Epätoivoinen

Mikään suhde ei voi pitkää kestää vain sen varassa, että ollaan yhdessä. Etkö voi saada itsellesi mitään ohjelmaa silloin, kun miesystäväsi on viikonloppuisin poissa: mennä vanhempiesi luona käymään tms.

Tämä on toki yksi mielipide muiden joukossa mutta olen käynyt läpi tuon kovan koulun.
Mun täytyy sanoa että vaikka silloinen kaverini ei koskaan jäänytkään kiinni pettämisestä olen lähestulkoon varma että peliä oli.Ásia kyllä varmistui myöhemmin.
Oltiin umpirakastuneita ja reilu puoli vuotta meni hyvin.Sitten elämään tuli muutoksia ja jostain syystä kaverini masentui ja oli erittäin apea, mikä oli täysin vierasta käytöstä.Toki ymmärsin ja yritin tukea, mutta lopulta mun vilpitön avunanto olikin ahistavaa ja takertuvaa.Ja todellakaan en ole ahdistava ihminen koska itsekin ajattelen että jokaisella täytyy olla omaa tilaa.
No, monien selkkauksien ja tapahtumien jälkeen yllätys yllätys...suhde kariutui.Olen sitä mieltä että harvoin ihninen riitelee yksin, toki myös mun piti katsoa peiliin ja myöntää virheeni mutta pointti kaikessa lopulta kuitenkin on että olenko ollut oikeasti itselleni ja toiselle rehellinen.Molemmat rakasti taatusti, minäkin ajattelin että niin paljon on kestetty yhdessä että ei nyt enää saa antaa periksi.Katteettomia lupauksia, rakkauden vannomista ja loputonta epätoivoa.Lopullisen eron jälkeen kun oli hiukan aikaa kulunut,itkuja itketty sen mielettömän ikävän takia, sain aikaa ajattelulle.Rauhoituin, sain välimatkaa asialle,aloin yllätyksekseni näkemään asioita eri kannalta.Kukaan ei koskaan epäillyt rakkauttamme, nyt kun katkeruus on väistynyt,tajuamme että se oli todellakin täysin oikea ratkaisu.Ja siitä huolimatta mikään ei voi estää meitä rakastamasta.Niin hölmöltä kun se tuntuukin se ihminen kuuluu menneisyyteeni ja siksi sillä on ikuinen paikka mun sydämmessä,tiedän että sekin rakastaa mua varmasti jollain oudolla tavalla aina, mutta meidän suhteessa se rakkaus yksin ei kanna vuorten yli kun käytäntö ei toiminut.
Parasta tän kaiken sekasotkun keskellä on ollut se, että olen oppinut ymmärtämään mitkä ovat omat terveelliset sietorajani.Totta on se että kukaan ei lopulta kuitenkaan pakota toista katselemaan,on jokaisen oma valinta mitä aikoo kestää ja mitä ei.Itse syyllistyin juuri siihen pahimpaan mitä toiselle voi tehdä;syyttelyyn ja vaikka en tunne itseäni nalkuttajaksi sekin piirre yllättävästi näytti myös mussa kasvonsa.

Mun neuvo sulle on että olisi hyvä jos pääsisit hetkeksi johonkin yksin, vaikka muutamaksi päiväksi..vielä parempi jos pois kotinurkista.
En todellakaan väitä että se olisi helppoa päätät sitten mitä päätät,mutta kun lopullinen ratkaisu on tehty se helpottaa oloa aivan valtavasti ja jos se keventää mieltä jollakin tavoin se luultavasti on oikea ratkaisu vaikka sitä ei heti uskoisikaan.Ja kyllä, tosi on että soutaminen ja huopaaminen ei asiaa paranna.Joten jo itsekunnioituksesi takia on tärkeää että jaksaisit jo tehdä ratkaisuja.
On hyvä jos tietää minkä eteen taistella,mutta tärkeämpää on ymmärtää milloin on aika luovuttamiselle jos on tehnyt parhaansa.
Toivotan teille oikeasti hyvää ja koittakaa selvittää asiat, jos se vielä on mahdollista..
Toivottavasti tää anto jotain pientäkään tukea, ja hyvä tietää että se todellakin on se aika joka parantaa haavat.Minuun ei auttanut muu ja se että sain pulputtaa ystävilleni joskus taatusti kyllästymiseen asti...

Voimia sulle ja tsemppi päälle!

jos et kestä kovaa tekstiä.
Sinähän olet kuin opetettu koira, istu, paikka, odota, tänne ja aina tottelee. Vaikka ei aina edes huolehdita ulkoilusta tai taputella, niin häntä heiluu kuitenkin.
Oletko miettinyt, mitä rakastat, sitä haavekuvaa, mitä voisi olla vai pelkäätkö yksinäisyyttä niin paljon, että kuvittelet rakastavasi, tämä jojo-mieshän ei ole rakkautesi arvoinen.

Mulla on ihan sama juttu, eka suututaan pariksi päiväksi, sitten petetään lupauksia ja itketään takas, sitten taas voi kohdella kuin tiskirättiä. 3 kertaa oon samaa sietänyt, nyt ilmoitin äijälle että lähtee menee tai muuttuu kokonaan. Ei kande alistua pompoteltavaksi.