Onko teillä muilla seuraavanlaisesta kokemusta:
Ensimmäisen viikon aikana ei oikein tuntunut miltään. Olin vähän hölmistynyt. Sitten alkoi toiveikas odotus. Kuukauden jälkeen alkoi seuraavanlainen vuoristorata:
Puhelun/kirjeen jälkeen fiilis on katossa, mutta vajaan viikon sisällä tulee epävarmuus toisen jaksamisesta ja olo on TODELLA huono? Jos puhelusta jää jotenkin huono fiilis, elämä on aika helvettiä...
Sitten taas puhelu ja kaikki on hyvin jne... Eli kun jaksaa uskoa, päivätkin kuluvat nopeasti...
Vielä muutama viikko jäljellä...
Onko tuttua?
Ensimmäisen viikon aikana ei oikein tuntunut miltään. Olin vähän hölmistynyt. Sitten alkoi toiveikas odotus. Kuukauden jälkeen alkoi seuraavanlainen vuoristorata:
Puhelun/kirjeen jälkeen fiilis on katossa, mutta vajaan viikon sisällä tulee epävarmuus toisen jaksamisesta ja olo on TODELLA huono? Jos puhelusta jää jotenkin huono fiilis, elämä on aika helvettiä...
Sitten taas puhelu ja kaikki on hyvin jne... Eli kun jaksaa uskoa, päivätkin kuluvat nopeasti...
Vielä muutama viikko jäljellä...
Onko tuttua?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Just noin se menee...
Kaikista pahimpia on ne hetket sen puhelun jälkeen, kun jää jostain syystä epämukava fiilis. Alkaa epäillä toisen tunteita, omia tunteita, suhteen tulevaisuutta... Alkaa miettiä, että mitähän se tarkotti kun sanoi noin tai noin... Ei kuulostanut siltä, että sitä ois kauheesti kiinnostanut... jne.jne.jne.
Mulle ainakin tulee joskus ihan mitättömänkin puhelun jälkeen (siis ilman mitään sen suurempaa syytä) fiilis, että tää oli nyt sitten varmaan tässä. En tiiä itsekään miksi. Kai sitä kuvittelee/toivoo toisen hehkuttavan innoissaan langan toisessa päässä kun kuulee meikäläisen äänen, ja jos ei ole sitten huomaavinaan sellaista "hehkutusta", niin tulee tunne, ettei toinen välitä - tarpeeksi ainakaan.
En mä tiiä. Kaukosuhteet ja pitkähköt erot on hankalia =(
Aivan liian tuttua! Tekstisi kertoo ihan kuin minusta. Puhelun jälkeen tulee aina huono fiilis, myös Messengerissä juttelun jälkeen. Tästä on minulle tullut ainakin todellinen ongelma, ja välillä mietinkin että olis helppo vaan luovuttaa koko juttu. Joka puhelun jälkeen yritän päntätä itselleni päähän, että kaikki on hyvin, eikä mistään kiikasta. Tämä on todella vaikeaa senkin takia, kun tyttöystäväni on todella hiljainen puhelimessa ja siitä saan nopeasti sen käsityksen että jonkin on pielessä, tai häntä ei enää huvita suhteemme ym.. ym...
nuo kaukosuhteen ongelmat ovat tuttuja minullekin...:(
Sama täällä, puhelimessa tai MSN:llä. Yritän vaan kehittää ittelleni niin paljon muuta tekemistä ja pohdittavaa opintojen ja muiden tavallisten päiväaskareiden lisäksi, etten iltaisin jaksa muuta kuin huikata juttelun lopuksi moit ja kaatua puolkuolleena sängyn pohjalle.
Jo lakkaa ulinat ja epätoivoiset riidat...
Meillä oli todella vaikeaa ja keksin, että kirjoitamme toisillemme kirjeet ajatuksistamme. Auttoi todella paljon, kun tietää että mitä toinen ajattelee ja että toinen tietää mitä itse ajattelee! Niin ja meillä on eri äidinkielet ja etäisyyttä sellaiset 10 000 km :(
PS. Kun puhelun aikana tuntuu että toinen ei ole kovin kiinnostunut, laskee oma fiilis. Silloin kumppanikin saa pahan olon...
Hei, olen itse samassa tilanteessa, kultani asuu tuhansien kilometrien päässä ja tapaamiset ovat todella pitkien aikojen päässä toisistaan. Puhelut, tekstarit jne, ovat kaikki vain laihoja lohtuja, joskus jopa tuntuu, että puhelun jälkeen olo on pahempi kuin aikaisemmin...
Miten te kumppanisi kanssa olette ajatellut tulevaisuudessa asiat järjestää? Onko edessä muutto toiseen maahan jne? Olisi kiva kuulla samassa jamassa olevien tuntoja, tajuaa, ettei olekaan ainoa tässä tilanteessa oleva...
jos toinen on jotenkin välinpitämättömän kuuloinen, niin se on kaikkein kummallisinta, että maailma keikahtaa tavallaan heti ympäri, mikään ei huvita ja tekis mieli juoda vaikka pää täyteen, ettei vois ajatella mitään.
Kyllä viesteissäkin osaa lukea toista aika hyvin, kun ei olla soiteltu edes vielä.
Ei voi eikä halua lopettaa, mutta mitä tästä tulee?
Luulinpa olevani todella surkea ihminen ja täysin vailla omaa elämää, koska olen potenut noita samoja vuoristoratoja! Mutta tuntuu olevan tuttua muillekin...Välillä on parempi olla soittelematta, kun tuntuu, että seinät kaatuu päälle puhelun jälkeen. Mutta ei sitä toisaalta voi, kun niin haluis ees puhua ja sit ei oikeestaan puhumisesta tuu mitää, ku on niin hiton paha olla!!!
"Vielä muutama viikko jäljellä..."
Tuon kirjoitin 4.2.2005. Joudun nyt raskain sydämien kertomaan, että olen tänään vastaanottanut tiedon siitä että Suomen viisumipolitiikan ansiosta emme näekään toisiamme.