Olen mies, aviossa yli viisi vuotta, suhteellä ikää yli 10 vuotta. Yksi yhteinen lapsi.
Vaimoni on aina ollut pahemman luokan kontrolloija, mikä näkyy menojen rajoittamisena: kaljalla ei saa käydä edes kerran vuodessa, jos menee ylitöiksi, niin tulee huutoa tai mykkäkoulua. Sama juttu jos olen menossa työmatkalle, niitä on 2-3 kertaa kuukaudessa, yön tai kaksi kerrallaan. Minua ahdistaa ilmoittaa vaimolle, että olisin menossa ensi viikolla työmatkalle, sopiiko se sinulle? Minua ahdistaa palata työmatkalta kotiin, kun pelkään millä tunnelmalla ollaan vastassa, varsinkin jos olen aamulla ilmoittanut tulevani neljän naikoihin, mutta jostain teknisestä ongelmasta johtuen ehdin vasta kuudeksi kotiin (en ilmottaisi mitään alustavaa aikaa, mutta "en tiedä" ei kelpaa vastaukseksi). Minulla ei ole ystäviä, yksi kaveri, jonka kanssa käyn kerran vuodessa kaljalla, sekin on liikaa ja yhdeksän aikaan alkaa tulla viestejä, että monelta tulet kotiin.
Koskaan ei ole ollut mahdollista tutustua uusiin ihmisiin vapaasti ja rauhassa, koska aina alkaa viesteillä pommittaminen.
Olemme purkaneet tilannetta jo monta kuukautta ja olen edelleen sitä mieltä, että ero on ainoa vaihtoehto, jos haluan elää elämää ja ottaa kiinni sen mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Vaimo sanoo, että on ymmärtänyt, mistä kaikesta hänen käyttäytyminen johtuu ja mitä kaikkea hänen pitäisi tehdä toisin, jotta voisin olla onnellisempi. Hän on myös sanonut, että se ei ole hänen vika jos minulla ei ole ystäviä, mitä nyt olen jättänyt lähes kaikki menot menemättä hänen käyttäytymisen vuoksi.
Valitettavasti minä en usko, että se enää auttaa, kun peli on mielestäni menetetty.
Kokemuksia vastaavista tilanteista?
Voiko tästä suosta vielä nousta, edes lapsen takia, ja kasvaa onnelliseen parisuhteeseen?
Vaimoni on aina ollut pahemman luokan kontrolloija, mikä näkyy menojen rajoittamisena: kaljalla ei saa käydä edes kerran vuodessa, jos menee ylitöiksi, niin tulee huutoa tai mykkäkoulua. Sama juttu jos olen menossa työmatkalle, niitä on 2-3 kertaa kuukaudessa, yön tai kaksi kerrallaan. Minua ahdistaa ilmoittaa vaimolle, että olisin menossa ensi viikolla työmatkalle, sopiiko se sinulle? Minua ahdistaa palata työmatkalta kotiin, kun pelkään millä tunnelmalla ollaan vastassa, varsinkin jos olen aamulla ilmoittanut tulevani neljän naikoihin, mutta jostain teknisestä ongelmasta johtuen ehdin vasta kuudeksi kotiin (en ilmottaisi mitään alustavaa aikaa, mutta "en tiedä" ei kelpaa vastaukseksi). Minulla ei ole ystäviä, yksi kaveri, jonka kanssa käyn kerran vuodessa kaljalla, sekin on liikaa ja yhdeksän aikaan alkaa tulla viestejä, että monelta tulet kotiin.
Koskaan ei ole ollut mahdollista tutustua uusiin ihmisiin vapaasti ja rauhassa, koska aina alkaa viesteillä pommittaminen.
Olemme purkaneet tilannetta jo monta kuukautta ja olen edelleen sitä mieltä, että ero on ainoa vaihtoehto, jos haluan elää elämää ja ottaa kiinni sen mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Vaimo sanoo, että on ymmärtänyt, mistä kaikesta hänen käyttäytyminen johtuu ja mitä kaikkea hänen pitäisi tehdä toisin, jotta voisin olla onnellisempi. Hän on myös sanonut, että se ei ole hänen vika jos minulla ei ole ystäviä, mitä nyt olen jättänyt lähes kaikki menot menemättä hänen käyttäytymisen vuoksi.
Valitettavasti minä en usko, että se enää auttaa, kun peli on mielestäni menetetty.
Kokemuksia vastaavista tilanteista?
Voiko tästä suosta vielä nousta, edes lapsen takia, ja kasvaa onnelliseen parisuhteeseen?
Vastaukset 28
Vanhimmat
Kuule pitkästä omasta kokemuksesta sanon että älä anna elämäsi mennä hukkaan tämmöisen kontrolloijan takia, oletan että et ole vielä kovin vanha? Itse olen jo liian vanha pelastautumaan ja kadun etten katkaissut suhdetta määräävään vaimoon aikoinaan. Se on henkistä väkivaltaa.
Kiitos vastauksesta.
Samaa mieltä olen itsekin. Olen ilmoittanut viimeisen neljän kuukauden aikana useasti, että haluan erota, mutta sitten henkinen väkivalta onkin kääntynyt jo fyysisen puolelle. Nyt tilanne on ollut jo pari viikkoa kohtuullisen rauhallinen ja vaimo vakuuttelee, että hän on tunnistanut nyt ne tekijät, jotka hänen pitää muuttaa omassa käytöksessään. En vain tiedä, tuoko se enää omalla kohdalla rakkautta enää takaisin.
Ja kyllä, olen vielä melko nuori.
"Olen ilmoittanut viimeisen neljän kuukauden aikana useasti, että haluan erota, mutta sitten henkinen väkivalta onkin kääntynyt jo fyysisen puolelle"
Mitä?! Onko vaimosi alkanut hakkaamaan sinua? Milloin viimeksi? Tuollainen toisessa roikkuminen on kyllä mitä suuremmassa määrin läheisriippuvuutta. Siitä on aika vaikeaa päästä eroon, etenkin ilman asiantuntijan apua.
No tilannehan on se, ettei vaimollasikaan ole hyvä olla. Etenkään ollessasi työmatkalla tai poissa kotoa. Jos vaimosi viihtyisi itsensä kanssa, hän tuskin yrittäisi estää sinua poistumasta kotoa, etenkään öiksi. Hän saattaa pelätä, että löydät uuden naisen? Onko vaimosi kertonut miksi hän käyttäytyy noin? Onko hänellä ystäviä, työ ja omaa aikaa? Missä ajassa ja miten suhteenne on joutunut tuohon jamaan?
Viimeksi fyysistä väkivaltaa oli noin kuukausi sitten, silloin oli neljä paskempaa riitaa parin viikon sisään, ei varsnaista hakkaamista mutta raapimista ja tulasta repimistä, ei se uskalla hakata, kun olen kuitenkin hieman vahvempi ja isompi.
Ja ei ole hyvä olla hänellä yksin, sen olen huomannut. Hänellä on ystäviä, työ ja myös omaa aikaa, koskaan en ole kieltänyt lähtemästä lenkille, salille tai ulos tyttöjen kanssa.
Suhteen alussa oli muutama räikeä tapaus, kerran hän uhkasi tappaa itsensä, jos en olisi päätynyt hänen tahtonsa mukaiseen ratkaisuun ja kerran sain pahemmin osumia, kun olin lähdössä kavereiden kanssa kesällä naarista jatkoille, en sitten lähtenyt. Nämä siis suhteen alussa yli kymmenen vuotta sitten, sen jälkeen näitä ei ole ollut, kun olen välttänyt konflikteja.
Minulla on omat lapsuuteni traumat, joiden myötä olen todella herkkä erilaisissa konfliktitilanteissa ja pelkään esimerkiksi illalla/yöllä kaupungilla yksin liikkuesani kaveriporukoita, niin että sydän pamppailee, kun ohitan sellaisia.
Ja syyt hänen käyttäytymiseen ovat selvillä, ja hän on nyt luvamnut muuttua, mutta mitä se enää auttaa? Voiko se enää auttaa?
Hei.
Kyllä tilanne voi muuttua, jos molemmat olette valmiit tekemään asian hyväksi oman osuutenne. Ajattelen, että pitkässä parisuhteessa on aina monenlaisia vaiheita. Vaikeat vaiheet ja isotkin ongelmat on mahdollista selvittää ja suhde voi päästä uuteen nousuun ja parantua, kun molemmat sitoutuu asiaan. Rohkaisisin teitä menemään ulkopuolisen ihmisen luokse, perheneuvontaan tms vastaanotolle. Kun on ammattilainen mukana, kysymässä, keskustelemassa ja kuuntelemassa, teille molemmille tulee uusia oivalluksia, ehkä myös omasta toiminnasta, hän saa tiedät miettimään monenlaisia juttuja yhteiselämästänne. Parisuhteessa on kaksi osapuolta, molemmat voivat rikkoa ja korjata, molemmat vaikuttavat siihen miten elämä sujuu. Mieti mitä tahdot. Puolisosi tahtoo jatkaa. Yhteinen historia on tärkeä asia. Ja lapsi. Ja teidän oma tahtonne...
Tsemppiä,
Pirkko-pappi
Vaimosi on aika sekaisin. Kyllä hän voi muuttua, parempaan suuntaan. Ehdottomasti. Mutta sitä kun ei voi ennustaa mistään muuttuuko tarpeeksi. Ja tosiaan mitä se auttaa, jos et halua jatkaa liittoanne.
Väkivaltasuhteissa eläviä ei pitäisi ohjata pariterapiaan, vaan hakemaan yksin apua.
Älä mene kirkon perheneuvontaan, niillä on omat avioliitot sekaisin.
Raapiminen ja tukasta repiminen ovat fyysistä väkivaltaa. Kannattaa ilmoittaa poliisille.
Jos olisit toista sukupuolta, täällä olisi jo monta ihmistä kiljumassa, että jätä se sika.
Se on hyvä neuvo.
Avioeron sinä saat yksinkin vireille.
Parisuhdeterapia voi auttaa myös hyvään eroon. Sinne voi mennä yksin tai yhdessä.
Hanki oma elämä, pelasta itsesi ja lapsesi. Parisuhteenne ei anna hyvää mallia lapsellenne.
Kiitos uusille vastauksille ja kommenteille!
Tilanteet näköjään elää ja muuttuu aika tiuhaan tahtiin:
Torstaina tehtiin välirauha, ja sovittiin että molemmat yrittää parhaansa ja otetaan kaikessa rauhassa ja annetaan tilanteelle ja parisuhteelle aikaa ainakin vuoden loppuun. Sinä aikana hän voi luottaa siihen, että minä en lähde ja minä voin luottaa siihen, että hän tekee parhaansa. Vaan kuinkas kävikään: eilen rouva tuli kymmenen aikaan kotiin afterworkeiltä ja istuskeltiin hyvässä hengessä pari tuntia sohvalla Siltsun päivää katsellen. Siinä jossain välissä kerroin sitten yhden hauskan jutun viikon parturikäynnistä ja keskustelusta parturin kanssa. Sitten hän oli lähdössä nukkumaan ja minä en tullut perässä vaan halusin vielä hetken istua ja kuunnella musiikkia --> "ja ajettelet sitä parturia miten panet sitä ja miltä tuntuu laittaa sormet sen pilluun jnejne". Ja siitä alkoi neljä tuntia kestänyt huutaminen ja raivoaminen, jonka aikana sain taas osani fyysisestä väkivallasta. Käsi runtattiin jääkaapin oven väliin, lyötiin hupparilla, jonka taskussa oli kännykkä (ei tiennyt, että kännykkä oli siellä, joka tapauksessa sattui muuten kuin sukkasaippua). Kävi päälle ja laitoin hänet lattiaan, sen jälkeen huudetaan että hullu miksi så käyt muhun käsiksi, minä en tehnyt mitåån ja sinä käyt käsiksi!
Lukittauduin kylpyhuoneeseen ja hån rynkytti 1,5h ovea huutaen sen läpi milloin mitäkin. Eikä tämäkään päivä ole sen paremmin osoittanut hänen edes katuvan asiaa, vaan minulle huudetaan, miksi en jaksa käydä kaupassa. No ehkä sen takia, että olen valvonut viime yönä neljään, kun hänellä oli taas paha olla.
Oletko miettinyt mitä lapsille tapahtuu tällaisten kokemusten kautta? Väkivallalla on pitkä varjo heidän aikuisuuteensa ja parisuhteisiinsa asti. Yhdenkään lapsen ei pitäisi kokea tuollaista kotona, jonka pitäisi olla turvapaikka. Vanhempien välinen väkivalta on traumaattinen kokemus lapselle ja heidän tulisi saada myös terapiaa toipumiseen.
Irrottautuminen väkivaltaisista suhteista on usein todella vaikeaa. Tarvitset ammattiapua itsellesi, väkivaltahan usein lisääntyy erotilanteissa. On parempi soittaa poliisit, jos vaimosi käy käsiksi eikä käydä häneen kiinni. Oletko varma, että lapsiin ei kohdistu väkivaltaa kun et ole näkemässä?
Sairaalloinen, väkivaltainen mustasukkaisuus vaatisi pitkää psykoterapiahoitoa, mutta onko vaimosi sellaiseen valmis? Lastensuojeluilmoitus tai putkareissu voivat herättää hänet, mutta teidän välisenne keskustelu ja lupaukset tuskin auttavat, koska kyseessä on psyykkinen sairaus. Väkivaltaisissa suhteissa parisuhdeterapia voi olla jopa vaarallista. Soita alkuun vaikka Mielenterveysseuran kriisipuhelimeen, josta saat lisäohjeita. Väkivaltatilanteista kannattaa pitää kirjaa ja soittaa aina poliisit sekä käydä lääkärissä näyttämässä vammat, lasten huoltajuudesta sovittaessa väkivallasta pitäisi mainita, koska väkivaltainen puoliso ei välttämättä sovellu huoltajaksi. Ellei hakeudu hoitoon niin hänen seuraavassa suhteessaan voi käydä samalla tavalla.
Vaimollasi on pahoja mielenterveysongelmia, jotka vaatisivat aivan ehdottomasti hoitoa. Myös sinä ja lapsi tarvitset apua. "apuahakemaan " selvitti hyvin mitä sinun pitää tehdä.
Ihan samaa minäkin sanon ajatelkaa edes lapsianne. Erotkaa jos ette kykene kohtelemaan toisianne oikein. Lapset kuulee näkee. Muistutan nyt kun esim. Poikasi näkee teidän riidat jne. Ei se sitä ymmärrä kumpi teistä lyö toista vaan kuulee ne lyönnit. Samoin huudot mitä huudatte. Itsekseen joko pelkäen tai valvoen ja miettien kumman puolelle asettuu. Kumpi osaa manipuloida paremmin. Lapsi ei osaa kaikkea ymmärtää. Mutta kasvaa aikuiseksi mitä luulet oppineen miten naista kohdellaan? Ja kun oppinut että omaa äitiäkin voi huonosti kohdella voi hän tehdä samoin. Muista myös se jos tytöstä kyse tulee se vihaamaan sinua todella paljon. Teidän tappelut peilaa lapsiin se on varma. Jos ette kykene ilman tappeluita kohtelemaan toisianne oikein kyllä näkemykseni mukaan noille lapsille olisi tärkeää saada edes nukkua rauhassa omassa kodissaan. Nyt joko apua hakemaan tai lähdet.
Ikävä sanoa, mutta olet itse vastuussa omasta hyvinvoinnista, sitä ei kukaan tee oikeassa elämässä.
Joudut ihan itse tekemään päätöksen mikä on sinun ja lapsiesi kannalta paras ratkaisu, joskus kun kertoo realiteetit puolisolle, se voi saada aikaan että hän ajattelee.
Tilanne on täysin sietämätön teillä, eikä sitä tarvitse sietää, mutta sinun on pakko tehdä asialle jotakin, sitä ei sinun puolesta kukaan muu tee.
Jos kykenet viemään asian hillitysti eteenpäin ja haukkua vaikka täälä kumppaniasi, pääset takuulla helpommalla, etenkin kun mukana on lapsi.
Voimia sinulle
Lapsi kainaloon ja menoksi -ratkaisun ymmärtäisin kyllä. Työsi asettaa ongelmia lastenhoitoon eikä välttämättä ole paras ratkaisu. Vaimosi pitää saada hoitoon. Onnistuitko nauhoittamaan ääniä, kun olit kylpyhuoneessa? Sait hyviäkin neuvoja tästä ketjusta.
Lapsen takia sun on toimittava. Sossuun aika ja kerrot ongelmista sossulle/lastenvalvojalle ?
Et kerro, onko hänellä t. sulla muita lapsia? Heitäkin on ajateltava.
Voit myös yrittää rauhoittaa häntä nauhoittamalla kännykällä riehumista. Sanot, että känny nauhoittaa nyt ja että on parasta rauhoittua.
Sanot kerran vaimollesi ihan suoraan että teen aasiat niinkuin parhaaksi näen ja vaimolla ei ole nokan koputtamista töihin liittyviin asiaan kun rahaa pitää saada ja elät niinkuin haluat. Et välitä vaimosi jutuista pätkän vertaa koska tuollainen kontrollointi on ihna hanurista. Jos muu ei auta niin eroa vaan hakemaan niin helpottaa.
Oletpa akan ottanut. Ei edes poikien kanssa kaljoille pääse kuun pari kertaa? No täytyy myöntää että olet tossun alla ja pahasti. Hyvä kun olette käyneet läpi vaimon tyrannimaisen kontrollin menoistasi. Olet siis menettänyt ystäväsi vaimon vuoksi? Ja nyt itket kun jäät paitsioon toisten kivasta elämän nautinnoista. Nyt sinun pitää miettiä kumpi sulle on tärkeämpää perhe vai nuo ystävät? Toki erota voit ja tee kuten haluat. Kyllä vaimosi käsittää oman käytöksen olevan syynä eroonne. Kysymys käykö vaimo koskaan kaljoilla ystäviensä kanssa? Onko hänellä ystäviä? No oli miten oli olet joko tossumies tai kadut perheen perustamista ja tunnet olevasi vankilassa. Muista perustella hyvin erosi syyt noille kavereille jotka kaljoilla istuvat huoletta kun niillä vaimot ovat luottavaisia ja eivät turannisoi miestään kieltäen. Moniko sun kavereista ovat suhteessa? Ei varmaan monikaan. Kohdista kyselysi vaimolle ja tehkää päätös mitä haluatte. Tulee kuva että "uhkailet täällä kun pelkäät tyranni vaimoasi. Älä ole tossu vaan hoida itse suhteesi ja sen mitä suvaitset.
Sinun on aivan ehdottomasti laskettava tuo riivattu hirviö menemään!
Te kumpikin tiedätte että hän huolellisesti ja harkiten käyttää mitä kammottavinta metodia häväistäkseen, pilkatakseen ja vioittaakseen sinua. Tuo ei ole sairautta! Se on rikollisuutta.
Miksi sinä yhä haluat olla sen pieksettävänä, menee yli kaiken ymmärryksen! Miksi sinä yhä valitset jatkaa elää tuossa kauhujen pesässä, on täysin käsittämätontä.
Ellet ole sairaassa mielessäsi keksinyt tuon täysin ala-arvoisen sepustuksen.
viimeiseen lauseeseen: en ole, miksi ihmeessä keksisin tänne tällaisia sepustuksia?
Vaimosi tarvitsee ammattiapua heti. Mitä nykyinen tilanne vaikuttaa lapseen ja,onko väkivaltaa myös lasta kohtaan. Minä en usko, että suhteenne toimii, ei ennen kuin vaimo saa hoitoa. Vasta sitten voi katsoa, onko suhteellanne enää mahdollisuutta.
Henkisen puolen ongelmat on usein hankala hoitaa, niitä ei paranneta leikkauspöydällä. Lääkityksestä on varmasti apua monille, mutta ei se pelkästään auta.
Jos tuohon suhteeseen jäät, voit sairastua itsekin. Mutta ennen kaikkea, olisin huolissani lapsestanne. Mitä jälkiä tämä häneen jättää.
Pahoittelen mutta miksi et kuulosta mieheltä vaan hiireltä. Jos meikä "nousi suosta" eli samantyylisestä tilanteesta jossa puoliso ei antanut lupaa omalle elämälle, niin miksi sinä et pääsisi siitä nousemaan. Tosin; se täytyy ekaksi kekata miten se tehdään ja toimii enkä tiedä onnistuuko se mieäheltä.
Jos mielestäsi ainut vaihtoehto on avioero, niin sinä olet jo päättänyt omassa päässäsi että muita vaihtoehtoja ei ole. Mitä se kertoo sinusta? Ettei vain yksinkertaisuudesta. Voit vaikka aloittaa siitä ajatuksesta.
Jep, ymmärrän pointin.
Tätä ajatusta ei ole vain helppo pukea teoiksi, kun kaikki pitää tehdä täysin yksin ilman tukea mistään tai keneltäkään.
Ja nimimerkkinikin jo viittaa sinun viestissä heittämääsi herjaan, tiedostan jo asian, ei tarvitse alleviivata
'Onneksi' missään ei ole luvattu että elämä - miksi avioliittokaan - olisi helppoa. Vaikeuden lisäksi se on myös pirullista kun matkalla ei tiedä, onko oikelalla 'polulla', tekeekö oikein, väärin vai oikein väärin.
Yksi tärkeä pointti aiheessa on, että menee katselemaan tarpeeksi kaukaa sillä läheltä ei näe selvästi. Ts. vaikeasta ja ahistavasta liitosta pitää ottaa sellainen henkinen irtiotto, että kykenee näkemään muutakin kuin arkisten askareitten ja huolien täyttämät aiheet ja paineet. Fyysinenkään poistuminen ei ole pahasta silloin tällöin, rentoutuminen oman itsensä kanssa ja takia.
Itse päätin, että kun olen aikuinen ihminen, en pyydä enkä tarvitse lupaa mihinkään omaan juttuuni. Kova koulu se on toiselle mutta jos luottamus säilyy, niin pikkuhiljaa muutosta syntyy. Vaikka toinen ei "tykkää" kaikista menoistani, niin hän ei enää osoita niistä mieltään ikävällä tavalla.
Oletko ikinä koskaan tullut ajatelleeksi, että kaikki elämän tärkeimmät asiat tehdään ja tapahtuvat - yksin. Kukaan muu ei voi puolestasi ...
Tuohan on ihan ok, jos molemmat saavat toimia samalla tavalla. Mutta saattaapi olla ettei tuommoinen elämä ole enää perisuhdetta. Lähentelee prinssi/prinsessa elämää
Ja mitähän tämä "prinssi/prinsessa" -elämä sitten tarkoittaa? Meillä ei sellaisia ole nähty, vain kaksi hitosti työtä tekevää tavallista kansalaista joiden liitto ei sujunutkaan kuin valssi kesällä. Parisuhteet eivät ole terveitä jos niissä ei ole eikä suoda vapautta toiselle, kummallekaan olla ja mennä.
Vaimosi käytös on sairaalla tavalla epänormaalia. Oma keittiöpsykologinen arvaukseni on, että hänellä on epävakaa persoonallisuushäiriö. Siihen on mahdollista saada apua mutta se edellyttää, että hoidettavalla on sairauden tunto ja vakaa tahdo tehdä työtä parantumisensa eteen. Vuosikausien terapia. Erota ei kannata ilman erittäin huolellista valmistautumista. Nauhoita hänen kohtauksensa. Joudutte ratkaisemaan huoltajuusasiat. Kuinka vanha lapsenne on?
Aloittajan vaimolla(kin) saattaa olla ihan mitä vain mutta huolehdi sinä etupäässä omistasi.