Mieheni elää ihan omaa elämää perheessämme. Vapaa-ajalla harrastaa vain oman mielenkiintonsa mukaisia juttuja. Tähän on päädytty. Nyt olemme vieraantuneet. Kotona ollessaan hänellä on ihan oma rytminsä kuten herää eri aikaan, syö eri aikaan, katsoo tv:stä vain häntä kiinnostavia juttuja, ei juttele poikamme kanssa mistään jne. Yritin kovasti kiinnostua samoista asioista kuin hän, mutta en vaan tykkää! Kesä meni niin, että hän huiteli kavereiden luona ja minä olin poikamme kanssa kotona. Ja meillä oli pojan kanssa mukavaa kaksin kotona. Kun hän on kotona, olemme mieluummin eri huoneissa kaikki. Jos yritän puhua hänelle perhe-elämän yhteisistä asioista hän hermostuu, jopa raivostuu. Joten ollaan hiljaa ja eletään kukin omaa elämää tässä... Onko teillä ollut vastaavaa? Miten selvititte tilanteen?
Olen kyllästynyt mieheeni
wifewithoutman
382698
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Ikävä juttu näin meilläkin mies aloitti "oman elämän juuri noin. Omat harrastukset ja omat menot ja perhe teki minun kanssa. No eihän se kauaa ollut kun ilmi tuli kaksoiselämä mitä eli monta vuotta. Ja mitä järkyttävällä tavalla. Ihmettelin kun yhtä äkkiä seksiä halusi niin usein? Siinäkin muutoksia uusia kuvioita ja asentoja ym. Esittäen ettei mikään ollut vialla. Vaistosin kyllä ettei asiat ole kohdallaan. Kun aloin kyselemään menoista alkoi hermostuneena kertoa satujaan. Menihän sillä jutut ristiin. Aluksi kun jäi kiinni ensimmäisen kerran ja se missä kertoi olleensa ja kenen kanssa tapasin sen vaimon joka kertoikin ovat olleet lomalla ulkomailla? No kun kysyin uudestaan mieheltä niin missä ollut alkoi syyttely mustasukkaisesta hullusta jota en koskaan mielestäni ole ollut. Olisi pitänyt nähdä ja uskoa vaistoonsa heti. Kun sanoin tietäväni kaksoiselämästä ja valitsee nyt joko perheen tai tuon toisen. Otimme uuden alun ja nuo minä tekemiset loppui ja yhdessä perheen kanssa harrastetaan. Olisiko sinun tapaus samanlainen? En tiedä mutta näin meillä. Emme olisi selvinneet jos toinen vain elää omaa"elämää. En nyt väitä että pettää sinua mutta näinkin pahasti asiat voivat olla.
Kaksi vuotta sitten minuakin haukuttiin mustasukkaiseksi hulluksi kun hän ihastui toiseen. Yritin muuttua pariterapian jälkeen hänen haavekumppanikseen itseni kadottaen ja unohtaen omat toiveeni. Väsähdin täysin marionettina...pikkuhiljaa päätin palata omaksi itsekseni ja tässä ollaan. Ei kai taas vaan ala sama... Hän kun on tyytymätön itseensä tai hän toteaa suoraan kysymykseen perheestä eriytymisestään etten saa tarkkailla ja vakoilla tekemisiään.
Oudosti asian ilmaiset. Sanot, että miehesi elää ihan omaa elämää. Sitten sanot, että sinäkin elät ihan omaa elämääsi. Toisin sanoen molemmat teette ihan samaa.
Kenen vika se on, että sinä elät eri elämää kuin miehesi? Kenen vika se on, että miehesi elää eri elämää kuin sinä? Kenen pitäisi pakottaa itsensä mukautumaan toiseen? Ja ketä kiinnostaa väkinäinen seura?
Tilanteesi on varmaan se yleisin. Ani harvoin kahta ihmistä kiinnostavat samat asiat. Pariskunnan on yleensä ajanut yhteen seksuaalinen veto eikä yhteiset kiinnostukset. Miesten ja naisten ajatukset kulkevat yleensä ihan eri ratoja.
Hassu juttu on se, että poikien äidit ovat poikiensa parhaita ymmärtäjiä. Miehesi rasittaa sinua nyt, mutta parin kolmen vuosikymmenen jälkeen olet täysin poikasi puolella, kun miniäsi ruikuttaa hänen ikävistä puolistaan.
Lue aloittajan teksti uudestaa ja yrittä ymmärtää mitä siinä sanotaan.
Samaamieltä kanssasi. Vain lähes aivoton ajattelee, kuten tuossa viimeisessä kappaleessa lukee; "Hassu juttu on se, että poikien äidit ovat poikiensa parhaita ymmärtäjiä. Miehesi rasittaa sinua nyt, mutta parin kolmen vuosikymmenen jälkeen olet täysin poikasi puolella, kun miniäsi ruikuttaa hänen ikävistä puolistaan."
Poika, joka on nähnyt miten tökerösti oma isä eli mies vaimoaan kohtelee, osaa kyllä itse aikuisena miehenä toimia täysin eritavalla. Todennäköisesti siis tämä äiti pääsee seuraamaan oman jälkeläisensä elämää ruikuttamatta kenenkään ikävistä puolista.
Kiitos dfdgfdgd kommentistasi. Itsekin toivon, että poikani osaisi aikuisena kumppanilleen olla hyvä, vaikka on kotona nähnyt muuta. Hän on tosin nyt jo kommentoinut isälleen tämän toimintaa eikä pidä siitä mitä hän minulle tekee. On se surullistakin, kun lapsi joutuu sellaisia asioita seuraamaan. Asioita tiedostaen on kuitenkin mahdollista toimia aikuisena toisellakin tapaa.
Ehkä miehesi on samoin kyllästynyt sinuun ja elää siksi sitä omaa elämäänsä eikä enää osallistu mihinkään yhteisiin juttuihin eikä myöskään järjestä sellaisia yhteisiä menoja, joissa te kaikki olisitte mukana. Omaakin elämää pitää olla, mutta muutkin pitää parisuhteessa osata huomioida. Se on ikävää, jos sulla itselläsikään ei sitä omaa elämää pysty olemaan, kun kannat vastuun myös poikanne kasvatuksesta yksin eikä mies osallistu ja anna sulle mahdollisuutta välillä mennä omissa jutuissa sekä tavata ystäviäsi, vai onko niitä edes? Jos hän ei ala keskustelemaan asioista ja tulemaan suhteessanne mitenkään vastaan, niin tee vaan ratkaisu ja potki pihalle toistaiseksi, ei se poikannekaan viitsi katsoa paskaa parisuhdettanne. Sulla taitaa vain olla uusi uhmaikäinen ja kriiseilevä teini perheessäsi, joka haluaa itsenäistyä aikuiseksi ihmiseksi, anna hänen mennä ja mietiskellä sitä, että kaipaako teitä vai ei ja mitä menetti ja mitä hän itse haluaisi. Kerro hänelle lähtiessään, että mitä suhteeltanne itse toivot.
Joo mutta entä se LAPSI jota iskä ei noteeraa? Kyllä se lapsikin kasvaa aikuiseksi ja tajuaa jossain vaiheessa että eihän tuo ole mikään iskä ollutkaan.
juuri suuri virhe perheissä, että mitään ei tehdä yhdessä. Jokainen eristäytyy omaan maailmaansa ja menoihinsa. Pitäisi keksiä jotakin yhteistä menoa. On se sitten ulkoilua, kaupassa käydään koko perheen voimin, välillä mennään yhdessä syömään. Tehdään kotona yhdessä ruokaa, pelataan lautapelejä jne. Kesälomastakin pitäisi pyrkiä ainakin yksi viikko viettämään vain perheen kesken yhteistä aikaa.
Miehet varsinki helposti eristäytyvät muusta perheestä ja luulevat, että heidän olemassaoloaan ei edes tarvita, kun äiti hoitaa kaiken lasten kanssa ja ottavat itselleen vain omia harrastuksia/menoja. Kyllä parisuhdetta pitää myös hoitaa ettei vieraannu toisesta.
Jotakin yhtenevää löydän. Myönnän miehenä ja pitkä aikaisena avopuolisona että enemmänkin olis voinut tehdä samoin avovaimo. Mulla on harrastuksia joista avovaimo ei välitä ja sama toisin päin, hän käy yksin tapahtumissa tai paikoissa joista on kiinnostunut minä taas touhaan omia juttuja. Avovaimo on myös lomaillut monta kertaa vanhempiensa mäkillä, minä olen ollut kotona jälkikasvun kanssa. Mun mielestä avoliitto voi jopa paremmin kun ollaan vähemmän tekemisissä, näin se on meillä. Hellyyttä ja seksiä on vähän mutta kuitenkin on. Tähän on totuttu ei siinä sen kummempaa.
Samaa mieltä, suhde voi (paremmin) lue: edes jotenkin, kun ei tarvitse koko ajan olla yhdessä - eikä tule otettua yhteen. Kun mies on menossa en pidä yhteyttä, hän yleensä soittaa. On pojan kanssa huomattu, että on rennompaa ja mukavampaa kun isä ei ole kotona. Ja niin minäkin harrastan teatteria ja oopperaa mitä mieheni ei siedä. Meillä ei ole enää yhteisiä perhetuttuja muuton jälkeen. Kaipaisin kivoja illanviettoja heidän kanssaan niinkuin ennen vanhaan. En ole pyytänyt omia naisystäviäni meille eikä hän omia kavereitaan ja jos olemme harvoin olleet miehen tuttujen (vanhoja pelikavereita tai sukulaisia) tai minun ystävien luona kyläilemässä, ilta päättyy aina riitaan enkä ole enää halunnut lähteä niihin.
Minä tiedän entuudestaan että jos olen naiskumppanin kanssa ulkona ja alkoholia nautitaan yleensä tulee jotain napinaa jostakin ei tosin aina. Siksi otetaan kotona useammin ja napinaa ei tule. Perhetuttuja ei enää ole niin kuin ennen niin paljon elämäntilanteet on muuttuneet. Jotkut on eronneet, toiset yhdessä mutta yht. vaan ei pidetä. Olen kyllä tyytyväinen kun saa olla kotona yksin enemmän omien ajatusten kanssa.
Taas niin täydellisen itsekästä puhetta. Minä, minä, minä ja mun avioliitto toimii paremmin. Oletko varsinaisesti kysynyt teidän lapsilta?
Miesten viihdykkeeksi ostetaa motskareita ja tai vesiskoottereita veneitä ym , pientä sälää et elämäs olis jotain miksi elää . Normi tapa
Jo nimimerkkisi keroo-Olen kyllästynyt mieheeni--, miten asiat ovat. Niiden alkuhuumavuosien jälkeen lähes kaikki voivat sanoa tuon saman asian.Ainakin itse 40 vuoden avioliiton jälkeen. Alkoi tu tunne jo kauan sitten. Eikä se vaihtamalla paranne,luulen että kaikissa on vikansa. Alussa on mahtavaa ,mutta arki tulee ,kun kylki kyljessä kyhnätään ja arkiset hommat hoidetaan.
Ihan sama onko aviossa tai avo/parisuhteessa, kyllä se toinen alkaa olemaan jo liian tuttu naama siinä vierellä, tietää jo ilmeistä toisen ajatukset. Ja kun tulee enemmän vuosia saattaa tulla tunne että ollaan yhdessä erikseen. Neljän naisen kanssa olen ollut eikä kukaan ole ollut mulle se "oikea" eikä sellaista olekkaan on vain kyse siitä kuka on sopivin kumppani ja tämän nykyisen naisen kanssa oltu ties kuinka kauan. Taisi olla vuosi 91 kun tavattiin eikä siinä mennyt kuin puoli vuotta kun muutettiin yhteen ja siitä se yhteis elo alkoi.
Hiljan+lopulta+pitkän+ja+monisyisen+prosessin+jälkeen+lopulta+eronneena+100%+lasteni+isänä+ja+aviomiehenä+voin+AP:lle+antaa+vain+muutaman+vinkin....
Hyvin sanoit, mutta tuo vaatii rohkeutta ja valmisteluja eron varalle (koska toinen on voinut tehdä niitä itsensä varalle jo, ja on innokas eroamaan siltä istumalta).
Valitettavasti oman kokemukseni mukaan mies suunnittelee eroa. On vaikea esittää mitään järkevää ja perhe-elämää parantavaa, koska toinen kokee sen riippumisena ja estelynä. Voimia ap:lle helvetin esikartanoihin. Joskus hyvällä tuurilla puolisot ymmärtävät toistensa arvon. Useimmiten toinen ei ymmärrä ennen kuin on myöhäistä, vaan joskus viiden - kymmenen vuoden kuluttua. Lisäksi mukaan soppaan esiin astuu kolmas osapuoli, joka syyttää sinua kylmyydestäsi miestäsi kohtaan. Että silleen näissä käy.
Omat elämät on kummallakin.
17 vuotta yhtaikaista eläkeläiselämää.
Kesäisin vaimoni harrastukset ovat vähissä koska harmaahapsiklubin ryhmät ovat kesätauolla mutta normaalisti vaimolla on viikoittain vesijumpat, mummojumpat, kutomisklubit ja torstaikokoukset.
Minä onneton käyn vain puntti-/kuntosalilla lauantain ollessa viikon ainoa huilipäivä.
Se on myös ylivoimaisen suurin osa sosiaalisia kontaktejani.
Olen yrittänyt houkutella vaimoa salilla viikossa kahdesti kuntoilevaan mammaryhmään mutta huonolla menestyksellä.
Vaimon tehdessä vuosittain muutamia tyttöjen matkoja, minä miehitän kolkkoa linnaketta.
Lisäksi hän käy kutsuttaessa paimentamassa lapsenlapsia viiipyen keikoilla muutamasta vuorokaudesta vajaaseen kahteen viikkoon.
Onkohan edellä kuvattu merkki kyllästymisestä?
Vuorokausirytmimme poikkeavat toisistaan. Jos tv:sta ei tule urheilua niin vaimo könttyää pehkuihin ennen klo 22:a kuten nytkin.
Seurusteluajankohdat vaimo on säätänyt keskiviikko ja lauantai iltapäiviksi. Joskus poikkeuksellisesti aamupäiviksi.
Kuljetuspalveluni kelpaavat 4 - 6:n viikon välein.
Eikö ne ole sun lapsenlapsia tai miksi et ole mukana paimentamassa?
Etäisyyttä on noin 350km.
Käyn päiväseltään mutta minulla ei ole mitään tekemistä. Vaimoni touhuaa penskojen kanssa mutta minä en osaa. Tytöt ovat 5v ja 3v.
Ala viettää aikaa tyttöjen kanssa, mene ulos leikkipaikalle heidän kanssaan. Tunge vaimon seuraan kun hän on lasten kanssa ja sano että sinä kanssa. Lue lapsille, käytä niitä jossain. Jos et nyt ala touhuta heidän kanssaan, eivät he vanhempanakaan sinun kanssa ole, olet kasvamassa erilleen omista lapsenlapsista, olet antanut vaimollesi kaiken vallan ja itse välttänyt vastuun. Jos et osaa, niin opettele.
Sama täällä, olemme asuneet yhdessä viisi vuotta ja tuntuu kuin mieheni asuisi yksin. Kotona ollessa aika kuluu tietokoneella ja telkkaria katsoessa sohvalla. Melkein joka ilta saan mennä yksin nuku, kun mieheni jää sohvalle. Ei hänestä oo ees puhe kaveriksi mulle ja huomaan, että viihdyn nykyään paremmin yksin kuin hänen kanssaan ja olen alkanu miettimään tosissaan eroa. En minä tuollaisen miehen kanssa halua asua saman katon alla.
Olette parisuhteessa missä ei edes puhuta? Nukutaan eri huoneissa? Miten tämä minusta vaikuttaa hieman kummalliselta? Toista kaipaa seurakseen ja kuitenkin kuvaatte tilannetta kuinka yksinäisiä olette? Minäkin pitkässä suhteessa ollessa joskus ärsyynnyn toisen näkemisestä. Silloin touhuan itsekseen. Etten ärsyttää toista. Mutta yhdessä suurimman osan ajasta vietämme ja iltaisin vierekkäin nukumme. Silloin kun yö suukon saan tiedän että se rakastaa ja jos selän kääntää ja kuorsaa on joko kyllästynyt tai väsynyt enhän voi tietää. Mutta yhdessä kuljetaan asiat. Toki oma harrastus on erikseen ja sen suomme toisillemme. Pitää löytää se mikä määrä on oikea läheisyyteen. Minä naisena olen tunteilevampi joten silloin kosketus ja läheisyys on tärkeää. Mies on kovempi ja harvakseltaan näyttää tunteitaan. Eritellään se seksin pyytäminen joka on oma juttunsa. Mutta ihan totta eikö teillä edes puhuta?
Kummalliselta? Kiva, että te teette noin, mutta ihminen kallis, etkö todella tiedä, että muut voivat elää sellaista elämää, josta sinulla ei ole kokemusta? Se ei ole kummallista, että puolisot eivät enää rakasta toisiaan, eikä ole oikeastaan enää mitään yhteistä muuta kuin lapset ja kahvinkeitin (ei juteltavaa, ei halua olla toisen lähellä, ei yhteisiä harrastuksia). Se on surullista, ei kummallista.
Olen itse melko hiljan eronnut juuri ylläkuvatunlaisesta yli 20 vuotisesta liitosta. Kummallakaan ei oikeastaan ollut enää toiselle edes puhuttavaa lopulta. Yritettiin toki, mutta jopa arkikeskustelut johtivat umpikujaan, olimme niin erilaisia siinä mistä olemme kiinnostuneita ja miten edes keskustelemme. Riidat oli jo aikanaan riidelty ratkaisemattomana, seksi ei enää toiminut, kummankaan seura ei enää kiinnostanut toista. Emme olleet edes ystäviä. Rakkaus oli aivan täysin kuollut. Juuri tämmöisen takia ihmiset eroavatkin usein, mitä kummaa siinä on?
Olemme onnellisia nyt tahoillamme, molemmilla on uusi suhde. Ja minä ainakin todellakin teen kaikkea yhdessä miesystäväni kanssa, puhutaan todella paljon, ollaan lähellä, harrastetaan yhdessä ja erikseen, on seksiä ja kaikkea muutakin mitä hyvää ja tavallistakin, mitä parisuhteeseen kuuluu.
Kuulostaa ihanalta, että olet löytänyt onnea tässä elämässä. Itse en enää uskaltaisi yrittää. En enää varmaan edes osaisi keskustella miehen kanssa. Ei minulla olisi mitään keskusteltavaakaan enää. Ja minulle on kyllä tullut liikaa vuosia kasvoilleni ja surua avioliittoni takia. En edes muista koska olisin "jutellut" jotain mukavaa mieheni kanssa. En enää välitä paljonkaan kertoa hänelle asioistani, koska ei hän ole kiinnostunut. Kun käymme vaikka ravintolassa lasten kanssa, niin mieheni katselee ohjelmia puhelimesta ja vaikuttaa kyllästyneeltä juttuihimme. Syötyämme hänellä on aina kiire omille teilleen. Siksi olen laittanut kotini hyvin kauniiksi...tai niin kauniiksi kuin osaan ja mihin minulla on varaa...ja tunnelmalliseksi. Kauniit esineet tuovat minulle jonkinlaista lohtua kuitenkin.
Samanlaista täällä. Hoidan yksin lapset. Minulla ei oikeastaan ole enää ystäviä, koska olen täysin kotiin sidottu. Minulla ei ole omaa vapaa-aikaa, koska nuorin lapsista on niin pieni, ettei hän voi olla vähänkään aikaa kotona yksin eli minne minä menen, niin sinne hänkin. Töihin mennessäni hän on päiväkodissa. Mieheni elää oman aikataulunsa mukaan. En juurikaan näe häntä. Emme keskustele mistään, enkä koe, että hän olisi enää ystäväni. Olen huomannut, että olen iltaisin alkanut toivomaan, ettei mies tulisi "aikaisin" kotiin. On mukavampaa, kun hän ei ole kotona, koska tullessaan hän on kuin kuningas ja määräilee muita ja ärsyyntyy muista ja muiden puuhista. Mieheni on minulle aika lailla vieras ihminen. Eläköön omaa elämäänsä. Minä hoidan lapset aikuisuuteen, jos terveenä saan onnen pysyä. Sen jälkeen teen valintani viimeisistä vuosistani. Jos vain olisin riittävän terve luostariin. Ei tässä elämässä niin ihmeitä ole nähtävänä. Olen matkustellut tarpeeksi ja harrastanut riittämiin. Joskus suren sitä, että en ole ollut tässä elämässäni puolison rakkauden arvoinen, mutta tällaiset kortit minulla nyt on. Nuorena kävin Taizessa ja vielä välillä tuon mieleeni nunnien laulun "Nada te turbe, Nada te espante, Solo Dios basta". Kun tuon muistaa, niin katkeruus ei hiivi sydämeen, vaan voi hyvin mielin kulkea tämän elämän halki, vaikka puoliso ei välitäkään eikä jaa taipaletta.
Sil on vaihe, joka menee ohitse, mut toivottavasti hän ite tajuaa, mitä on menettämässä
On tosiaan hyviä ja kerrankin rehellisiä kertomuksia yhteiselämästä.Samaa on meilläkin,puitteet on hyvät,rahaa riittämiIn .Kumpikin harrastamme sitä mistä pidämme.Ei ole väkivaltaa eikä alkon käyttöä.Siis muuten kaikki hyvin,mutta en kyllä ole rakastanut miestäni kymmeniin vuosii,eikä hän ole minulle koskaan stä sanonut.Yli 40v ollaan tunnettu ja toimittu yhdessä.Ikäeroa meillä on n 10v ja se korostuu vanhetessa,vaikka olemmekin suht terveitä.Keskusteluista ei juuri tule mitään,olemme niin eri aaltopituudella.
Kiukuttelukausia miehellä on säännöllisesti-en nalkuta,, ja sen takia jutustelut on aika vähissä.Katsos, kun kaksi persoonaa on useinkin er mieltä asioista,,,mitä siinä sitten kinaamaa-vaikenen mieluummin ,kuin riitelen.Emme harrasta mykkäkoulua.
Näillä mennään.
Olis ihanaa kun mies pussais! Ollaan oltu melkein 30v naimisis,2 poikaa lähteny pesäst,tyttö 20 viel koto.Mies menee kalareissuil kavereittes kans ja viihtyy hyvin tietokoneella ja katsoo omassa huoneessaan telkkarii.Minä kissan kans toises huonees tapletil.Eri huoneis nukutaan kun mies sanoo et kuorsaan.Seksi puuttuu kokonaan ja hellyyttä saa juur ja juur jos oikein kerjää.....Mitä tartteis tehrä?
Vaihda miestä jos oot vielä sen näköinen että uuden saat. Tuo suhde ei anna enää mitään eikä mies ole enää edes kiinnostunut seurastasi, ei myöskään pidä sinua seksuaalisesti haluttavana.
Jos et saa uutta, lakkaa haaveilemasta pussailuista ja eläkää kuten ennenkin eri huoneissa. Saatte ainakin elinkustannukset tuolla järjestelyllä puoliksi.
Rakastaa voi monella tavalla, vaikka miehelläsi on omat juttunsa ja menonsa se on ihan normaalia koska hänen rakkautensa tuskin on minnekkään kadonnut. Rakkaus elää ja muuttaa muotoaan, sellainen yhdessä kyhnääminen ei useinkaan kestä koko avioliittoa vaan turvallisuuden lisäännyttyä uskaltautuu elämään omien tarpeidensa mukaisesti pelkäämättä että pitää toista miellyttää. Eron alkuunpaneva voima on yleensä nainen joka haluaa erityisen paljon huomioita ja helllyyttä, tehden itselleen ongelman asiasta vaikkei tosiasiassa lopulta isekkään halua että mies koko ajan on persiissä kiinni, nämä naiset luovat itse ongelman ja syyn hypätä etsimään parempaa suhdetta. Rakkaus elää ja muuttaa muotoaan, rakkautta on monenlaista.
Kivasti kiteytit ja osuit ihan ongelmankin ytimeen. Jään makustelemaan.
"... nainen joka haluaa erityisen paljon huomioita ja helllyyttä, tehden itselleen ongelman asiasta vaikkei tosiasiassa lopulta isekkään halua että mies koko ajan on persiissä kiinni"
Heh, mikä kärjistys. Siinä on melkoinen ero, että ollaan etäännytty täysin henkisesti ja fyysisesti ja siinä että oltaisi koko ajan persiissä kiinni.
Myös miehet haluavat yleensä hyvän parisuhteen jossa on läheisyyttä, toisen huomiointia, kunnioitusta ja seksiä. Ei tuo ole mitään naisten haihattelua.
Oma lukunsa on ne miehet, jotka haluavat vain että palvelu pelaa, mutta parisuhteeseen ei panosteta pätkääkään, eletään vain kuo pitopalvelussa. On sellaisia naisiakin toki, joille mies on lähinnä talonmies, autonkorjaaja ja kuski.
Nainen on usein kyllä se, joka eroratkaisun uskaltaa tehdä siinä vaiheessa kun kaikki keinot ja puhumiset on jo kokeiltu vuosien varrella ja samassa talossa asuu silti enää kaksi liki toisilleen vierasta kämppistä joilla on yhteiset lapset ja talo.
Hei wifewithoutman
Kerrot parisuhteeseenne hiipineestä liiallisesta etäisyydestä ja erillisyydestä. Läheisyys ja yhteenkuulumisen tunne on poissa.
Monissa parisuhteissa etäisyys ja läheisyys vaihtelevat suhteen eri vaihdeiden mukaan. Usein läheisyys on mahdollista saada takaisin, mutta se vaatii suhteen 'uudelleenpäivitystä'. Se, mihin sitouduttiin aikoinaan vaatii uutta sitoutumista. Jotta siihen päästään, pitää tosisaan pysähtyä kohtaamaan toinen ja kuuntelemaan ja kertomaan. Kummankin on vuorollaan mahdollista kertoa, mitä toivoo parisuhteelta, mitä tarvitsee, kaipaa, miten toivoisi toisen itseään kohdeltavan. Keskustelu pitäisi käydä kunnioittavasti, syyttelemättä, ilmaisematta että toinen on onneton pettymys tms. Joskus parasta olisi turvata puitteet tälle asian läpikäymiselle varaamalla aika pariterapeutille. Terapeutti ei päätä teidän suhteenne jatkosta, mutta luo turvallisen, kumpaakin kuuntelevan ilmapiirin ja mahdollisuuden päästä vuorovaikutukseen. Voihan olla, että matkan varrella paljastuu paljonkin toivetta kummaltakin lisätä läheisyyttä ja yhteyttä, mutta jotenkin sitä vaan ei ole osattu toteuttaa ja ajauduttu 'pakenemaan' erilleen sen sijaan, että olisi uskaltanut tulla luokse. Joskus uusi alku onnistuu palauttamaan läheisyyden entistä syvemmin. Joskus taas jotkut joutuvat toteamaan, että suhde ei kanna ja sitoutuminen on loppunut. Mielestäni kuitenkin kannattaa yrittää keskustella syvästi, miten yhteys olisi palautettavissa tai uudistettavissa.
Merja, diakoni
Meidän seurakunnan parisuhde terapeutti on pilannut ainakin kaksi omaa avioliittoa ja on muutenkin epävakaa kuin hyytelö lautasella. Hän ei luo turvallista ympäristöä.
Kuulostaa vähän meidän perhe elämältä paitsi etten huitele kavereiden kanssa ja vietän aikaa poikamme kanssa. Vaimolla on eri mielenkiinnon kohteet, eri harrastukset jne. Joskus sohvalla istutaan hetken aikaa jotain ohjelmaa katsoen siinä se ja kauppa reissut hoituu yhdessä. Mitään intiimi elämää ei ole ollut vuosiin en tiedä hoidattaako vaimo tarpeitansa jonkun tai joidenkin kanssa eikä oikein kiinnostakkaan koska minä en häntä halua mutta näin on totuttu olemaan ja elämään ilman suurempia koukeroita eikä kumpikaan ottanut erillee muutoa puheeksi joten elämä jatkuu.
Samoin meille meinasi käydä huonosti kun erkanimme ja elämän kiireisitä aikaa elettiin. Heräsin siihen kun nuorimmainen alkoi ujostella isäänsä. Kun älysin ja näin mistä johtui oli se että mies todellakin eli omaa elämää ja eri aikaan. Paljon poissa työnsä takia. Samoin kun tuli kotiin oli netti ja tv ainoa kaveri. Nukuttiin toki samassa sängyssä mutta eri aikaan. Kun reakoin nuorimman lapsen käytökseen tajusin että minä todella hoidin perheen ja kaiken muun. Kun taas mies toi palkan kotiin ja eli kuitenkin erillään meistä muista. Ja jos tuli tilanne jolloin joutui pakosta jäämään lasten kanssa kun minulla meno kertoivat lapset kuinka pahalla päällä on ja karjuu. Laitoin miehen pöydän ääreen ja kävimme läpi perheemme elämää. Karsimme harrastuksista koska työtä ei voi muuttaa. Aloimme yhdessä harrastamaan lapset mukana. Samoin kun mies tuli kotiin ei avattu tv tai nettiä ellei jotain asiaa pitänyt hakea. Alkoi normaali puhe perheen kesken löytyä. Jopa mies että lapset jo nauroivat toisilleen. En ymmärrä miten olin sokea tilanteelle ja se että mieskään ei nähnyt mitä tekee. Ensin loukkaannuttiin kun otti ainoastaan syyllisen voitan itselleen syyttä työtään kun on niin aikaa vievää. Käyn kerroin mitä lapset kertoivat isästään ja mitä läsnäollessaan teki. Oli järkyttynyt ei meinannut uskoa minua vaan epäili minulla olevan jonkun ongelman ja siksi näin asiat täten. Kun jatkettiin keskustelua näki itse ja myönsi vihdoin itselleen mitä kotona touhuaa. Kun aloitimme uuden elämän työkiireistä huolimatta huomioimme toisamme paremmin. Samoin se hellyyden ja koskettamisen uudelleen alkoi. Kun muistan alussa kun ohi meni toisesta saattoi toista taputella persauksille hymy suulla. Tajusin kuinka olin kaivannut jopa tuota elettävä toiselta. Vaikka ehkä teistä kuullostaa typerältä. Mutta näin sokeasti voi käydä kuten meillä. Mutta keskustelulla ja yhteisesti sopien mitä halutaan . Eikä mies halunnut että jäisi lapsiin etäinen tunne. Tiedättekö kun mies ovesta juoksee lapset sen syliin ja minulla meinaa päästä itku siitä onnen tunteesta mikä muutos saatiin.