Kun siinä parisuhteesta sitten naimisiin edetään oikeinko tosissaan siellä papin edessä luvataan kumppanille rakastaa ja olla ulkollinen niin myötä kuin vastamäessä. Ei kukaan voi tuollaista luvata, minä en ole koskaan antanut mitään lupauksia avopuolisolle eikä hän ole mitään lupauksia pyytänyt eikä kyllä naimsiin mennä koska ei vaan ole mun juttuni luvata ikuista rakkautta ja uskollisuutta. Uskollinen voin olla mutta rakkautta ei voi luvata, sitä on jos on. Jokainen tietty uskoo mihin haluaa mutta kuten tilastot osoittaa nin monet eroaa kun se rakkaus loppuu ja yhteenkuuluvuuden tunne, siinä vaiheessa voi miettiä että mitäs siellä kirkossa tuli luvattua. Juuri niitä lupauksia joita ei kukaan voi luvata tai pitää siinä vaiheessa huiputtaa kumppania ja itseään.
Kuulostaako aidolta
arjentotuuksia
25421
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
42 vuoden kokemuksella avioliitosta olen vahvasti sitä mieltä, ettei rakkaus todellakaan ole asia, jota "on jos on". Kun on kohdannut itselleen merkittävän ihmisen, on helppo rakastaa kun elämä sujuu ilman ongelmia. Mutta kun elämä väsyttää tai puoliso mokaa tms, on TAHDON asia, että rakastaa. Pappi tai tuomarihan kysyy, että tahdotko. Täytyy siis päättää, että TAHTOO rakastaa silloinkin, kun on haastavaa, erimielisyyttä tms.
Kun molemmat keskittyvät suhteeseen ja sen hyvinvointiin, tulee kurjan pätkän jälkeen taas helppo olo, helppo rakastaa, ja entistä enemmän.
Sunhan ei tartte luvata kellekään mitään. Minä olen luvannut, että tahdon rakastaa. Ja voin sanoa että niin rakastankin... Valtavasti!
Juuri näin!
Kysymyksellään pappi haluaa varmistaa, että kumpikin puoliso lähtee (alunperin) elinikäiseen liittoon omasta tahdostaan eikä ulkopuolisten käskystä.
Mitä rakkauteen tulee, puolison rakastaminen on yhtä helppoa tai vaikeaa kuin omien lasten rakastaminen.
Toi nyt on pötyä, en voisi kuvitellakkaan rakastavani naista samalla tavalla kuin lastani. Lapseen kohdistettu rakkaus on enemmälti aitoa kun taas kumppaniin kohdistettu rakkaus/kiintymys voi olla epä aitoa...näyttää rakkaudelta mutta ei ole esim. kulissiliittoa.
Minä rakastan kyllä puolisoani, mutta ihan turhaan vertaat lasten rakastamiseen! Ne ovat kaksi täysin eri asiaa. Puolisoa toisinaan täytyy haluta rakastaa, tehdä töitä sen eteen, että rakkaus kestää, kasvaa ja vahvistuu. Jos puoliso alkaa väkivaltaiseksi juopoksi tms, niin rakkaus hiipuu hiljalleen... Mutta rakkaus lapsiin ei lähde pois koskaan. Ei, vaikka oma lapsi olisi jonain päivänä murhaaja tms. Se on ja pysyy. Se on ehdotonta.
Sinulla ei taida olla omia lapsia.
Puolison rakastaminen on ihan eri juttu kuin lapsen rakastaminen. Rakkauden lajeja on joka lähtöön.
" rakkaus lapsiin ei lähde pois koskaan"
Noin sitä voi ajatella, kun asiat ovat hyvin. Jos lapsi sitten olisi murhaaja, raiskaaja tai vaikkapa narkki, niin voi tulla toisiin mietteisiin.
Lisään vielä - moni vanhempi hylkää myös lapsensa, jos tämä on homoseksuaali, transsukupuolinen, transvestiitti yms. Tai vain siksi, ettei lapsi toimi kuten vanhempi haluaa. Eli ts. vanhemman rakkaus ei tosiaan ole aina pyyteetöntä.
Siksi toiseksi tai kolmanneksi kukaan henkistä tai fyysistä väkivaltaa lapseensa kohdistava ei rakasta lastaan. Ja heitä on paljon. Jotta pystyy rakastamaan toisia ml. lapsiaan, täytyy olla itse rakastettu ja rakastaa itseään.
On sekä puoliso että lapsia. Rakkaus on rakkautta, olipa kohde sisko, koiranpentu, lapsi tai puoliso.
Rakkaus on sitä, että haluaa toiselle parempaa kuin itselle.
Ei muuten lähde se rakkaus pois vaikka lapsi olisikin narkki. Kokemusta on.
Molotov: Bumaga on bumaga. Praktika on praktika. Tuota voi soveltaa, ja myös sovelletaan sanallisiin sopimuksiin.
48 vuotta sitten liiton vahvistus kappelissa muutaman todistajan paikalla ollen.
Olin oikein polvillani alttarilla.
Minusta tilanne oli kiusallinen mutta siihen aikaanse kuului yleiseen käytäntöön.
Erosin kirkosta vasta 1975.
Kiintymys kumppaniin riippuu täysin eri asioista kuin sanallisesta jokeltelusta.
Ainakin meidän kohdallamme vaihtelut elämäntilanteissa ovat lujittaneet suhdetta.
Haasteet ovat yhteisiä. Samoin takaiskut ja onnistumiset.
Taloudellisen kurjuuden vuodet kamppaillaan läpi yhdessä.
Elämisen raameja hahmotellaan eteen päin ja eletään niiden mukaan.
Vakaviinkiin terveydellisiin vastoinkäymisiin asennoidutaan väistämättöminä harmeina joiden kanssa on vaan elettävä jos kerran eletään.
Jos koskaan ei ole keljua niin kivakaan ei tunnu pitemmän päälle miltään.
Pitkässä ( 48v ? ) liitossa tullaan jossakin vaiheessa tilanteeseen jossa on mahdotonta ajatella yhteiselämää kenenkään muun kuin menneet vuodet yhdessä eletyn kumppanin kanssa.
Tuo aihe käväisi keskustelussamme ensimmäisen kerran 17 vuotta sitten erään ikävän uutisen kirvoittamana ja uusiutui 6 vuotta sitten samasta syystä mutta silloin minusta johtuen.
Olemme eläneet muutaman kymmenen vuotta jolloin itse asiassa on aivan sama olinko aikanaan kontallani alttarilla vai en.
Poikamme kohdalla mittavat häät harmaakivikirkossa kansainvälisen kutsuvierasjoukon läsnäollessa ei pelastanut mitään. Uusi yritys maistraatissa eri ihmisen kanssa on näyttänyt täysin erilaiselta.
Jumala on rakkaus. Hän rakastaa ihmisiä kaikesta huolimatta. Mielestäni avioliittolupauksessa ihminen lupautuu rakastamaan puolisoaan samalla rakkaudella. Siihen ei pitäisi vaikuttaa tunteet, eivät sairaudet, eivät puolison "vialliset" luonteenpiirteet, eivät puolison ulkonäön muutokset. Mielestäni oleellisena osana tähän rakkauteen liittyy anteeksianto: Jotta olisi mahdollista rakastaa läpi elämän, niin on kyettävä antamaan anteeksi avioliiton mahdolliset kielteiset puolet kuten vaikka puolison laiskuus, puolison ilkeät sanat, puolison kuihtuva ulkonäkö tai lihominen, puolison sairastuminen, puolison huonommat luonteenpiirteet jne. Tämän lisäksi tuohon rakkauteen liittyy itsensä kieltäminen: On kieltäydyttävä mahdollisesti kauniimmasta vastaantulevasta puolisoehdokkaasta, on kieltäydyttävä pettämästä kumppaniaan riippumatta tilanteesta, on myös huomioita puoliso mahdollisesti jopa kieltäytymällä jostain itselle arvokkaasta kuten omasta ajasta...esimerkkejä voisi listata loputtomasti. Rakkaus ei siis riipu tunteista.
Sinä puhut lähimmäisenrakkaudesta. Kaikkia ihmisiä voi ja pitäisikin rakastaa ehdoitta ja auttaa, tukea vilpittömästi. Se on moraalinen velvollisuus.
Puolisoiden välillä on sen sijaan myös romanttista rakkautta. Ja se voi loppua. Usein ihmisillä onkin muutama pitkä rakkaussuhde elämänsä aikana. Emme elä enää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa saman puolison kanssa ollaan yhdessä vain siksi, ettei ole "sopivaa" erota ja että toisesta pitää huolehtia sairaana ja vanhana lähimmäisenrakkaudesta vaikka mikä olisi.
Minulla on takana 22 v. avioliitto ja molemmilla meillä on nyt uudet puolisot. Erosimme sovussa ja molemmat ovat tahollaan onnellisia Meidän avioliittolupauksemme ei kattanut yhdessäoloa ilman tunteita. Emme myöskään kieltäneet kokonaan itseämme ja onnellisuutta toisiltamme. Siksi ei tarvinnut antaa anteeksi edes rakkauden loppumista.
En puhunut lähimmäisenrakkaudesta vaan aviopuolisoiden välisestä rakkaudesta. En myöskään puhunut siitä, että pitäisi pysyä yhdessä, koska se on "sopivaa", vaan koska puolisoa tulee rakastaa ja rakastaa jopa palavasti ihan omasta tahdosta. Raamatussa Kristuksen kirkon ja Kristuksen välistä rakkautta hyvinkin usein verrataan puolisoiden rakkauteen kuten esim. Laulujen laulu -kirjassa tai Jeesuksen omassa vertauskuvassa tyhmistä ja viisaista neitsyeistä jne. Itse asiassa puolisoiden välinen rakkaus on kuin heiveröinen varjokuva Jumalan täydellisestä rakkaudesta, joka on osa Jumalan olemusta ja joka määrittää Jumalan persoonien välistä yhteyttä ja erillisyyttä. Se on jotain paljon enemmän kuin vain lähimmäisenrakkaus. Jumalan persoonat tuskin rakastavat toisiaan "moraalisesta velvoitteesta" niin paljon, että voidaan sanoa, että Jumala on yksi. Itsensä kieltämistä tosiaan pidetään nyky-yhteiskunnassa pahana asiana, mutta Jeesus totesi: "Joka tahtoo seurata minua, kieltäköön itsensä...". Toisaalla Jeesus toteaa "Olkaa siis te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on".
Ihmiset muuttuu suhteen aikana ja etenkin nainen voi sanoa tai todeta ettei halua enää miestä intiimitasolla mutta haluaa kuitenkin olla yhdessä. Mun mielestä toikin on osaltaan pettämistä että pakottaa toista olemaan ns. kaverisuhteessa tai haluaa olla asuinkumppani ei muuta. Mulla näin kävi, avopuoliso tuli tähän päätökeen omalla kohdallaan noin nelisen vuotta sitten, haluaa olla mun kanssa mutta erotiikka ei kiinnosta missään muodossa ja sen kanssa tässä on kamppailtu. Tulin yritysten jälkeen siihen tulokseen että antaa olla ja aloin käydä vieraissa, se tuo osaltaan helpotusta eikä kyllä millään lailla haittaa mun arkea tosin potkua on tullut lisää. Olin kyllä seksisuhteessakin mutta kiinnostus hiipui kiihkeän alun jälkeen molemmin puolin kun tarpeeksi peuhattiin. Nainen oli myös perheellinen ja lähes ikäiseni joten ei ollut kyse mistään nuoresta hempukasta vaan naisesta joka oli samankaltaisessa tilanteessa kuin minä miehenä.
Totean vielä että erokaan ei ole aina mahdollista, voi olla paljon esteitä joiden kannalta on paremoi olla yhdessä ja hoitaa asiat siten kuin parhaaksi näkee ja tämä oli mun tapani.
Teet kuten parhaaksi näet, en moralisoi. Minusta olisi kuitenkin oikeutettua että puoliso tietää että näin sovitaan, yhdessä asutaan mutta seksi ja hellyys haetaan muualta. Ei tule epäselvyyksiä puolin ja toisin.
Tuollainen sopimus tuo kuitenkin esiin kumppaneista kaikenlaista, mikä on hyvä asia. Se ei toimikaan "päivänvalossa". Se joka ei halua seksiä, haluuakin että myös puoliso on frigidi, eli ei saisikaan haluta ollenkaan muita. Se taas joka käy vieraissa löytää usein suhteen jossa on sekä seksiä että tunnekontaktia, ja se oma "pakkoliitto" alkaa tuntua vankilalta.
Mutta yhtäkaikki parempi on minusta avoimuus. Se asettaa molempien puolisojen omat elämänvalinnat kriittiseen valoon ja se ei ole useinkaan huono homma.
Niin, minustakin avoimuus on parasta, rakkaus ja maailmanrauha. Kuten hyvä parisuhde ja seksielämäkin. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun parisuhteessa ei ole rakkautta, ei seksiä eikä etenkään avointa keskustelua ja tunnetta muutenkaan, avoimuus menettää merkityksensä ja usein kääntyy itseä vastaan, on jopa hengenvaarallista. Etenkin sivusuhdeasioissa. Kirjoitit että avoimuus asettaa molempien puolisojen omat elämänvalinnat kriittiseen valoon... varmasti näin, mutta vain ihannetapauksissa. Yleensä väärin arvioitu avoimuus tekee parisuhteesta vielä enemmän onnettomamman, riitaisen, vallanhaluisen ja lisää kumppanin kontrollin tarvetta. Etenkin naisten on syytä varuillaan avoimuuden kanssa, sillä perinteisesti miehet eivät tykkää naistensa juoksevan vieraissa, vaikka seksiä vaimolleen eivät tarjoisikaan.
Hei.
Mielenkiintoinen ketju avioliitosta, sen kestämisestä ja rakkaudesta. Kahta samanlaista ihmistä ei ole, ei myöskään kahta samanlaista avioliittoa, niinpä niitä ei oikein kannata vertailla tästä syystä. Ihmiset muuttuvat elämän aikana, se on väistämätöntä ja oikein hyväkin asia. Myös parisuhde muuttuu monenlaisten asioiden takia, juuri siksikin että molemmat puolisot muuttuvat ja parisuhde "ikääntyy".
Kun vihin pariskunnan, kysyn nimenomaan Tahdotko. En kysy rakastatko. Oleellinen ero. Tahto on päätöksenalainen asia. Rakkaus on tunne. Toisena päivänä virkeänä ja hyvänä aikana tuntee rakkautta puolisoon paljon. Kun on raskas vaihe, itse väsynyt ja puoliso hankala, rakkaus voi tuntua kadonneen kauaksi. Silti voi tahtoa. Kaikki on ohimenevää; hyvät onnelliset ihanat hetket ja elämänvaiheet menevät ohi. Ihan yhtä varmasti raskaat vaikeat kurjat hetket ja elämänvaiheet menevät ohi. Näin käy, koska elämä menee eteenpäin koko ajan. Kun onhuono aika, voi yrittää rauhassa ajatella, että tämä menee ohi, elää elämää eteenpäin luottaen siihen, että toisenlainen päivä ja vaihe tulee. Omastakin asenteesta riippuu kuinka pian se tulee. Olemme itse sen parisuhteen, avioparin toinen osapuoli. Kun elää pitkään yhdessä, ne ylä- ja alamäet, myötä- ja vastoinkäymiset, tulee yhteinen historia, joka on monelle merkittävä asia - tästä joku kirjoittikin.
Syysiloa jokaiselle ja jokaiseen avioliittoon,
Pirkko-pappi
Valehtelet Pirkko, et voi tietää, menevätkö vaikeat ajat ohi.
Naimisiin mentäessä pappi kysyy "TAHDOTKO rakastaa....", ja molemmat vastaavat "TAHDON". Ihan eri juttu kuin lupaaminen.
Kyllä se on raha ainakin minulla syynä. Ja monesti kun kakkosta käytän alkaa se iän ikuinen itku ja vaatimus erosta. Jos suoraan sanoisin "sulla ei ole rahaa lopettaisiko typerän traaman silloin heti ? Kumma juttu eikö se ole jokaisen oma asia millä syyllä tai motiivia käytän liittoon. Samoin miksi petän tai käyn nauttimassa. Tiedän miten puoliso hoidellaan niin ettei edes "käräyttäjä" saa eroa minulle. Se mitä ja millä perustein olen liitossa ei kuulu muille. Mutta raha on syynä puhtaasti mulla miten muilla?
Se on sitten hieno sana tuo tahtominenkin. Moni tahtoo rakastaa, tehdä hyvää läheisille, selvittää ongelmia jne. Mutta itse näen, että tahtominen ja tekeminenkin on vähän eri juttu.
Täytyy huomioida parisuhteessa olevan tahtoa kaksin kappalein, eikä myöskään sekoittaa tahtoja keskenään. Jos puoliso esim. sanoo tahtovansa rakastaa ja tehdä hyvää toiselle, mutta tekee kuitenkin etupäässä vain ikäviä asioita, niin tokihan tästä voi toinen puoliso vetää omat johtopäätöksensä. Ja hänen tahtonsa muotoutuu sen mukaan.
Monen parin ongelmana on liika tahtominen. Suhde on mennyt päin prinkkalaa pitkään. Ollaan kokeiltu sitä sun tätä, tahdotaan selvittävää ongelmia. Pariterapiaa, yksilöterapiaa, elämäntaito kursseja, parisuhdekursseja, erilaisia ryhmiä ym. Mutta kumpikaan vain ei ole tyytyväinen. Tahtoa kuitenkin on parantaa suhdetta. Ja sitten taas keksitään uudenlaisia kursseja. Tuossa tahtomisessa voi vierähtää lähes koko elämä, hukkaan! Ei ehdi nauttia mistään, ei tehdä itselle merkityksellisiä asioita - sinnikkäästi - tai pakkomielteisesti vain parannetaan suhdetta ja ratkaistaan ongelmia, koska molemmat tahtovat. Tällöin olisi hyvä, kun joku ammattiauttaja sanoisi, ettei koko elämäänsä kannata menettää parisuhteen parantamiseen. Parisuhteesta kun pitäisi saada voimaa eikä päinvastoin kuluttaa kaikkea energiaansa sen ylläpitämisen tahtomiseen.
"tahdotko ottaa NN:n (koko nimi) xxxx i ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä?"
Eli kuten on jo todettu, rakkaus on tahdon asia. Tuossa ei luvata rakastaa, vaan tahdotaan osoittaa rakkautta myötä- ja vastamäessä. Rakkaus voi loppua, etenkin hetkittäin, kun puoliso oikein jurppii ja ottaa aivoon, mutta KUN jäljellä on tahto rakastaa, liitto jatkuu. Ja luonnollisestikin, jos liitosta puuttuu rakkaus, niin se koettelee suhdetta. Jopa niin, että tahto rakastaa sammuu kokonaan. Viisasta erota tässä vaiheessa. Mitään lupauksia ei kuitenkaan ole rikottu, koska mitään ei ole luvattu.