaista typeryyttä, jota tässä maassa suositaan ihan syyttä.
Älä sinä kukkahattutäti tule mulle kertomaan mitä EI OLISI pitänyt tehdä. Se on jälkiviisasta tekopyhyyttä.
Oisit itsekin joskus tehnyt jotain niin et täällä käsveskaasi paheksuvasti heristelisi.
Ja mitä lapset joutuvatkaan kokemaan rakkaudettomassa suhteessa!?
Se se vasta oksettavaa on.
Sipaiseppa kyynel handyykilläsi poijes silmäkulmastasi ja koita nähdä maailma sellaisena kuin se nykyään on, tättä.
Painu sitten takaisin bingoosi, jos se vielä sua kiinnostaa.
Olen eronnut 10 v sitten, mies petti kun vielä imetin lasta. Sen jälkeen en ole juuri uskollisia miehiä nähnyt. Monen ystävän liitto on päättynyt miehen uskotomuuten. Jos joskus käyn ulkona, ei muuta saat tehdä kuin hätistellä ukkomiehiä pois kimpusta - tutuja ja tuntemattomia. Ukkomiehiin en halua seota. Jostain syystä nämä vaan olettavat, että eronnut nainen on niin puutteessa, että lankeaa heihin. Eipä juuri tee mieli käydä ulkonakaan sen vuoksi. Kyse on keski-ikäisistä miehistä, joilla kotoina perheet. Pikkuisen tekee varovaiseksi alkaa uutta suhdetta kaiken nähdyn jälkeen. Ihmiset pettävät enemmän kuin moni luuleekaan. Myös ns. "kunnon miehet".
Ymmarran taysin sinua, itse olen naimisissa oleva mies ja minun suhteeni on naimisissa olevaan naiseen. Han on niin upea nainen etta hanenlaistaan en minakaan usko yhdenkaan miehen(itseni mukaanlukien) ansaitsevan yksinaan kokonaan itselleen. Valilla se on aika vaikeata etta emme voi jakaa elamaamme paivittaisella tasolla. Syista joihin en tassa mene en itse ole eroamassa ja ei ole hankaan. Mutta han on minun naiseni eika aviomiehensa samoin kuin mina olen hanen miehensa. Sita ei mitkaan hurskastelut tai typerat uskonnolliset jeesustelut muuta. Han tulee olemaan Aina minun naiseni tapahtuipa mita tahansa. Ja itse koen olevani todella onnekas etta saan olla se mies tassa maailmassa jota han todella rakastaa.
Suuret kiitokset sulle Onnellinen mies, etpä tiedä kuinka hyvältä tuntuu, kun löytää kohtalotoverin! Siis ei se, että olet samanlaisessa kiperässä tilanteessa, vaan se, että ymmärrät ja jaat samanlaisen tilanteen kuin minä.
Harva meistä löytää koskaan ihmistä, jonka tavattuaan voi olla täysin varma, että nyt napsahti! Se on kadehdittavaa muitten silmissä, myös siitä puolesta olen osuuteni saanut.
Todellinen rakkaus on niin harvinaista, että minäkin ehdin kuluttaa ainoaa elämääni kaikkeen turhuuteen, kunnes kohtasin kultani; olen muuttunut mies, enkä huonompaan suuntaan.
Rakkaus kuuluu niihin harvoihin itseisarvoihin, joita tässä maailmassa löytyy. Se on käsittämätön, ihmeellinen, voimia antava luonnonvoima, jonka edessä ensin mykistyy ja sitten riemuitsee, välillä tuskailee epätoivoissaan, suorastaan kituu, hetken päästä kaikessa on taas ennenkokematonta valoa ja uskoa.
Ja aina pitää muistaa, että totuus on tarua ihmeellisempää: mitä tahansa voi tapahtua...
Ja kun meillä on tällaiset naiset, niin kyllä me lopulta voitamme esteet, ja lopulta odotus palkitaan!
Jos ei muulla, niin sitten sillä että saamme malttia ja rauhaa tyytyä siihen, mitä meillä edes silloin tällöin todellisten puoliskoittemme kanssa on, sillä sitä ei ylitä mikään. Ei perhe, eivät kukkahattutädit eikä edes aika.
Kiitos sulle vielä kerran!
t. Todellinen mies numero yksi!
Huolimatta siitä, että hän elää jonkun toisen kanssa, hän on minun..."Come on" ...omistamalla onneen...On se sekin...onnea, mutta sitä saa nauttia enimmäkseen tavaroitten ja muun omaisuuden suhteen. Eiköhän omistaminen ihmissuhteissa ole kuitenkin parhaimmillaan omistautumista, että itse sanoo kenelle haluaa kuulua. Ennen laitettiin kirjeisiinkin lopuksi, että "sinun", kun jätettiin omistuskirjoitus. Se oli entisinä kohteliaina aikoina joskus aika hämmentävää ja moni mietti, että mitäköhän se tarkoittaa?
No emmää nyt tiä etä onks se kuuluminen täsä kaikki tärkei asia.....
Eiköhää se tunne ratkse se kenelle syrän kuuluu jos kuulumisista piretää......
Eläkköö kaikki nii kute haluavat!?!! annetaa kaikkie kukkia kukkia vaa,rakkaus on rakkautta ja se on kaikista tärkei juttu täsä mailmassa!!!!
ei saa arvata tommosia asioita. olit oikeassa...
Mitä uskomatonta lässytystä,eikö sulla reppana ole munaa etsiä vapaata omaa jumalatartasi.Mieti sen aviomiehen ajatutuksia kun hän saa tietää teidän jumalaisesta suhteestanne,hienoa kuulla että vaimo on pettänyt viisi vuotta toisen miehen kanssa.Onneksi olkoon,olet löytänyt vertaisesi selkärangattoman ihmisen,täytyyhän teitäkin löytyä,olisi elämä muuten liian helppoa