morjes, omasta tarinasta haluaisin kertoa ja saada vinkkejä asiaan
yh isä 35v, lapsi 6v
tutustuin kauniiseen, ihanaan naiseen 31v joka on kaikkea mitä voisin toivoa elämänkumppanilta. koskaan en ole samoin tuntenut, yhteismielisyyksiä, harrastuksia, kiinnostuksen kohteita on uskomattoman paljon ja kaikki täsmää. 1v nyt tunnettu, yhteenmuutto oli suunniteltu ja valmiina muuttoon ja sitten alkoikin alamäki? kumppanilla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö.
suhteen alussa puhuimme lähes kaikki asiat puhki ( mieliala asia oli tiedossa, mutta ei diagnoosia)
enkä toki rakkauden huumassa ajatellut muuta kuin että "kyllä me pärjätään" ja mitään muutosmerkkejä ei ollut silloin huomattavissa
yhteinen aika oli täydellistä yhdessä myös lapseni kanssa ollessa
noin 6kk jälkeen vasta aloin huomata asioita käyttäytymisessä.
puoliso hyväksyy sairauden 100% ja ottaa kainen mahdollisen avun vastaan (terapia, ja tällähetkellä vasta diagnoositesti menossa, mutta lähes varma).
kumppani alkoi käyttäytyä erillälailla ja päivät ei ollutkaan enään täyttä iloa.
puhuimme paljon hänen mielentilastaan ja hän ei monesti tuntenut sitten voivansa hyvin
oli hyviä päiviä ja huonoja. joskus pahempia riitoja, mutta jälkeenpäin kun selvinnyt että kumppani ei omana itsenään ( ja sen kyllä huomaa) niin asiasta aina keskustelu ja saanut käsityksen. nyt itsekkin kiinnostunut sairaudesta paljon ja molemmat hyvin tietoisia sairaudesta
suurin ongelma oli että yhdessä asuessamme ihanaa aikaa niin puolisolla tuli välillä pahempia päiviä ( ei ihan tiedossa oliko mikä vaihde päällä ) hän itse ajatteli että trikkeri saattoi tulla lapsestani. tätä jatkui satunnaisesti pitkään 1-2kk lopulta keskusteltuamme pitkään ja asioita järkevästi mietittyä päädyimme että kumppanilla on oma asunto missä voi viettää omaa aikaa.
alkuun oli helpotus, sitten tajunta ja suru että mitä tapahtu. tuntui että suhteessa otettiin heti suuri takapakki, vaikka jälkikäteen sen tietää että se oli ainoita oikeita ratkaisuja.
paljos asiasta tosiaan lukenut mutta olisi mukava kuulla mielipiteitä ja vinkkejä sekä kenties kokemuksia kyseisestä tilanteesta :)
molemmin puolin olemme puhunneet ja tiedostaneet että eti tämä helpoin ratkasu elämään ole meillä mutta rakkaus vie ja toivottavasti se riittää
yh isä 35v, lapsi 6v
tutustuin kauniiseen, ihanaan naiseen 31v joka on kaikkea mitä voisin toivoa elämänkumppanilta. koskaan en ole samoin tuntenut, yhteismielisyyksiä, harrastuksia, kiinnostuksen kohteita on uskomattoman paljon ja kaikki täsmää. 1v nyt tunnettu, yhteenmuutto oli suunniteltu ja valmiina muuttoon ja sitten alkoikin alamäki? kumppanilla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö.
suhteen alussa puhuimme lähes kaikki asiat puhki ( mieliala asia oli tiedossa, mutta ei diagnoosia)
enkä toki rakkauden huumassa ajatellut muuta kuin että "kyllä me pärjätään" ja mitään muutosmerkkejä ei ollut silloin huomattavissa
yhteinen aika oli täydellistä yhdessä myös lapseni kanssa ollessa
noin 6kk jälkeen vasta aloin huomata asioita käyttäytymisessä.
puoliso hyväksyy sairauden 100% ja ottaa kainen mahdollisen avun vastaan (terapia, ja tällähetkellä vasta diagnoositesti menossa, mutta lähes varma).
kumppani alkoi käyttäytyä erillälailla ja päivät ei ollutkaan enään täyttä iloa.
puhuimme paljon hänen mielentilastaan ja hän ei monesti tuntenut sitten voivansa hyvin
oli hyviä päiviä ja huonoja. joskus pahempia riitoja, mutta jälkeenpäin kun selvinnyt että kumppani ei omana itsenään ( ja sen kyllä huomaa) niin asiasta aina keskustelu ja saanut käsityksen. nyt itsekkin kiinnostunut sairaudesta paljon ja molemmat hyvin tietoisia sairaudesta
suurin ongelma oli että yhdessä asuessamme ihanaa aikaa niin puolisolla tuli välillä pahempia päiviä ( ei ihan tiedossa oliko mikä vaihde päällä ) hän itse ajatteli että trikkeri saattoi tulla lapsestani. tätä jatkui satunnaisesti pitkään 1-2kk lopulta keskusteltuamme pitkään ja asioita järkevästi mietittyä päädyimme että kumppanilla on oma asunto missä voi viettää omaa aikaa.
alkuun oli helpotus, sitten tajunta ja suru että mitä tapahtu. tuntui että suhteessa otettiin heti suuri takapakki, vaikka jälkikäteen sen tietää että se oli ainoita oikeita ratkaisuja.
paljos asiasta tosiaan lukenut mutta olisi mukava kuulla mielipiteitä ja vinkkejä sekä kenties kokemuksia kyseisestä tilanteesta :)
molemmin puolin olemme puhunneet ja tiedostaneet että eti tämä helpoin ratkasu elämään ole meillä mutta rakkaus vie ja toivottavasti se riittää
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sun kannattaa etsiä vertaistukea paikkakuntanne mielenterveyspalveluiden kautta. Sun itsesi täytyy olla todella vahva luonne, ettet itse mene mukana, jos niitä huonoja päiviä tulee. Jos lääkitys saadaan kuntoon, niin sairaus pysyy varmasti tasapainossa.