Stoori jatkuu, käykää lukemassa alempaa. Otsikkona "Pitäisikö aina tukahduttaa tunteensa".
Terveisin se vastahakoinen tukahduttaja.
Terveisin se vastahakoinen tukahduttaja.
"Pitäisikö aina tukahduttaa" päivitetty
M31
131175
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Jos ei halua tukahduttaa ei pidä mennä naimisiin ja luvata olla uskollinen. Mun mielestä ihan yksinkertasta.
..täysin samaa mieltä kanssasi!
Miksi ihmeessä ihminen lupaa toiselle papin/tuomarin edessä rakastavansa toista sekä myötä- että vastoinkäymisissä, jos ei kuitenkaan aio niin toimia? Eikö tuo tilanne ole haluttu tehdä niin vakuuttavaksi, että kukaan ihminen ei silloin valehtelisi?
Ja kun kaikilla asioilla on ne kääntöpuolet... niin on varmaan tälläkin. Jos lähes puolet avioliitoista päättyy eroon (ja avoliitoista suurin osa), niin jotainhan siinä liitossa tapahtuu kielteistä. Ei kukaan hae avioeroa pelkästään vaihtelun vuoksi... on se kuitenkin aina niin kova paikka.
Mutta kyllä mies (ja varmasti nainenkin) voi seksuaaliset halunsa hallita, jotta ei tarvi hypätä vieraan kanssa sänkyyn pelkästään siksi että omaa puolisoa ei homma enää kiinnosta.
Jos jostain syystä toinen puoliso ei enää kykene pysyvästi avioseksiin, niin kai siinä tapauksessa avioeroa/vieraissa käyntiä voi puolustella? Ja tätä kai kysyjäkin tarkoitti?
Itse asiassa papin/tuomarin edessä ei LUVATA rakastaa, vaan ilmaistaan se, että TAHDOTAAN rakastaa.
Itse tukahdutin rakkauteni työkaveriin ja hän minuun. Molempien avioliitto kesti vielä kahdeksan vuotta, mutta kun erosin vaimostani erosi hän heti myös miehestään. Nyt olemme asuneet yhdessä kaksi vuotta edellisten liitojemme lasten kanssa. Jos emme olisi tukahduttaneet tunteitamme ja yrittäneet korjata avioliitojamme, olisi meillä kaksi lasta vähemmän tai ne olisivat yhteisiä.
Sanoit, että teillä olisi kaksi lasta vähemmän..siis tarkoitatko todellakin, että nämä kaksi lasta eivät ole toivottuja? Eikös asia ole juuri niin päin, että sillä kahdeksalla vuodella oli suunnaton merkitys, saittehan kaksi ihanaa lasta!
Mitä tulee tunteiden tukahduttamiseen, niin jos et ikinä tukahduttaisi tunteitasi, kuinkahan monta vuotta suhde nykyiseesi tulisi kestämään? En tarkoita tätä pahalla, mutta eiköhän se ole päivänselvää, ettei missään suhteessa pidemmän päälle voi aina olla yhtä tulisesti rakastunut puolisoonsa jatkuvasti.
Minusta ei ole mitään väärää sanoa miltä tuntuu, se ei vie arvoa yhdeltäkään syntyneeltä tai syntymättömältä lapselta. Ne ovat jo arvo itsessään.
Tunteita ei todellakaan pidä tukahduttaa, maailma on tarpeeksi täynnänsä sairaita ihmisiä, jotka korrekteina ja "hyvinä" ovat tukahduttaneet itseään.
En kuitenkaan ole "emootioiden räiskimisen ympäriinsä kannattaja", jos eritoten minkään kannattaja.
Se, että kykenee tunnustamaan itselleen tunteensa on suuri rikkaus ja terveyden lähde ihmiselle, se ei tarkoita, että ne räiskitään minnne sattuu ja miten sattuu.
Rakastuminen ja tulisuus kuuluu seksuaalisuuteen ja se on vain alkusoitto Rakkaudelle, joka on paljon syvempää.
Rakkaus ei muutu miksikään suhteen tai liiton aikana, se vain joko on tai ei ole.
En tarkoittanut, että tunteet pitäisi tukahduttaa, vaan ne pitäisi tunnistaa itsessään. Tunnistaa ihastus ja erottaa se rakkaudesta. Juuri sehän ajaa usein pettämiseen, että luulee rakastuneensa.
No teillä ei kyse ollut sitten mistään ihastumisesta, vaan rakkaudesta.
No kyllä mäkin totesin tälle ihastukselleni että jos päädytään samaan vanhainkotiin niin sitten mä isken sut... Eikö ole toisaalta aika karmeeta.
... missä menee se raja että "luulee ihastuneensa" tai on "vain ihastunut muttei rakastunut"?
Juuri nämä tunteidensa tukahduttajat muistelee näitä tilanteita sitten eläkkeellä jälkikäteen ja vähättelee niitä tyyliin "luulin ihastuneeni". Eivät halua myöntää että elämä meni ehkä ohi.
Mutta kun joskus tunne on niin vahva ettei ole kyse mistään luulemisesta tai pelkästä ihastumisesta. Mieti nyt tuotakin kirjoittajaa joka 8 vuotta rakasti työkaveriaan ja vasta sitten päätyivät yhteen, väitätkö että he vain "luulivat ihastuneensa"?
en halua tuomita sitä, etteikö heidän rakkautensa olisi ollut oikeaa.
Haluan lähinnä kommentoida sitä, kun monet (täälläkin) luulevat olevansa rakastuneita nettituttavaansa tai baarituttavuuteensa. Johonkin sellaiseen henkilöön, jota ei tunne kokonaisvaltaisesti ja läpikotaisin.
Työkaveri, jota näkee päivittäin, onkin sitten eri asia.
Tärkeää olisikin minusta tunnistaa ihastuminen, eikä antaa sen mennä sen pidemmälle. Ei lähdekään tapaamaan tätä nettituttavuutta, ei lähdekään juuri siihen baariin, jossa ihastuttava baarituttavuus on. Työtoverin ollessa kyseessä ratkaisut voivat olla vaikeampia.
Jokaisella on tietysti oma tyylinsä ja omat tavoitteensa elämässä. Joku haluaa olla aina rakastumisen huumassa monen eri kumppanin kanssa, joku tonen arvostaa läpi elämän kestävää tuttua ja turvallista parisuhdetta ja haluaa taistella sen puolesta viimeiseen asti.
Joo ymmärrän pointtisi. Ainut mistä olen eri mieltä on että esitit asiasta vain kaksi äärilaitaa: sanoit että toiset hakee koko ajan ihastumisen huumaa ja toiset taistelee pysyvän parisuhteen puolesta.
Tuossa on vielä monta välimuotoa, esim se johon itse kuulun eli:
"Arvostaa suuresti avioliittoaan ja lapsiaan mutta ei välillä tahdo kestää arjen harmautta yli 15 sinänsä hyvän avioliittovuoden jälkeen joten on jo pari kertaa ollut lähellä hairahtaa työkaverin syliin ja onneksi vielä ei ole päätynyt syliin asti mutta miettii jatkuvasti että mitä loppujen lopuksi haluaa elämältä".
Siinäpä pulmaa kerrakseen....
Olenkin monasti itse miettinyt mikä on todellista uskollisuutta ja minusta sinä pääsit hyvin juuri lähelle sitä samaa kysymystä, jonka olen itselleni esittänyt monta kertaa?
Oikeastaan kysymyksesi sisälsi jo vastauksen. =)
>"Uhrata tunteet uskollisuuden alttarille"<
Voiko mikään olla todellista, jos se ei tule suoraan syvältä omista tunteista?
Onko vain ulkokultaista pakoa olla näennäisen uskollinen, jos tunteet sanoo muuta?
Minusta ei voi olla edes kysymys todellisesta uskollisuudesta jos se tuntuu, että tekee uhrauksen ja uskollisuus on ikäänkuin alttari, jolla omat tunteet uhrataan.
Mutta tämä maailma on mikä on, meillä on maailma pullollaan moraalikäsityksiä ja arvoja, joihin rynnätään suoraan, eikä ymmärretä, että ihminen itsessään on niin paljon täynnä kaikkea ja kaikenlaista ja että niiden tukahduttaminen ja väistäminen, johtaa ennenpitkää vain sisäiseen tyhjyyden tunteeseen ja sen tuottamiin mielen ja kehon sairauksiin.
En kehoita ketään pettämään,(mikä nyt sitten määritelläänkin pettämiseksi?) ja miten nyt voisikaan niin tehdä (=))
jokainen osaa itse päättää mitä tekee ja valitsee itse, mitkä on tärkeimpiä tekijöitä elämässään.
En kerro mielipidettäni ihan "hatusta tempaisten" tai "mutulla", löytyy elämän kokemusta ja tällä saralla on tullut oltua monessa eri roolissa.
Päivääkään en vaihtaisi pois......=)
Yksi mikä minusta on kaunis jo ajatuksenakin, on se, että meidän suurin tehtävä on tehdä itsemme onnelliseksi joka hetki.
Sillä ei ole mitään tekemistä narsistisuuden kanssa.
Siitä voisi sitten puhua ihan erikseen.
Mutta toivotaan, että kevät linnut laula rinnassasi ja mihin ratkaisuun sitten päädytkin.
=)