APUA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Kiitos paljon vastauksesta!
Mä oon tosiaan käyny terapiassa, neurologiset kuntoutukset käyty, ym. Mulle epäiltiin myös ja aika-ajoin epäilen kanssa itelleni lievää aspergeria. Toisaalta mulla on paljon ominaisuuksia(toivottavasti) ,tai ainaki ite koen niin, jotka sotii tosi paljon sitä vastaan. Mun nykysistä kavereista iso osa on sanonu että mulle on kuulemma helppo puhua ihan mistä vaan, tiedän itekkin että oon useassa asiassa aika hyvä. Ja ehkä isoin nou nou aspergerille on se että mulla se järjestys on yhtä kun sekasorto, ei oo mitään rutiineja ja voin ihan helposti lähteä ihan mihin vaa vaikka jäis mikä kesken, koulussa ja työharjottelussa keskeytykset nakersi mutta ketäpä ei nakertais jos on paneutunu johonki ja kokoajan tulee eteen uutta tehtävää.

Eniten mua on alkanu ahdistamaan se että mun on tosi vaikea tuntea mitään muita ihmisiä kohtaan, paitsi ennakkoluuloja, kiukkua tai suoranaista vihaa. Tiiän että se on tosi typerää ja ennenkaikkea hälyyttävää. Multa mene kanssa kuppi nurin tosi helposti, ihan vaikka kassalla jos joku ei laita sitä väli palikkaa itsenäisesti ostosten väliin niin mulla meinaa pimetä päässä ja karata mopo täysin käsistä. Mielenkiinto ja empatia muita kohtaan on jotain mitä oon koittanu treenata aivan perkeleesti ja ja jotka koen loistavan poissaolollaan. Mulle tulee tosi paha olo nykyään jos joku sanoo että mä oon tosi hyvä ja aito ihminen kun ite koen että oon kaukana siitä. Edes lähimpien kavereiden menot eivät oo jotenkin enää hetkauttaneet ja jos jollain on tosi paha olla, menen lähinnä täysin jäihin enkä osaa kokea mitään. Koitan kyllä olla siinä hollilla ja sanoa jotain vastaavaa että on tosi hyvä tyyppi ja syvältä että sille kävi niin... mutta tuntuu ettei empatia ja se AIDOSTI ymmärtäminen oo koskaan lähteny multa. Ala-asteella ja yläasteen alussa pystyin esim. ilman mitään omantunnon tuskia pieksemään porukkaa jos joku vähän ärsytti, tarkkikset ja muut käyty sen takia. Välillä joku kolkutti päässä että onkohan tää järkevää mutta se tai mikään muu ei estäny, olin täysin holtiton ja kontrolloimaton, otin mitä sain ja mitä halusin. Mua kanssa kiusattiin porukalla aivan älyttömästi koko ala-aste.

Väkivalta ei ennen teiniaikoja jotenkin hetkauttanu mua. Mut esim. työnnettiin ekalla veneeseen koulun rannassa ja sen mukana jäiseen mereen mihin alettiin heittämään kiviä-eikä se vaan jotenki tuntunu missään. En tiedä miten paljon se kotona vallitseva turvaton olo ja paha ilmapiiri myös sen ulkopuolella vaikutti jo ennen ala-astetta. Olin myös tokalla ja kolmannella normaaliluokalla kokeilussa mutta en vaa osannut olla kiusaamatta muita tai joutumasta tappeluihin. Mä en tiedä mikä mua ajoi siihen, ehkä mä halusin sitä kautta jotain huomiota ja se vihan tunne herätti edes jotain mussa. Kun mä yläasteella ja lukiossa sain ekoja kunnon kavereita, tuntu musta aivan mahtavalta vähän aikaa mutta sitten tuli ekaa kertaa aito tyhjyyden tunne.

Aikasemmin oon kai paennu sitä tyhjyyttä olemalla tarkotuksella ilkeä muille, siitä sai kai jonkun tekosyyn tai tiesi että siitä rangaistaan- se rangaistus tuntu jotenkin helpommalta kun tyhjyys johon ei oo selitystä. Yläasteella kun koitin tsempata enkä enää yhtäkkiä halunnu tuottaa pahaa oloa tai hakea sitä kautta huomiota, tuli se tyhjä olo kun iskuna naamaan. En osannu selittää sitä millään. Kai se loppujen lopuks oli ja on sitä etten oo ikinä kokenu olevani pidetty tai saanu kokea niitä aitoja tunteita ja se kiusaaminen tai kiusatuksi tuleminen, huomiohakuisuus, toi jotain voiman tuntua mistä jäi tyhjä olo myöhemmin kun se lähti-vaikka olikin tullu tilalle kavereita.

Mä pohdin tosi usein sitä että oonko mä narsisti, musta löytyy niitä piirteitä tosi paljon, päällimmäisenä huomiohakuisuus . Päälle napsahtaa usein edelleen se täysi idiootti vaihde ellen saa huomiota, enää en kiusaa muita mutta alan vaikka sitten mollaamaan itseäni hyvin terävään sävyyn tai heittämään tosi epäsopivaa läppää, kuitenkin niin ettei se kohdistu kehenkään muuhun henkilökohtaisesti suoraan... No edistystä varmaan sekin että huomioin edes sen verran että ajattelen kenestä puhun enkä mene enää muiden kanssa henkilökohtaisuuksiin ja osaan vähän varoa loukkaamasta muita sillä saralla. Mutta jälkeenpäin ahistaa ja hävettää aivan tuhottoman paljon että provosoiduin taas täysin tyhjästä. Osaan olla myös erittäin mustavalkonen,riittää myös se että joku sanoo vähän napakasti jostain vaikkei asia kohdistuis muhun suoraan henk kohtn ,niin jostain hyvästä rupattelusta katoaa mun osalta pohja saman tien ja alan kärttyisäksi. Tätä ei tapahdu mun lähimpien kavereiden kanssa, lähinnä uudempien tuttavuuksien joiden kanssa menee ajoittain sukset ristiin. En sitten tiedä että koenko mä vaan tosi vahvasti kaiken pienimmänkin huomiotta jättämisen ja tahattomankin laiminlyömisen tolkuttoman vahvasti kun tuntuu että se joku suoja puuttuu

APPPPP kirjoitti:

Kiitos paljon vastauksesta!
Mä oon tosiaan käyny terapiassa, neurologiset kuntoutukset käyty, ym. Mulle epäiltiin myös ja aika-ajoin epäilen kanssa itelleni lievää aspergeria. Toisaalta mulla on paljon ominaisuuksia(toivottavasti) ,tai ainaki ite koen niin, jotka sotii tosi paljon sitä vastaan. Mun nykysistä kavereista iso osa on sanonu että mulle on kuulemma helppo puhua ihan mistä vaan, tiedän itekkin että oon useassa asiassa aika hyvä. Ja ehkä isoin nou nou aspergerille on se että mulla se järjestys on yhtä kun sekasorto, ei oo mitään rutiineja ja voin ihan helposti lähteä ihan mihin vaa vaikka jäis mikä kesken, koulussa ja työharjottelussa keskeytykset nakersi mutta ketäpä ei nakertais jos on paneutunu johonki ja kokoajan tulee eteen uutta tehtävää.

Eniten mua on alkanu ahdistamaan se että mun on tosi vaikea tuntea mitään muita ihmisiä kohtaan, paitsi ennakkoluuloja, kiukkua tai suoranaista vihaa. Tiiän että se on tosi typerää ja ennenkaikkea hälyyttävää. Multa mene kanssa kuppi nurin tosi helposti, ihan vaikka kassalla jos joku ei laita sitä väli palikkaa itsenäisesti ostosten väliin niin mulla meinaa pimetä päässä ja karata mopo täysin käsistä. Mielenkiinto ja empatia muita kohtaan on jotain mitä oon koittanu treenata aivan perkeleesti ja ja jotka koen loistavan poissaolollaan. Mulle tulee tosi paha olo nykyään jos joku sanoo että mä oon tosi hyvä ja aito ihminen kun ite koen että oon kaukana siitä. Edes lähimpien kavereiden menot eivät oo jotenkin enää hetkauttaneet ja jos jollain on tosi paha olla, menen lähinnä täysin jäihin enkä osaa kokea mitään. Koitan kyllä olla siinä hollilla ja sanoa jotain vastaavaa että on tosi hyvä tyyppi ja syvältä että sille kävi niin... mutta tuntuu ettei empatia ja se AIDOSTI ymmärtäminen oo koskaan lähteny multa. Ala-asteella ja yläasteen alussa pystyin esim. ilman mitään omantunnon tuskia pieksemään porukkaa jos joku vähän ärsytti, tarkkikset ja muut käyty sen takia. Välillä joku kolkutti päässä että onkohan tää järkevää mutta se tai mikään muu ei estäny, olin täysin holtiton ja kontrolloimaton, otin mitä sain ja mitä halusin. Mua kanssa kiusattiin porukalla aivan älyttömästi koko ala-aste.

Väkivalta ei ennen teiniaikoja jotenkin hetkauttanu mua. Mut esim. työnnettiin ekalla veneeseen koulun rannassa ja sen mukana jäiseen mereen mihin alettiin heittämään kiviä-eikä se vaan jotenki tuntunu missään. En tiedä miten paljon se kotona vallitseva turvaton olo ja paha ilmapiiri myös sen ulkopuolella vaikutti jo ennen ala-astetta. Olin myös tokalla ja kolmannella normaaliluokalla kokeilussa mutta en vaa osannut olla kiusaamatta muita tai joutumasta tappeluihin. Mä en tiedä mikä mua ajoi siihen, ehkä mä halusin sitä kautta jotain huomiota ja se vihan tunne herätti edes jotain mussa. Kun mä yläasteella ja lukiossa sain ekoja kunnon kavereita, tuntu musta aivan mahtavalta vähän aikaa mutta sitten tuli ekaa kertaa aito tyhjyyden tunne.

Aikasemmin oon kai paennu sitä tyhjyyttä olemalla tarkotuksella ilkeä muille, siitä sai kai jonkun tekosyyn tai tiesi että siitä rangaistaan- se rangaistus tuntu jotenkin helpommalta kun tyhjyys johon ei oo selitystä. Yläasteella kun koitin tsempata enkä enää yhtäkkiä halunnu tuottaa pahaa oloa tai hakea sitä kautta huomiota, tuli se tyhjä olo kun iskuna naamaan. En osannu selittää sitä millään. Kai se loppujen lopuks oli ja on sitä etten oo ikinä kokenu olevani pidetty tai saanu kokea niitä aitoja tunteita ja se kiusaaminen tai kiusatuksi tuleminen, huomiohakuisuus, toi jotain voiman tuntua mistä jäi tyhjä olo myöhemmin kun se lähti-vaikka olikin tullu tilalle kavereita.

Mä pohdin tosi usein sitä että oonko mä narsisti, musta löytyy niitä piirteitä tosi paljon, päällimmäisenä huomiohakuisuus . Päälle napsahtaa usein edelleen se täysi idiootti vaihde ellen saa huomiota, enää en kiusaa muita mutta alan vaikka sitten mollaamaan itseäni hyvin terävään sävyyn tai heittämään tosi epäsopivaa läppää, kuitenkin niin ettei se kohdistu kehenkään muuhun henkilökohtaisesti suoraan... No edistystä varmaan sekin että huomioin edes sen verran että ajattelen kenestä puhun enkä mene enää muiden kanssa henkilökohtaisuuksiin ja osaan vähän varoa loukkaamasta muita sillä saralla. Mutta jälkeenpäin ahistaa ja hävettää aivan tuhottoman paljon että provosoiduin taas täysin tyhjästä. Osaan olla myös erittäin mustavalkonen,riittää myös se että joku sanoo vähän napakasti jostain vaikkei asia kohdistuis muhun suoraan henk kohtn ,niin jostain hyvästä rupattelusta katoaa mun osalta pohja saman tien ja alan kärttyisäksi. Tätä ei tapahdu mun lähimpien kavereiden kanssa, lähinnä uudempien tuttavuuksien joiden kanssa menee ajoittain sukset ristiin. En sitten tiedä että koenko mä vaan tosi vahvasti kaiken pienimmänkin huomiotta jättämisen ja tahattomankin laiminlyömisen tolkuttoman vahvasti kun tuntuu että se joku suoja puuttuu

Lue lisää

En myöskään osaa epäonnistua missään mikä tekee myös kaiken uuden oppimisesta tai ylipäänsä kiinnostumisesta tosi hankalaa. Tiedostan että siihen vaikuttaa tosi paljon se että mulle on aina huudettu epäonnistumisista ja oon ollu ihmisten silmissä just niin hyvä kun mun suoritukset. Havahduin vuoden vaihteessa siihen ettei mulla tosiaan oo mitään hajua siitä, kuka mä ite olen, missä mä oon oikeasti hyvä ja mikä mut esim sais henkilökohtasesti iloiseksi. Mä oon koko elämäni vaan opiskelun ja tyhjän pätemisen avulla kai pitäny yllä jotain ulkopuolista egoa enkä oo ikinä pysähtyny ajattelemaan tai sisäistäny esim. jotain opetettua asiaa, oon vaan epäonnistumisen ja nolostumisen tunteen pelkojen vallassa suorittanu kaiken niin että näyttäny muiden silmissä ja paperilla hyvältä.

Myöhempien opiskelujen aikana osasin kannustaa muita ja pari kaveria sanoikin että mulla on terapeuttinen vaikutus kun sanoin että voi tehdä vaan sen mihin ite pystyy ja on yrittäny täysillä ja että ne on mun mielestä oikeesti tosi hyviä siinä mitä tekevät ja ei pidä ressata enää siitä mihin ei enää omat voimavarat riitä... Sitten tajusin että mä itse koitan paikkailla vaan ympäröiviä kulisseja, koitan säätää miljoonan "teeskennellyn" asian parissa joita en edes kokenut osaksi itteäni ja käytin niihin aivan tajuttomasti energiaa. Opiskelujen jälkeen mulle on nyt valjennut että oon valmistunu useampaan ammattiin jotka oon "suorittanu" läpi enkä oo sisäistäy mitään. Kaverien, sukulaisten ja ystävien kanssa mun on usein tosi ahdistavaa olla kun koen etten riitä ellen keksi puhuttavaa tai oo jotenkin viihdyttvä ja mua on alkanu turhauttaa ihan hirveästi se etten osaa olla aito oma itseni kun muutaman ystävän ja sukulaisen kanssa.

Monilla on noita ns isoja unelmia mitä elämässä kuulemma pitäis olla (mä inhoan tota ihmisen elämässä- sanontaa, mun faija on aina alottanu pätemisen sillä kuinka elämässä pitää tehdä jotain hyödyllistä ja kaikki perustuu älykkyyteen ja menestykseen) niin mun isoin haave ois kasvaa tästä henkisen 3vuotiaan vankilasta ulos ja olla joku päivä aidosti hyvä tyyppi, että vois aidosti nauraa ja heittää hyvää juttua kavereiden kanssa ilman että pelkää hiljasuutta tai tyhjyyttä tai egonsa menettämistä. Ja että voisin tehä jotain työtä niin etten huomaisi hetken päästä taas päteväni tai meneväni paniikkiin- tai jos menisin niin osaisin ottaa siitä jotain rakentavaa irti ja tehä hommat kuitenkin hyvä meininki- asenteella niin että kokisin ITSE tekeväni sitä.

Alan olla jo sen verran vanha että pelottaa myös se, voiko tota minäkuvaa ja persoonallisuutta muuttaa reilun parinkymmenen vuoden jälkeen... Jos tätä jatkuu loppuelämä enkä keksi mitään ratkasua näihin ongelmiin niin mitä järkeä tässä elämässä sillon on, en ois kellekkään muuta kun painolasti tai päivän pilaaja ja itse kärsin siinä samalla kun tajuan aina viimeistään jälkikäteen että taas alkoi spedeily. Myös epävakaata persoonallisuutta oon ajatellut ja puntaroinut.... Mulla ei oo vaan ikinä ollu jotenkin semmosta hetkeä että oisin kokenu saavani omaehtosesti tehä, auttaa, vaikuttaa mihinkään ja jos on menny pieleen niin joku on rangaissut huutamalla tai sättimällä. Tai oon ite moittinut itteäni. Usko muihin ihmisiin on horjunu miltei olemattomiin välillä-sillon kun oikeasti oon koittanu kysyä jotain esim tutulta tai on huomannu tulleensa lytätyksi vaikka on yrittäny tai jollekkin kaverille käyny samoin vaikka ois päällään seissy... Oon alkanu kasvavassamäärin ajattelemaan että mitä järkeä täällä on pyristellä ja koittaa väkisin vääntää eteenpäin tsemppivaihteella jos ympäriltä tulee kuraa niskaan ja jos myöntää olevansa "viallinen" niin poljetaan heti maahan.

Toisaalta halu koittaa parantua ja onnistua tässä nyt on just kavereiden, sukulaisten, ym. ansiosta usein korkealla, mä en vaan tiedä että MITEN työstää tätä kun tuntuu ettei mulla oo tai ole ollu työkaluja tähän. On vaa pitäny suorittaa ja sitten musta on tullu tämmönen teennäinen robottina toimiva pelkäävä ja vihanen kulissihirviö. Moni kaveri ihmettelee ja on kysyny että miksen mä esim. seurustele tai miksi oon usein niin taka-alalla vaikka oon kuulemma niin "kaikkien kaveri ja jokapaikan mestari". No kun en ole enkä koe että sillä aidolla minällä ois mitään annettavaa kellekkään, se on jääny sinne ala-asteelle siihen veneeseen joka työnnettiin sinne jäihin

APPPPPPP kirjoitti:

En myöskään osaa epäonnistua missään mikä tekee myös kaiken uuden oppimisesta tai ylipäänsä kiinnostumisesta tosi hankalaa. Tiedostan että siihen vaikuttaa tosi paljon se että mulle on aina huudettu epäonnistumisista ja oon ollu ihmisten silmissä just niin hyvä kun mun suoritukset. Havahduin vuoden vaihteessa siihen ettei mulla tosiaan oo mitään hajua siitä, kuka mä ite olen, missä mä oon oikeasti hyvä ja mikä mut esim sais henkilökohtasesti iloiseksi. Mä oon koko elämäni vaan opiskelun ja tyhjän pätemisen avulla kai pitäny yllä jotain ulkopuolista egoa enkä oo ikinä pysähtyny ajattelemaan tai sisäistäny esim. jotain opetettua asiaa, oon vaan epäonnistumisen ja nolostumisen tunteen pelkojen vallassa suorittanu kaiken niin että näyttäny muiden silmissä ja paperilla hyvältä.

Myöhempien opiskelujen aikana osasin kannustaa muita ja pari kaveria sanoikin että mulla on terapeuttinen vaikutus kun sanoin että voi tehdä vaan sen mihin ite pystyy ja on yrittäny täysillä ja että ne on mun mielestä oikeesti tosi hyviä siinä mitä tekevät ja ei pidä ressata enää siitä mihin ei enää omat voimavarat riitä... Sitten tajusin että mä itse koitan paikkailla vaan ympäröiviä kulisseja, koitan säätää miljoonan "teeskennellyn" asian parissa joita en edes kokenut osaksi itteäni ja käytin niihin aivan tajuttomasti energiaa. Opiskelujen jälkeen mulle on nyt valjennut että oon valmistunu useampaan ammattiin jotka oon "suorittanu" läpi enkä oo sisäistäy mitään. Kaverien, sukulaisten ja ystävien kanssa mun on usein tosi ahdistavaa olla kun koen etten riitä ellen keksi puhuttavaa tai oo jotenkin viihdyttvä ja mua on alkanu turhauttaa ihan hirveästi se etten osaa olla aito oma itseni kun muutaman ystävän ja sukulaisen kanssa.

Monilla on noita ns isoja unelmia mitä elämässä kuulemma pitäis olla (mä inhoan tota ihmisen elämässä- sanontaa, mun faija on aina alottanu pätemisen sillä kuinka elämässä pitää tehdä jotain hyödyllistä ja kaikki perustuu älykkyyteen ja menestykseen) niin mun isoin haave ois kasvaa tästä henkisen 3vuotiaan vankilasta ulos ja olla joku päivä aidosti hyvä tyyppi, että vois aidosti nauraa ja heittää hyvää juttua kavereiden kanssa ilman että pelkää hiljasuutta tai tyhjyyttä tai egonsa menettämistä. Ja että voisin tehä jotain työtä niin etten huomaisi hetken päästä taas päteväni tai meneväni paniikkiin- tai jos menisin niin osaisin ottaa siitä jotain rakentavaa irti ja tehä hommat kuitenkin hyvä meininki- asenteella niin että kokisin ITSE tekeväni sitä.

Alan olla jo sen verran vanha että pelottaa myös se, voiko tota minäkuvaa ja persoonallisuutta muuttaa reilun parinkymmenen vuoden jälkeen... Jos tätä jatkuu loppuelämä enkä keksi mitään ratkasua näihin ongelmiin niin mitä järkeä tässä elämässä sillon on, en ois kellekkään muuta kun painolasti tai päivän pilaaja ja itse kärsin siinä samalla kun tajuan aina viimeistään jälkikäteen että taas alkoi spedeily. Myös epävakaata persoonallisuutta oon ajatellut ja puntaroinut.... Mulla ei oo vaan ikinä ollu jotenkin semmosta hetkeä että oisin kokenu saavani omaehtosesti tehä, auttaa, vaikuttaa mihinkään ja jos on menny pieleen niin joku on rangaissut huutamalla tai sättimällä. Tai oon ite moittinut itteäni. Usko muihin ihmisiin on horjunu miltei olemattomiin välillä-sillon kun oikeasti oon koittanu kysyä jotain esim tutulta tai on huomannu tulleensa lytätyksi vaikka on yrittäny tai jollekkin kaverille käyny samoin vaikka ois päällään seissy... Oon alkanu kasvavassamäärin ajattelemaan että mitä järkeä täällä on pyristellä ja koittaa väkisin vääntää eteenpäin tsemppivaihteella jos ympäriltä tulee kuraa niskaan ja jos myöntää olevansa "viallinen" niin poljetaan heti maahan.

Toisaalta halu koittaa parantua ja onnistua tässä nyt on just kavereiden, sukulaisten, ym. ansiosta usein korkealla, mä en vaan tiedä että MITEN työstää tätä kun tuntuu ettei mulla oo tai ole ollu työkaluja tähän. On vaa pitäny suorittaa ja sitten musta on tullu tämmönen teennäinen robottina toimiva pelkäävä ja vihanen kulissihirviö. Moni kaveri ihmettelee ja on kysyny että miksen mä esim. seurustele tai miksi oon usein niin taka-alalla vaikka oon kuulemma niin "kaikkien kaveri ja jokapaikan mestari". No kun en ole enkä koe että sillä aidolla minällä ois mitään annettavaa kellekkään, se on jääny sinne ala-asteelle siihen veneeseen joka työnnettiin sinne jäihin

Lue lisää

ÄÄÄH, taas vaan raivostuttaa, ahistaa tai sit on vaan turta olo. Ja tätä jatkunu niin monta vuotta putkeen eikä vaan tunnu nää pohdinnat, päässä spinnaukset tai pohdinnat helpottamaan. Helpointa ois varmaan vaan mennä ja ottaa Hollannista se laillinen eutanasia, saattais vuosien säästöt juuri jopa riittäää, ei tarttis muiden ainakaa enää vittuuntua mun takia. Tähän varmaan moni sanoo että lässynlää, epäitsekäs teko. Mutta onko parempi vaihtoehto näyttää happamalta ja flegmaattiselta, elää väkisin ja tuhota hitaasti muiden elämä siinä samalla, lopulta ois yksin ja päätyis samaan ratkasuun kuitenkin. Plus tällä pallolla kuolee niin maan julmetusti porukkaa ilman että ketään kiinnostaa niin aivan turha sitä omaa päätöstä on alkaa moralisoimaan

Jo etukäteen suosittelen, että ihmiset jotka on pumpulissa kasvaneet tai joiden status tässä perkeleen yhteiskunnassa hipoo lähes timanttista....ei kannata edes lukea, koska ette asiasta ymmärrä tuon taivaallista. Se teille sallittakoon, hienoa, että kaikkien ei tarvitse kyntää kainaloitaan myöten paskassa ja joka päivä taistella estääkseen elämänilon himmenemisen.

Tätä apua itse olen huutanut suurimman osan elämästäni mikä on aiheuttanut ihan sietämätöntä vuoristorataa, täysin pohjalta siihen tilanteeseen, että tulevaisuus tuntuu kirkkaammalta kuin koskaan. Elämä on pelkkää jatkuvaa itsetutkiskelua, jotta ymmärtäisi mikä minussa on niin pahasti vikana kun turpaan tulee niin, että tukka heiluu. Millä tästä voisi kasvaa ulos ja olla se mainitsemasi oikeasti hyvä tyyppi, tehdä normaaleja asioita ja viettää hauskaa aikaa rakkaiden kanssa. Jotka on siis elämästä useampaan kertaan kadonneet ja menneet uusiks ja taas kadonneet, itse kerta toisensa jälkeen jääden tyhjän päälle. Alkaa olla voimat pois, koska yrittänyt olen kaikin mahdollisin tavoin. Tiedän etten tahdo kenellekään mitään pahaa ja olen "hyvä tyyppi"...silti havahdun aina tästä tukahdattuvasta ahdistuksesta, yksinäisyydestä ja tyhjyyden tunteesta, jossa on niin hemmetin vaikea saada otettua ihteään niskasta kiinni ja uskoa, että kun vaan jaksaa niin se oma paikka löytyy vielä. Loputtomiin vaan ei jaksa kukaan uudestaan ja uudestaan alkaa kasamaan pala palalta elämää ja unelmia jotka on silmänräpäyksessä karannut kauas horisonttiin. Kuka jaksaa yksin? Jos ei ole ketään kenelle jakaa ilot ja surut, kilistää kun jotain elämässä saavuttaa, auttaa jos toinen joutuu ahdinkoon tai pyytää olkapäätä ja apua jos itelle tulee vastoinkäymisiä? Se ei ole järin mieltänostavaa kun olet kovasti yrittänyt saavuttaa jotain, oli se pientä tai suurta, ja kun sen saavutat ja alat iloita asiasta...pysähdyt lähes tulkoon samantien tyhjyyden tunteeseen...rysähdät sohvalle tuijottamaan puhelinta ja tajuat, että ei ole ketään kenelle edes kertoa. Äkkiä muuttuu ilo tyhjyydeksi ja kaipuuksi. Kysyy vain itseltään, miksi kaikki on pois, jotka minulle on rakkaita ollut joille minä yritin olla lojaali vaikka hautaan saakka.

Sinänsä ihan hyvä ja aikaa sitten oivallettu tuo neuvo, että elä vain omaa elämääsi, mutta ainakaan minulla elämässä ilman läheisiä ei ole mitään syytä. Päivän päätteeksi meillä on vain oma elämä enkä kenenkään toisen elämää haluaisikaan elää kuin omaani. Tehdä asioita josta nautin, olla kuka pohjimmiltani olen ja haluan olla. Ja oman elämän pitää tulla aina ensimmäisenä...koska ei voi olla hyvä muille ja auttaa muita jos oma elämä kusee ja pahasti. Menneisyydessä en halua velloa vaan ottaa siitä kaiken mahdollisen opin mukaani enkä olla kokemastani paskasta katkera. Tässä ja nyt haluan elää...ja kun katson ympärilleni tai itseäni tässä ja nyt...en halua elää tässä ja nyt. Ei niin yksinkertaista. Ei tämä hetki vain ole sellaista elämää josta pystyn millään tavalla nauttia tai kokea ylpeyttä. Tulevaisuus pelottaa. Kaikki ympäriltä voi kadota toki kaikilta hetkenä minä hyvänsä, elämä on raakaa ja lopulta kadotaan itsekin. Pelottavaa vain ajatella, ettei loppuelämänsä aikana löydä sellaista paikkaa tässä yhteiskunnassa missä voisi tuntea edes hetken mielenrauhan kun vuosikaudet mennyt pelossa, paniikissa, väkisin eteenpäin apinanraivolla rynniessä niin kauan kunnes tulee tavalla tai toisella seinä taas vastaan. Ainoa asia mitä en ole koskaan päässyt kokeilemaan on puhuminen ihmiselle joka on käynyt mitään samanlaista läpi. Puhuttu on kyllä kyllästymiseen asti psykiatreille, kavereille, blaa blaa blaa. Ei jaksa jauhaa samoja asioita eikä se auta, sama kun seinille juttelis samat jutut uudestaan ja uudestaan. Kunnes se menneet asiat pyörii jo unissaankin mielessä, jotka haluaa vaan jo antaa olla kun ei se menny mihinkään muutu. Haluan ainostaan ymmärtää minkälaiseksi ihmiseksi se mennyt minut on tehnyt.

Harmi, että keskustelu täällä näyttäis kuihtuneen ennen kuin kerennyt alkaakaan...olisi ollut mahtava lukea ihmisten ajatuksia jotka samanlaisessa henkisessä helvetissä painiskelee ja todella haluaa päästä siitä pois ja joku päivä olla aidosti onnellinen. Täällä eletään vain kerran ja tämä jos mikä on surullista kun päivät ja vuodet valuu hukkaan kun meillä kaikilla varmasti olisi mahdollista saavuttaa se mielenrauha...kun vaan tietäisi miten. Lääkityksiä en edes lähde enää kokeilemaan, koska ne ei ole minua auttanut. Tehnyt vaan zombieksi ja aiheuttanu kasan sivuoireita. Tunteet kuuluu elämään niin hyvät kuin pahatkin. Se on yksi harvoista asioista mitä itsessäni rakastan, että olen oppinut elämään tunteella lapsuuden huolimatta jossa tunteet olivat tabuja ja ainoa mittari millä ihmisyyttäni mitattiin oli olla paras tai muuten oli pelkkää ilmaa. Löytäisi vielä sellaisen paikan missä saisi elää tunteella ihmisten parissa. Sepä se oiskin hassu maailma kokea.

Melkonen purkautuminen ja pakotan nyt ihteni lopettamaan tähän ettei lähde enempää lapasesta.

Piti mennä tonne vastausosioon, ei kommentoida edellisen kirjoittajan tekstiä, sorke.