APUA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Ehkänarsisti

Mä en enää edes tiedä mikä mua vaivaa. Tuntuu vaan etten oo ikinä jotenkin saanu olla oma itseni. Oon aina tehny kaiken joko miellyttääkseni kaikkia tai sitten päin vastoin, jotta saisin vaan edes negatiivista huomiota. Oon jälkimmäisestä päässyt aika hyvin eroon, on vaan aina ollu täysin mustavalkoinen olo, joko mulla on läheisiä ihmisä tai sitten kaikki hylkää mut ja saan ihan älyttömät epätoivosuus raivarit vaikka järki sanoo että ei kukaan oo jättämässä. Mä en tiedä pohjimmiltani yhtään kuka oon, mistä mä oisin ikinä aidosti tykänny ilman että siihen ois liittyny edes joltakin saatu hyväksyntä tai arvostus. Oon käyny esim. kaikki koulut nappulasta asti pelon vallassa että jotain ikävää tapahtuu jos tulee huonoja numeroita tai en osaa jotain. En koe että mulla ois ikinä ollu mitään OMAA, identiteettiä, kiinnostuksen kohteita, jotain mikä ois tuntunu siltä joltain, joku jonka ois kokenu omaksi jutuksi.

Faija on aina huutanu tai arvostellu mua ihan pienestä pitäen, varmaan ihan nollavuotiaasta asti kun mut adoptoitiin kyseiseen perheeseen. Olin suorituksista riippuen joko tosi hyvä, paras tai sitten tuli ihan naamapunasena huutoa, jos en esim oppinut kelloa neljä vuotiaana. Vähintään joka viikonloppu isä pakotti omaan huoneeseen missä istu viereen, veti verhot eteen(ihmettelin sillon että miksi) ja alkoi piirtää kelloja paperille. Jos en osannut, alkoi huutaa naama punasena ja haukkua. Jos taas mä huusin, sain heti sanktion. Äiti tuli välillä ihmettelemään muttei sen kummemmin asiaan puuttunut. Oon jälkeenpäin kysynyt että miksei hän voinut edes soittaa jollekin sosiaaliviranomaiselle tai sanoa vaan että nyt riittää huuto, sillä ois ollu ekat 13 vuotta mun elämästä aikaa tehdä jotain muuta kun vetäytyä sivuun noissa tilanteissa. Vastaus oli että kyllä oli kuulemma pyytänyt MEITÄ rauhottumaan. Siis isääni joka huus mulle ja mua joka itkin vieressä.
Jos ei oo huudettu niin aina on tullut arvostelua. Kun aloin esim. soittamaan musiikkia pienenä, tuli tosi kärkästä arvostelua. Siitä ei sentään huudettu mutta piikiteltiin jos soitin vähän väärin, isä joka ei oo ikinä soittanut mitään, otti soittimen itelleen ja alkoi välillä soittamaan ns "ilmasoitinta" näyttämään miten sitä kuuluu soittaa. Koulusta piti aina saada hyviä arvosanoja tai muuten isä alkoi väkipakolla opettamaan, esim. matikkaa aloin vihaamaan sillä en hahmota sitä ja huonojen arvosanojen takia tuli pakko-opetusta ja isän huutoa. Äiti vaan katseli vierestä ja totesi että "kyllähän toi koe ois paremminkin voinu mennä, oisko kannattanu lukea". Äitin kanssa mulla on aina ollu tosi ristiriitaset välit. Hän jaksoi aina viedä mua harrastuksiin, kuitenkin jotenkin kannustaa jos huomas että on tosi paha olla ja järjesti usein kaikkia oikeasti kivoja yllätyksiä. Kuitenkaan en muista milloin hän ois koskaan sanonu suoraan välittävänsä musta, kehunu spontaanisti mistään, ikinä.

Arvostelua sen sijaan tuli ja tulee edelleen. Jos esim olin oon onnistunu hyvin ja nähny tosi paljon vaivaa ja näyttäny sen äidille, on vastaus ollu joko TOSI nopea "toihan on ihan kiva" tai sitten tullu tosi kärkkäästi että "tosi sekavaa" tai "miksä sen noin teit, eihän tosta kukaan tykkää". Ikinä en oo häneltä kuullut esim. että "no mutta tosi hyvä kun näit noin paljon vaivaa ja yritit". Isä ei enää nykyään huuda. Hänen tunteiden ja sanojen vastaanottokyky multa kuihtui pois teiniaikoina kun tajusin miten paljon hän on huutanu ja sättiny eikä ikinä pyytäny anteeksi. Asia on aina jääny vaan leijumaan kunnes tullu uusi huuto ja sen jälkeen vaan tullut hymyssä suin juttelemaan tyyliin että " mitä kuuluu, ai että kun oli kiva päivä töissä tänään, tein sitä sitä sitä ja sitä..." Jos mä en oo ollu sen puhetulvasta, liittyen sen intresseihin, täysin haltioissani, on se aina loukkaantunu. Isäkin on tukenu mua aina rahallisesti ja joskus harvoin on meillä ollut hyviäkin hetkiä- niitä jotka ei oo liittyny kenenkään paremmuuteen tai suorittamiseen, esim jotain hiihtolomareissuja tai sitten kotikulmilla teinarina jotain pyörälenkkejä ym. Muuten esim. urheilu on ollu tosi henkisesti kuormittava harrastus isän kanssa, vaikka ite oon koittanu rentoutua, oon aina todennu että hänen kanssaan se menee aina suorittamiseksi. Tulee saarnaa että mulla on väärä tekniikka tai että teen tyhmiä ratkasuja, ym. vaikka mun naamasta varmasti hyvin selkeästi näkisi että oisin halunnu vaan päästä hikoilemaan päänsisällön ulos enkä niin välitä vaikken olisi kyseisen lajin kävelevä oppikirja.

No tossa jotain menneitä. Oon itessäni huomannu tosi paljon samoja piirteitä kun isässäni vaikka oon inhonnu niitä tosi paljon. Havahdun jatkuvasti haaveilevani vallasta, muiden huomion, negatiivisen tai positiivisen tavottelusta, ihailusta, ym. Tiedostan sen kyllä kokoajan ja koitan kitkeä sitä pois mutta aina luisun spedeilemään ja pörhentelemään melkeen joka asiassa, mä en kai ihan oikeasti hahmota terveen ja sairaan narsismin rajaa. (jatkuu)

11

377

Vastaukset

  • Hei, aivan varmasti vanhempasi rakastavat sua, sehän selvä. On kuitenkin myönnettävä, itsekin vanhempana, että joskus voi mennä riman yli tai ali tämä äitinä tai isänä toimiminen. Nyt näyttäis siltä, että tarvisisit apua, ja sitä saat terveyskeskuksesta tai jos opiskelet, koulun/oppilaitoksen kautta. Joskus voi kestää ennenkuin saa juuri sitä apua, mitä tarvitsee, mutta kannattaa hakea. Tärkeää olisi ettet kovia kauaa yksi näitä asioita päässäsi pyörittele. Ja jos lähelläsi sattuu olemaan joku järkevän oloinen aikuinen, sukulainen tai muu luoetettava henkilö, ehkä voisit puhua hänen kanssaan vaikka aluksi. Kaikkea hyvää, ja voimia sulle.

    • Kiitos paljon vastauksesta!
      Mä oon tosiaan käyny terapiassa, neurologiset kuntoutukset käyty, ym. Mulle epäiltiin myös ja aika-ajoin epäilen kanssa itelleni lievää aspergeria. Toisaalta mulla on paljon ominaisuuksia(toivottavasti) ,tai ainaki ite koen niin, jotka sotii tosi paljon sitä vastaan. Mun nykysistä kavereista iso osa on sanonu että mulle on kuulemma helppo puhua ihan mistä vaan, tiedän itekkin että oon useassa asiassa aika hyvä. Ja ehkä isoin nou nou aspergerille on se että mulla se järjestys on yhtä kun sekasorto, ei oo mitään rutiineja ja voin ihan helposti lähteä ihan mihin vaa vaikka jäis mikä kesken, koulussa ja työharjottelussa keskeytykset nakersi mutta ketäpä ei nakertais jos on paneutunu johonki ja kokoajan tulee eteen uutta tehtävää.

      Eniten mua on alkanu ahdistamaan se että mun on tosi vaikea tuntea mitään muita ihmisiä kohtaan, paitsi ennakkoluuloja, kiukkua tai suoranaista vihaa. Tiiän että se on tosi typerää ja ennenkaikkea hälyyttävää. Multa mene kanssa kuppi nurin tosi helposti, ihan vaikka kassalla jos joku ei laita sitä väli palikkaa itsenäisesti ostosten väliin niin mulla meinaa pimetä päässä ja karata mopo täysin käsistä. Mielenkiinto ja empatia muita kohtaan on jotain mitä oon koittanu treenata aivan perkeleesti ja ja jotka koen loistavan poissaolollaan. Mulle tulee tosi paha olo nykyään jos joku sanoo että mä oon tosi hyvä ja aito ihminen kun ite koen että oon kaukana siitä. Edes lähimpien kavereiden menot eivät oo jotenkin enää hetkauttaneet ja jos jollain on tosi paha olla, menen lähinnä täysin jäihin enkä osaa kokea mitään. Koitan kyllä olla siinä hollilla ja sanoa jotain vastaavaa että on tosi hyvä tyyppi ja syvältä että sille kävi niin... mutta tuntuu ettei empatia ja se AIDOSTI ymmärtäminen oo koskaan lähteny multa. Ala-asteella ja yläasteen alussa pystyin esim. ilman mitään omantunnon tuskia pieksemään porukkaa jos joku vähän ärsytti, tarkkikset ja muut käyty sen takia. Välillä joku kolkutti päässä että onkohan tää järkevää mutta se tai mikään muu ei estäny, olin täysin holtiton ja kontrolloimaton, otin mitä sain ja mitä halusin. Mua kanssa kiusattiin porukalla aivan älyttömästi koko ala-aste.

      Väkivalta ei ennen teiniaikoja jotenkin hetkauttanu mua. Mut esim. työnnettiin ekalla veneeseen koulun rannassa ja sen mukana jäiseen mereen mihin alettiin heittämään kiviä-eikä se vaan jotenki tuntunu missään. En tiedä miten paljon se kotona vallitseva turvaton olo ja paha ilmapiiri myös sen ulkopuolella vaikutti jo ennen ala-astetta. Olin myös tokalla ja kolmannella normaaliluokalla kokeilussa mutta en vaa osannut olla kiusaamatta muita tai joutumasta tappeluihin. Mä en tiedä mikä mua ajoi siihen, ehkä mä halusin sitä kautta jotain huomiota ja se vihan tunne herätti edes jotain mussa. Kun mä yläasteella ja lukiossa sain ekoja kunnon kavereita, tuntu musta aivan mahtavalta vähän aikaa mutta sitten tuli ekaa kertaa aito tyhjyyden tunne.

      Aikasemmin oon kai paennu sitä tyhjyyttä olemalla tarkotuksella ilkeä muille, siitä sai kai jonkun tekosyyn tai tiesi että siitä rangaistaan- se rangaistus tuntu jotenkin helpommalta kun tyhjyys johon ei oo selitystä. Yläasteella kun koitin tsempata enkä enää yhtäkkiä halunnu tuottaa pahaa oloa tai hakea sitä kautta huomiota, tuli se tyhjä olo kun iskuna naamaan. En osannu selittää sitä millään. Kai se loppujen lopuks oli ja on sitä etten oo ikinä kokenu olevani pidetty tai saanu kokea niitä aitoja tunteita ja se kiusaaminen tai kiusatuksi tuleminen, huomiohakuisuus, toi jotain voiman tuntua mistä jäi tyhjä olo myöhemmin kun se lähti-vaikka olikin tullu tilalle kavereita.

      Mä pohdin tosi usein sitä että oonko mä narsisti, musta löytyy niitä piirteitä tosi paljon, päällimmäisenä huomiohakuisuus . Päälle napsahtaa usein edelleen se täysi idiootti vaihde ellen saa huomiota, enää en kiusaa muita mutta alan vaikka sitten mollaamaan itseäni hyvin terävään sävyyn tai heittämään tosi epäsopivaa läppää, kuitenkin niin ettei se kohdistu kehenkään muuhun henkilökohtaisesti suoraan... No edistystä varmaan sekin että huomioin edes sen verran että ajattelen kenestä puhun enkä mene enää muiden kanssa henkilökohtaisuuksiin ja osaan vähän varoa loukkaamasta muita sillä saralla. Mutta jälkeenpäin ahistaa ja hävettää aivan tuhottoman paljon että provosoiduin taas täysin tyhjästä. Osaan olla myös erittäin mustavalkonen,riittää myös se että joku sanoo vähän napakasti jostain vaikkei asia kohdistuis muhun suoraan henk kohtn ,niin jostain hyvästä rupattelusta katoaa mun osalta pohja saman tien ja alan kärttyisäksi. Tätä ei tapahdu mun lähimpien kavereiden kanssa, lähinnä uudempien tuttavuuksien joiden kanssa menee ajoittain sukset ristiin. En sitten tiedä että koenko mä vaan tosi vahvasti kaiken pienimmänkin huomiotta jättämisen ja tahattomankin laiminlyömisen tolkuttoman vahvasti kun tuntuu että se joku suoja puuttuu


    • APPPPP kirjoitti:

      Kiitos paljon vastauksesta!
      Mä oon tosiaan käyny terapiassa, neurologiset kuntoutukset käyty, ym. Mulle epäiltiin myös ja aika-ajoin epäilen kanssa itelleni lievää aspergeria. Toisaalta mulla on paljon ominaisuuksia(toivottavasti) ,tai ainaki ite koen niin, jotka sotii tosi paljon sitä vastaan. Mun nykysistä kavereista iso osa on sanonu että mulle on kuulemma helppo puhua ihan mistä vaan, tiedän itekkin että oon useassa asiassa aika hyvä. Ja ehkä isoin nou nou aspergerille on se että mulla se järjestys on yhtä kun sekasorto, ei oo mitään rutiineja ja voin ihan helposti lähteä ihan mihin vaa vaikka jäis mikä kesken, koulussa ja työharjottelussa keskeytykset nakersi mutta ketäpä ei nakertais jos on paneutunu johonki ja kokoajan tulee eteen uutta tehtävää.

      Eniten mua on alkanu ahdistamaan se että mun on tosi vaikea tuntea mitään muita ihmisiä kohtaan, paitsi ennakkoluuloja, kiukkua tai suoranaista vihaa. Tiiän että se on tosi typerää ja ennenkaikkea hälyyttävää. Multa mene kanssa kuppi nurin tosi helposti, ihan vaikka kassalla jos joku ei laita sitä väli palikkaa itsenäisesti ostosten väliin niin mulla meinaa pimetä päässä ja karata mopo täysin käsistä. Mielenkiinto ja empatia muita kohtaan on jotain mitä oon koittanu treenata aivan perkeleesti ja ja jotka koen loistavan poissaolollaan. Mulle tulee tosi paha olo nykyään jos joku sanoo että mä oon tosi hyvä ja aito ihminen kun ite koen että oon kaukana siitä. Edes lähimpien kavereiden menot eivät oo jotenkin enää hetkauttaneet ja jos jollain on tosi paha olla, menen lähinnä täysin jäihin enkä osaa kokea mitään. Koitan kyllä olla siinä hollilla ja sanoa jotain vastaavaa että on tosi hyvä tyyppi ja syvältä että sille kävi niin... mutta tuntuu ettei empatia ja se AIDOSTI ymmärtäminen oo koskaan lähteny multa. Ala-asteella ja yläasteen alussa pystyin esim. ilman mitään omantunnon tuskia pieksemään porukkaa jos joku vähän ärsytti, tarkkikset ja muut käyty sen takia. Välillä joku kolkutti päässä että onkohan tää järkevää mutta se tai mikään muu ei estäny, olin täysin holtiton ja kontrolloimaton, otin mitä sain ja mitä halusin. Mua kanssa kiusattiin porukalla aivan älyttömästi koko ala-aste.

      Väkivalta ei ennen teiniaikoja jotenkin hetkauttanu mua. Mut esim. työnnettiin ekalla veneeseen koulun rannassa ja sen mukana jäiseen mereen mihin alettiin heittämään kiviä-eikä se vaan jotenki tuntunu missään. En tiedä miten paljon se kotona vallitseva turvaton olo ja paha ilmapiiri myös sen ulkopuolella vaikutti jo ennen ala-astetta. Olin myös tokalla ja kolmannella normaaliluokalla kokeilussa mutta en vaa osannut olla kiusaamatta muita tai joutumasta tappeluihin. Mä en tiedä mikä mua ajoi siihen, ehkä mä halusin sitä kautta jotain huomiota ja se vihan tunne herätti edes jotain mussa. Kun mä yläasteella ja lukiossa sain ekoja kunnon kavereita, tuntu musta aivan mahtavalta vähän aikaa mutta sitten tuli ekaa kertaa aito tyhjyyden tunne.

      Aikasemmin oon kai paennu sitä tyhjyyttä olemalla tarkotuksella ilkeä muille, siitä sai kai jonkun tekosyyn tai tiesi että siitä rangaistaan- se rangaistus tuntu jotenkin helpommalta kun tyhjyys johon ei oo selitystä. Yläasteella kun koitin tsempata enkä enää yhtäkkiä halunnu tuottaa pahaa oloa tai hakea sitä kautta huomiota, tuli se tyhjä olo kun iskuna naamaan. En osannu selittää sitä millään. Kai se loppujen lopuks oli ja on sitä etten oo ikinä kokenu olevani pidetty tai saanu kokea niitä aitoja tunteita ja se kiusaaminen tai kiusatuksi tuleminen, huomiohakuisuus, toi jotain voiman tuntua mistä jäi tyhjä olo myöhemmin kun se lähti-vaikka olikin tullu tilalle kavereita.

      Mä pohdin tosi usein sitä että oonko mä narsisti, musta löytyy niitä piirteitä tosi paljon, päällimmäisenä huomiohakuisuus . Päälle napsahtaa usein edelleen se täysi idiootti vaihde ellen saa huomiota, enää en kiusaa muita mutta alan vaikka sitten mollaamaan itseäni hyvin terävään sävyyn tai heittämään tosi epäsopivaa läppää, kuitenkin niin ettei se kohdistu kehenkään muuhun henkilökohtaisesti suoraan... No edistystä varmaan sekin että huomioin edes sen verran että ajattelen kenestä puhun enkä mene enää muiden kanssa henkilökohtaisuuksiin ja osaan vähän varoa loukkaamasta muita sillä saralla. Mutta jälkeenpäin ahistaa ja hävettää aivan tuhottoman paljon että provosoiduin taas täysin tyhjästä. Osaan olla myös erittäin mustavalkonen,riittää myös se että joku sanoo vähän napakasti jostain vaikkei asia kohdistuis muhun suoraan henk kohtn ,niin jostain hyvästä rupattelusta katoaa mun osalta pohja saman tien ja alan kärttyisäksi. Tätä ei tapahdu mun lähimpien kavereiden kanssa, lähinnä uudempien tuttavuuksien joiden kanssa menee ajoittain sukset ristiin. En sitten tiedä että koenko mä vaan tosi vahvasti kaiken pienimmänkin huomiotta jättämisen ja tahattomankin laiminlyömisen tolkuttoman vahvasti kun tuntuu että se joku suoja puuttuu

      En myöskään osaa epäonnistua missään mikä tekee myös kaiken uuden oppimisesta tai ylipäänsä kiinnostumisesta tosi hankalaa. Tiedostan että siihen vaikuttaa tosi paljon se että mulle on aina huudettu epäonnistumisista ja oon ollu ihmisten silmissä just niin hyvä kun mun suoritukset. Havahduin vuoden vaihteessa siihen ettei mulla tosiaan oo mitään hajua siitä, kuka mä ite olen, missä mä oon oikeasti hyvä ja mikä mut esim sais henkilökohtasesti iloiseksi. Mä oon koko elämäni vaan opiskelun ja tyhjän pätemisen avulla kai pitäny yllä jotain ulkopuolista egoa enkä oo ikinä pysähtyny ajattelemaan tai sisäistäny esim. jotain opetettua asiaa, oon vaan epäonnistumisen ja nolostumisen tunteen pelkojen vallassa suorittanu kaiken niin että näyttäny muiden silmissä ja paperilla hyvältä.

      Myöhempien opiskelujen aikana osasin kannustaa muita ja pari kaveria sanoikin että mulla on terapeuttinen vaikutus kun sanoin että voi tehdä vaan sen mihin ite pystyy ja on yrittäny täysillä ja että ne on mun mielestä oikeesti tosi hyviä siinä mitä tekevät ja ei pidä ressata enää siitä mihin ei enää omat voimavarat riitä... Sitten tajusin että mä itse koitan paikkailla vaan ympäröiviä kulisseja, koitan säätää miljoonan "teeskennellyn" asian parissa joita en edes kokenut osaksi itteäni ja käytin niihin aivan tajuttomasti energiaa. Opiskelujen jälkeen mulle on nyt valjennut että oon valmistunu useampaan ammattiin jotka oon "suorittanu" läpi enkä oo sisäistäy mitään. Kaverien, sukulaisten ja ystävien kanssa mun on usein tosi ahdistavaa olla kun koen etten riitä ellen keksi puhuttavaa tai oo jotenkin viihdyttvä ja mua on alkanu turhauttaa ihan hirveästi se etten osaa olla aito oma itseni kun muutaman ystävän ja sukulaisen kanssa.

      Monilla on noita ns isoja unelmia mitä elämässä kuulemma pitäis olla (mä inhoan tota ihmisen elämässä- sanontaa, mun faija on aina alottanu pätemisen sillä kuinka elämässä pitää tehdä jotain hyödyllistä ja kaikki perustuu älykkyyteen ja menestykseen) niin mun isoin haave ois kasvaa tästä henkisen 3vuotiaan vankilasta ulos ja olla joku päivä aidosti hyvä tyyppi, että vois aidosti nauraa ja heittää hyvää juttua kavereiden kanssa ilman että pelkää hiljasuutta tai tyhjyyttä tai egonsa menettämistä. Ja että voisin tehä jotain työtä niin etten huomaisi hetken päästä taas päteväni tai meneväni paniikkiin- tai jos menisin niin osaisin ottaa siitä jotain rakentavaa irti ja tehä hommat kuitenkin hyvä meininki- asenteella niin että kokisin ITSE tekeväni sitä.

      Alan olla jo sen verran vanha että pelottaa myös se, voiko tota minäkuvaa ja persoonallisuutta muuttaa reilun parinkymmenen vuoden jälkeen... Jos tätä jatkuu loppuelämä enkä keksi mitään ratkasua näihin ongelmiin niin mitä järkeä tässä elämässä sillon on, en ois kellekkään muuta kun painolasti tai päivän pilaaja ja itse kärsin siinä samalla kun tajuan aina viimeistään jälkikäteen että taas alkoi spedeily. Myös epävakaata persoonallisuutta oon ajatellut ja puntaroinut.... Mulla ei oo vaan ikinä ollu jotenkin semmosta hetkeä että oisin kokenu saavani omaehtosesti tehä, auttaa, vaikuttaa mihinkään ja jos on menny pieleen niin joku on rangaissut huutamalla tai sättimällä. Tai oon ite moittinut itteäni. Usko muihin ihmisiin on horjunu miltei olemattomiin välillä-sillon kun oikeasti oon koittanu kysyä jotain esim tutulta tai on huomannu tulleensa lytätyksi vaikka on yrittäny tai jollekkin kaverille käyny samoin vaikka ois päällään seissy... Oon alkanu kasvavassamäärin ajattelemaan että mitä järkeä täällä on pyristellä ja koittaa väkisin vääntää eteenpäin tsemppivaihteella jos ympäriltä tulee kuraa niskaan ja jos myöntää olevansa "viallinen" niin poljetaan heti maahan.

      Toisaalta halu koittaa parantua ja onnistua tässä nyt on just kavereiden, sukulaisten, ym. ansiosta usein korkealla, mä en vaan tiedä että MITEN työstää tätä kun tuntuu ettei mulla oo tai ole ollu työkaluja tähän. On vaa pitäny suorittaa ja sitten musta on tullu tämmönen teennäinen robottina toimiva pelkäävä ja vihanen kulissihirviö. Moni kaveri ihmettelee ja on kysyny että miksen mä esim. seurustele tai miksi oon usein niin taka-alalla vaikka oon kuulemma niin "kaikkien kaveri ja jokapaikan mestari". No kun en ole enkä koe että sillä aidolla minällä ois mitään annettavaa kellekkään, se on jääny sinne ala-asteelle siihen veneeseen joka työnnettiin sinne jäihin


    • APPPPPPP kirjoitti:

      En myöskään osaa epäonnistua missään mikä tekee myös kaiken uuden oppimisesta tai ylipäänsä kiinnostumisesta tosi hankalaa. Tiedostan että siihen vaikuttaa tosi paljon se että mulle on aina huudettu epäonnistumisista ja oon ollu ihmisten silmissä just niin hyvä kun mun suoritukset. Havahduin vuoden vaihteessa siihen ettei mulla tosiaan oo mitään hajua siitä, kuka mä ite olen, missä mä oon oikeasti hyvä ja mikä mut esim sais henkilökohtasesti iloiseksi. Mä oon koko elämäni vaan opiskelun ja tyhjän pätemisen avulla kai pitäny yllä jotain ulkopuolista egoa enkä oo ikinä pysähtyny ajattelemaan tai sisäistäny esim. jotain opetettua asiaa, oon vaan epäonnistumisen ja nolostumisen tunteen pelkojen vallassa suorittanu kaiken niin että näyttäny muiden silmissä ja paperilla hyvältä.

      Myöhempien opiskelujen aikana osasin kannustaa muita ja pari kaveria sanoikin että mulla on terapeuttinen vaikutus kun sanoin että voi tehdä vaan sen mihin ite pystyy ja on yrittäny täysillä ja että ne on mun mielestä oikeesti tosi hyviä siinä mitä tekevät ja ei pidä ressata enää siitä mihin ei enää omat voimavarat riitä... Sitten tajusin että mä itse koitan paikkailla vaan ympäröiviä kulisseja, koitan säätää miljoonan "teeskennellyn" asian parissa joita en edes kokenut osaksi itteäni ja käytin niihin aivan tajuttomasti energiaa. Opiskelujen jälkeen mulle on nyt valjennut että oon valmistunu useampaan ammattiin jotka oon "suorittanu" läpi enkä oo sisäistäy mitään. Kaverien, sukulaisten ja ystävien kanssa mun on usein tosi ahdistavaa olla kun koen etten riitä ellen keksi puhuttavaa tai oo jotenkin viihdyttvä ja mua on alkanu turhauttaa ihan hirveästi se etten osaa olla aito oma itseni kun muutaman ystävän ja sukulaisen kanssa.

      Monilla on noita ns isoja unelmia mitä elämässä kuulemma pitäis olla (mä inhoan tota ihmisen elämässä- sanontaa, mun faija on aina alottanu pätemisen sillä kuinka elämässä pitää tehdä jotain hyödyllistä ja kaikki perustuu älykkyyteen ja menestykseen) niin mun isoin haave ois kasvaa tästä henkisen 3vuotiaan vankilasta ulos ja olla joku päivä aidosti hyvä tyyppi, että vois aidosti nauraa ja heittää hyvää juttua kavereiden kanssa ilman että pelkää hiljasuutta tai tyhjyyttä tai egonsa menettämistä. Ja että voisin tehä jotain työtä niin etten huomaisi hetken päästä taas päteväni tai meneväni paniikkiin- tai jos menisin niin osaisin ottaa siitä jotain rakentavaa irti ja tehä hommat kuitenkin hyvä meininki- asenteella niin että kokisin ITSE tekeväni sitä.

      Alan olla jo sen verran vanha että pelottaa myös se, voiko tota minäkuvaa ja persoonallisuutta muuttaa reilun parinkymmenen vuoden jälkeen... Jos tätä jatkuu loppuelämä enkä keksi mitään ratkasua näihin ongelmiin niin mitä järkeä tässä elämässä sillon on, en ois kellekkään muuta kun painolasti tai päivän pilaaja ja itse kärsin siinä samalla kun tajuan aina viimeistään jälkikäteen että taas alkoi spedeily. Myös epävakaata persoonallisuutta oon ajatellut ja puntaroinut.... Mulla ei oo vaan ikinä ollu jotenkin semmosta hetkeä että oisin kokenu saavani omaehtosesti tehä, auttaa, vaikuttaa mihinkään ja jos on menny pieleen niin joku on rangaissut huutamalla tai sättimällä. Tai oon ite moittinut itteäni. Usko muihin ihmisiin on horjunu miltei olemattomiin välillä-sillon kun oikeasti oon koittanu kysyä jotain esim tutulta tai on huomannu tulleensa lytätyksi vaikka on yrittäny tai jollekkin kaverille käyny samoin vaikka ois päällään seissy... Oon alkanu kasvavassamäärin ajattelemaan että mitä järkeä täällä on pyristellä ja koittaa väkisin vääntää eteenpäin tsemppivaihteella jos ympäriltä tulee kuraa niskaan ja jos myöntää olevansa "viallinen" niin poljetaan heti maahan.

      Toisaalta halu koittaa parantua ja onnistua tässä nyt on just kavereiden, sukulaisten, ym. ansiosta usein korkealla, mä en vaan tiedä että MITEN työstää tätä kun tuntuu ettei mulla oo tai ole ollu työkaluja tähän. On vaa pitäny suorittaa ja sitten musta on tullu tämmönen teennäinen robottina toimiva pelkäävä ja vihanen kulissihirviö. Moni kaveri ihmettelee ja on kysyny että miksen mä esim. seurustele tai miksi oon usein niin taka-alalla vaikka oon kuulemma niin "kaikkien kaveri ja jokapaikan mestari". No kun en ole enkä koe että sillä aidolla minällä ois mitään annettavaa kellekkään, se on jääny sinne ala-asteelle siihen veneeseen joka työnnettiin sinne jäihin

      ÄÄÄH, taas vaan raivostuttaa, ahistaa tai sit on vaan turta olo. Ja tätä jatkunu niin monta vuotta putkeen eikä vaan tunnu nää pohdinnat, päässä spinnaukset tai pohdinnat helpottamaan. Helpointa ois varmaan vaan mennä ja ottaa Hollannista se laillinen eutanasia, saattais vuosien säästöt juuri jopa riittäää, ei tarttis muiden ainakaa enää vittuuntua mun takia. Tähän varmaan moni sanoo että lässynlää, epäitsekäs teko. Mutta onko parempi vaihtoehto näyttää happamalta ja flegmaattiselta, elää väkisin ja tuhota hitaasti muiden elämä siinä samalla, lopulta ois yksin ja päätyis samaan ratkasuun kuitenkin. Plus tällä pallolla kuolee niin maan julmetusti porukkaa ilman että ketään kiinnostaa niin aivan turha sitä omaa päätöstä on alkaa moralisoimaan


  • Jospa vaan eläisit omaa elämääsi.
    Ei sinulla ole muuta kun oma elämäsi. Ihan sama mitä ennen on käynyt.
    Huominen taas on uusi mahdollisuus yrittää elää vain omaa elämääsi.

  • Voehan vitsi että pystyin samaistumaan moneen asiaan jollain tasolla, jopa tuota kellon opettelua myöten. Osan asioista oon joutunut kokemaan lievempinä, osan rajuimpina, mutta pitkälti siis pelottavankin samanlaisia juttuja. Makoilen tässä flunssassa enkä oikein jaksa kirjoittaa täl hetkel, mut tiedä, ettet oo yksin. Ja muista pitää yhteyttä niihin henkilöihin joita sulla on elämässäs nyt. Vaikka tuntuis joskus että oot vaan ihan hirvee taakka heille, niin älä kuitenkaan tee sitä päätöstä heidän puolesta. Kaikist pahinta on jäädä pitkäks aikaa yksin... Oispa antaa jotain rakentavampaa vinkkiä, oon itsekin ihan suossa näiden juttujen kanssa.

    • Jo etukäteen suosittelen, että ihmiset jotka on pumpulissa kasvaneet tai joiden status tässä perkeleen yhteiskunnassa hipoo lähes timanttista....ei kannata edes lukea, koska ette asiasta ymmärrä tuon taivaallista. Se teille sallittakoon, hienoa, että kaikkien ei tarvitse kyntää kainaloitaan myöten paskassa ja joka päivä taistella estääkseen elämänilon himmenemisen.

      Tätä apua itse olen huutanut suurimman osan elämästäni mikä on aiheuttanut ihan sietämätöntä vuoristorataa, täysin pohjalta siihen tilanteeseen, että tulevaisuus tuntuu kirkkaammalta kuin koskaan. Elämä on pelkkää jatkuvaa itsetutkiskelua, jotta ymmärtäisi mikä minussa on niin pahasti vikana kun turpaan tulee niin, että tukka heiluu. Millä tästä voisi kasvaa ulos ja olla se mainitsemasi oikeasti hyvä tyyppi, tehdä normaaleja asioita ja viettää hauskaa aikaa rakkaiden kanssa. Jotka on siis elämästä useampaan kertaan kadonneet ja menneet uusiks ja taas kadonneet, itse kerta toisensa jälkeen jääden tyhjän päälle. Alkaa olla voimat pois, koska yrittänyt olen kaikin mahdollisin tavoin. Tiedän etten tahdo kenellekään mitään pahaa ja olen "hyvä tyyppi"...silti havahdun aina tästä tukahdattuvasta ahdistuksesta, yksinäisyydestä ja tyhjyyden tunteesta, jossa on niin hemmetin vaikea saada otettua ihteään niskasta kiinni ja uskoa, että kun vaan jaksaa niin se oma paikka löytyy vielä. Loputtomiin vaan ei jaksa kukaan uudestaan ja uudestaan alkaa kasamaan pala palalta elämää ja unelmia jotka on silmänräpäyksessä karannut kauas horisonttiin. Kuka jaksaa yksin? Jos ei ole ketään kenelle jakaa ilot ja surut, kilistää kun jotain elämässä saavuttaa, auttaa jos toinen joutuu ahdinkoon tai pyytää olkapäätä ja apua jos itelle tulee vastoinkäymisiä? Se ei ole järin mieltänostavaa kun olet kovasti yrittänyt saavuttaa jotain, oli se pientä tai suurta, ja kun sen saavutat ja alat iloita asiasta...pysähdyt lähes tulkoon samantien tyhjyyden tunteeseen...rysähdät sohvalle tuijottamaan puhelinta ja tajuat, että ei ole ketään kenelle edes kertoa. Äkkiä muuttuu ilo tyhjyydeksi ja kaipuuksi. Kysyy vain itseltään, miksi kaikki on pois, jotka minulle on rakkaita ollut joille minä yritin olla lojaali vaikka hautaan saakka.

      Sinänsä ihan hyvä ja aikaa sitten oivallettu tuo neuvo, että elä vain omaa elämääsi, mutta ainakaan minulla elämässä ilman läheisiä ei ole mitään syytä. Päivän päätteeksi meillä on vain oma elämä enkä kenenkään toisen elämää haluaisikaan elää kuin omaani. Tehdä asioita josta nautin, olla kuka pohjimmiltani olen ja haluan olla. Ja oman elämän pitää tulla aina ensimmäisenä...koska ei voi olla hyvä muille ja auttaa muita jos oma elämä kusee ja pahasti. Menneisyydessä en halua velloa vaan ottaa siitä kaiken mahdollisen opin mukaani enkä olla kokemastani paskasta katkera. Tässä ja nyt haluan elää...ja kun katson ympärilleni tai itseäni tässä ja nyt...en halua elää tässä ja nyt. Ei niin yksinkertaista. Ei tämä hetki vain ole sellaista elämää josta pystyn millään tavalla nauttia tai kokea ylpeyttä. Tulevaisuus pelottaa. Kaikki ympäriltä voi kadota toki kaikilta hetkenä minä hyvänsä, elämä on raakaa ja lopulta kadotaan itsekin. Pelottavaa vain ajatella, ettei loppuelämänsä aikana löydä sellaista paikkaa tässä yhteiskunnassa missä voisi tuntea edes hetken mielenrauhan kun vuosikaudet mennyt pelossa, paniikissa, väkisin eteenpäin apinanraivolla rynniessä niin kauan kunnes tulee tavalla tai toisella seinä taas vastaan. Ainoa asia mitä en ole koskaan päässyt kokeilemaan on puhuminen ihmiselle joka on käynyt mitään samanlaista läpi. Puhuttu on kyllä kyllästymiseen asti psykiatreille, kavereille, blaa blaa blaa. Ei jaksa jauhaa samoja asioita eikä se auta, sama kun seinille juttelis samat jutut uudestaan ja uudestaan. Kunnes se menneet asiat pyörii jo unissaankin mielessä, jotka haluaa vaan jo antaa olla kun ei se menny mihinkään muutu. Haluan ainostaan ymmärtää minkälaiseksi ihmiseksi se mennyt minut on tehnyt.

      Harmi, että keskustelu täällä näyttäis kuihtuneen ennen kuin kerennyt alkaakaan...olisi ollut mahtava lukea ihmisten ajatuksia jotka samanlaisessa henkisessä helvetissä painiskelee ja todella haluaa päästä siitä pois ja joku päivä olla aidosti onnellinen. Täällä eletään vain kerran ja tämä jos mikä on surullista kun päivät ja vuodet valuu hukkaan kun meillä kaikilla varmasti olisi mahdollista saavuttaa se mielenrauha...kun vaan tietäisi miten. Lääkityksiä en edes lähde enää kokeilemaan, koska ne ei ole minua auttanut. Tehnyt vaan zombieksi ja aiheuttanu kasan sivuoireita. Tunteet kuuluu elämään niin hyvät kuin pahatkin. Se on yksi harvoista asioista mitä itsessäni rakastan, että olen oppinut elämään tunteella lapsuuden huolimatta jossa tunteet olivat tabuja ja ainoa mittari millä ihmisyyttäni mitattiin oli olla paras tai muuten oli pelkkää ilmaa. Löytäisi vielä sellaisen paikan missä saisi elää tunteella ihmisten parissa. Sepä se oiskin hassu maailma kokea.

      Melkonen purkautuminen ja pakotan nyt ihteni lopettamaan tähän ettei lähde enempää lapasesta.


    • Piti mennä tonne vastausosioon, ei kommentoida edellisen kirjoittajan tekstiä, sorke.


  • Läheisriippuvuudelta kuulostaa, varsinkin tuolla taustalla tuntuu nykykäsitykseen käyvän.
    Läheisriippuvainen voi

    antaa muille enemmän kuin saa
    ennakoida ihmisten tarpeita ja toisaalta ihmetellä mikseivät muut tee samoin hänelle
    hakea hyväksyntää
    haluta auttaa muita esim. tarjoamalla neuvoja ja suuttua, jos apu ei kelpaa
    keskittyä muihin ja kuvitella olevansa vastuussa heistä - muiden ajatuksista, haluista, hyvinvoinnista, pahoinvoinnista, tarpeista, teoista, tunteista ja valinnoista (ajatella koko ajan muita ihmisiä ja puhua heistä)
    kiintyä ihmiseen ennen kuin on kunnolla tutustunut häneen
    käyttää hoivausta tai seksuaalisuutta saadakseen hyväksyntää
    lupautua tekemään töitä, joita ei kuitenkaan saa tehtyä
    masentua jäädessään ilman kiitoksia ja kehuja
    murehtia pienistäkin asioista (esim. menettää yöunensa jonkun käytöksen vuoksi tai murehtia josko muut pitävät hänestä)
    nauraa vaikka tekisi mieli itkeä
    olla addiktoitunut draamaan ja jännitykseen
    olla ankara itseään kohtaan (esim. syyttää itseään kaikesta)
    olla joko poikkeuksellisen vastuullinen tai vastuuntunnoton
    olla tietämätön omista haluistaan tai vähätellä tarpeitaan
    ottaa hoivaajan roolin (pitää muiden tarpeita tärkeämpinä kuin omiaan)
    peitellä tai vähätellä omia tai perheensä ongelmia
    pitää itsensä kiireellisenä (esim. uppoutumalla työhön), jotta murheet unohtuisivat
    poiketa päiväjärjestyksestään auttaakseen jotakuta
    puhua itsestään alentavasti
    pyydellä normaalia enemmän/helpommin anteeksi
    pyytää asioita epäsuorasti vihjaillen (ei pyydä apua, vaan olettaa muiden ymmärtävän sanomattakin)
    sietää hyväksikäyttöä poikkeuksellisen pitkään ennen kuin irtautuu suhteesta
    suostua seksiin vaikkei tekisi mieli (huolehtien lähinnä partnerin nautinnosta)
    suuttua, jos muut arvostelevat tai syyttävät häntä
    tarrautua keneen tahansa, jonka uskoo tuovan onnea
    tukahduttaa tunteensa eikä uskalla olla oma itsensä (voi esim. vaikuttaa jäykältä)
    tuntea ja ilmaista vihaa helpommin toisiin kohdistuneista vääryyksistä kuin itseen
    tuntea olonsa turvalliseksi antaessaan muille, mutta tuntea epävarmuutta ja syyllisyyttä saadessaan itse muilta
    tarkistaa toisen tilanne (esim. soitella jatkuvasti)
    tehdä enemmän kuin oman osuutensa (tehdä sellaista, jonka toinen pystyisi tekemään itse)
    torjua kiitokset tai kehumiset
    tuntea ahdistusta, syyllisyyttä ja sääliä, kun jollain toisella ihmisellä on ongelmia
    tuntea olonsa arvottomaksi tai tyhjäksi, ellei elämässä ole jotakuta autettavaa
    tuntea syyllisyyttä käytettyään rahaa itseensä tai pidettyään hauskaa
    tuntea olevansa erilainen kuin muut
    tuntea olevansa uhri
    valehdella itselleen ja muille (esim. valehdella rakkaittensa hyväksi)
    vaihtaa huono ihmissuhde uuteen huonoon tai pysyä entisessä suhteessa
    yrittää miellyttää toisia (itsensä sijaan).

    Usein läheisriippuvainen ei

    osaa asettaa toisille ihmisille rajoja (ei osaa sanoa ei)
    pidä puoliaan
    halua puhua itsestään
    ilmaise tunteitaan avoimesti
    hyväksy itseään sellaisena kuin on
    kestä kritiikkiä
    luota itseensä eikä toisiin ihmisiin
    usko muiden rakastavan häntä
    usko saavansa muilta tukea
    usko sanomallaan olevan väliä
    sano mitä tarkoittaa
    tarkoita mitä sanoo
    tiedä mitä tarkoittaa.

    Läheisriippuvuuteen voivat kuulua myös:

    aikaansaamattomuus
    aineriippuvuus (esim. alkoholismi tai huumeiden käyttö)
    eristäytyneisyys tai sulkeutuneisuus
    hylätyksi tulemisen pelko
    hyvä tilannetietoisuus/valmiustila vaaroihin ja uhkaaviin tilanteisiin
    häpeä
    itkuisuus
    itsetuhoisuus
    masennus
    perfektionismi
    rahan tuhlaus, turhuuksien ostelu
    syyllisyys tai syyllistäminen, anelu, lahjominen, neuvominen, painostaminen, pakottaminen tai uhkailu
    syömishäiriö (esim. syömättömyys tai mässäily)
    vaikeus pitää hauskaa tai olla spontaani
    velvollisuuksien tai päivärutiinien poisjäänti
    viha ja katkeruus (esim. normaalia ilkeämmät kostokeinot)
    väkivaltaisuus
    väsymys.

    Ei ole helppoa tämän kanssa eläminen, yritän kovasti parantua mutta hidasta on....

  • Ei kuulosta mielestäni narsismilta:) enemmänkin läheisriippuvuudelta, vaikeilta itsetunto-ongelmilta tai epävakaalta persoonallisuushäiriöltä

    T. Narsistin läheisesti tunteva

suomi24-logo

Osallistu keskusteluun

Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

Luetuimmat keskustelut

  1. Työssäkäyvien köyhyys

    oli uutisissa. Jopa 200 000 ihmistä saattaa ajoittain tarvita sosiaaliapua "pärjätäkseen palkallaan". Silppu- ja osa-aikatyöt eivät lyö leiville.
    Maailman menoa
    127
    1924
  2. Aamun kolari ja tienhoito

    Aamulla tapahtui kuolonkolari hiljaisten risteyksen kohdalla. Ajettiin juuri ennen kolaria Kuusamo-Suomusalmi väliä. Ehdittiin Suomussalmelle kun alk
    Suomussalmi
    57
    1459
  3. Oliko autokolarissa ollut...

    ... lapsia? Tämän aamusessa.
    Suomussalmi
    1
    714
  4. Sun katseessa on jotain mikä ei sovi sinne

    Sellaista surumielisyyttä. Vaikka muuten vaikutat olevan iloinen ja puhelias. Kerran aiemmin ajattelin, että se on voisi olla halveksuntaa mua kohtaan
    Ikävä
    39
    650