Minulla on melko hyvä suhde ja eríttäin ihana mies suurimman osan aikaa. Uskon, etten ehkä parempaa miestä koskaa saisi, ja oman mieheni ottaisi moni nainen jos vain sellaisen saisi. Joten kaikki hyvin vai?
Olemme kuitenkin niin erilaisia. Haluamme elämältä täysin eri asioita, ja minusta tuntuu, että minun haluamiseni eivät ole minkäänarvoisia, ja mieheni sanoo minua haihattelijaksi.
Olemme olleet yhdessä 5 vuotta, joista 4 olemme asuneet yhdessä. Mieheni on valmis menemään naimisiin ja perustamaan perheen, minä en. Haluaisin ennen vakiintumista ELÄÄ! Matkustella ympäri maailmaa, ja vasta sen jälkeen ehkä perustaa perheen, vaikka toisaalta minulla ei vieläkään, 28-vuotiaana ole minkäänlaisia vauvahaaveita, eikä ole koskaan ollutkaan. En myöskään koe, että tarvitsisin välttämättä miestä elämääni, vaan tulisin toimeen hyvin myös itsekseni.
Olen ehdottanut miehelleni useita kertoja, että voisimme hieman matkustella, mutta hän ei ole valmis käyttämään rahaa sellaiseen turhuuteen vaan säästää mielummin omaa asuntoa varten. Koko yhdessä olomme aikana emme ole yhdessä matkustaneet ulkomaille kertaakaan, ja se on nyt viime aikoina alkanut ahdistamaan ihan toden teolla. Nyt pelkään, että olen kohta jo niin vanha, etten enää uskalla lähteä maailmalle. Niin ja en nyt tarkoita mitään viikon matkaa etelään, vaan pidempi aikaista, ainakin useampia kuukausia kestävää matkaa.
Olen myös miettinyt, että lähtisin yksin matkustelemaan, tai menisin töihin ulkomaille vähäksi aikaa, mutta mieheni on sanonut, ettei hän jäisi tänne odottelemaan kun nainen heiluu ties missä. Tämä on kuitenkin itselleni erittäin tärkeä asia, ainut mistä olen haaveillut lähes koko elämäni. Olen niin kauan kuin muistan halunnut lähteä kiertämään maailmaa, jättää kaikki tuttu ja turvallinen tänne ja ottaa riski. Eihän sitä tiedä, saattaisihan sieltä joutua tulemaan häntä koipien välissä takaisin, mutta jos ei koskaan kokeile, niin ei voi tietää mitä menettää.
Ahdistaa ajatella elämää jossa kaksi lasta pyörii jaloissa ja joka toinen vuosi pääsen käymään siellä etelässä viikon matkalla. Nyt on elämä sellaisessa käännekohdassa, että pitäisi alkaa päättämään haluanko todella perustaa perheen, vai uskallanko lähteä yksin ja toteuttaa unelmani. Mieheni ei joka tapauksessa tulisi mukaani.
Neuvokaa nyt minua kiltit ihmiset!
Olemme kuitenkin niin erilaisia. Haluamme elämältä täysin eri asioita, ja minusta tuntuu, että minun haluamiseni eivät ole minkäänarvoisia, ja mieheni sanoo minua haihattelijaksi.
Olemme olleet yhdessä 5 vuotta, joista 4 olemme asuneet yhdessä. Mieheni on valmis menemään naimisiin ja perustamaan perheen, minä en. Haluaisin ennen vakiintumista ELÄÄ! Matkustella ympäri maailmaa, ja vasta sen jälkeen ehkä perustaa perheen, vaikka toisaalta minulla ei vieläkään, 28-vuotiaana ole minkäänlaisia vauvahaaveita, eikä ole koskaan ollutkaan. En myöskään koe, että tarvitsisin välttämättä miestä elämääni, vaan tulisin toimeen hyvin myös itsekseni.
Olen ehdottanut miehelleni useita kertoja, että voisimme hieman matkustella, mutta hän ei ole valmis käyttämään rahaa sellaiseen turhuuteen vaan säästää mielummin omaa asuntoa varten. Koko yhdessä olomme aikana emme ole yhdessä matkustaneet ulkomaille kertaakaan, ja se on nyt viime aikoina alkanut ahdistamaan ihan toden teolla. Nyt pelkään, että olen kohta jo niin vanha, etten enää uskalla lähteä maailmalle. Niin ja en nyt tarkoita mitään viikon matkaa etelään, vaan pidempi aikaista, ainakin useampia kuukausia kestävää matkaa.
Olen myös miettinyt, että lähtisin yksin matkustelemaan, tai menisin töihin ulkomaille vähäksi aikaa, mutta mieheni on sanonut, ettei hän jäisi tänne odottelemaan kun nainen heiluu ties missä. Tämä on kuitenkin itselleni erittäin tärkeä asia, ainut mistä olen haaveillut lähes koko elämäni. Olen niin kauan kuin muistan halunnut lähteä kiertämään maailmaa, jättää kaikki tuttu ja turvallinen tänne ja ottaa riski. Eihän sitä tiedä, saattaisihan sieltä joutua tulemaan häntä koipien välissä takaisin, mutta jos ei koskaan kokeile, niin ei voi tietää mitä menettää.
Ahdistaa ajatella elämää jossa kaksi lasta pyörii jaloissa ja joka toinen vuosi pääsen käymään siellä etelässä viikon matkalla. Nyt on elämä sellaisessa käännekohdassa, että pitäisi alkaa päättämään haluanko todella perustaa perheen, vai uskallanko lähteä yksin ja toteuttaa unelmani. Mieheni ei joka tapauksessa tulisi mukaani.
Neuvokaa nyt minua kiltit ihmiset!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vastasit itse kysymykseesi.
Kirjoitit: "En myöskään koe, että tarvitsisin välttämättä miestä elämääni, vaan tulisin toimeen hyvin myös itsekseni."
Miksi et lähde? Elättelet miehellesi turhia "toiveita" tulevaisuuden suhteen. Etkö ole koskaan ajatellut niin, että miehesi hukkaa vuotensa kanssasi?
Hyvä ihminen, lopeta kulissi ja samalla suhde.
oli minulla, ehdimme tosin olla yhdessä vain kolme vuotta. Mies halusi naimisiin, minä en, minulla ajatukset olivat pitkälti kuten sinulla. Eroprosessi oli aika vaikea, koska itselläkin jonkinasteisia kiintymyksen tunteita oli, mutta nyt, sen alkaessa olla jo ohi, tiedän tehneeni oikean ratkaisun. Tuntuu, kuin elämä olisi alkanut uudelleen. Sinä tiedät mikä sinulle on parasta, ei kukaan muu.
Olen todellakin ajatellut ja sanonutkin miehelle, että hänen olisi parempi löytää joku toinen joka on enemmän kuin hän, mutta sanoo vaan ettei halua ketään muuta.
Leena80 mitä teit sitten kun erositte? Lähditkö yksin toteuttamaan unelmat vai mitä? Koska täytyy toki myöntää että pelottaa ihan vietävästi täysin yksin lähteä minnekään. Eri asia olisi jos olisi edes joku joka lähtisi mukaan. Mutta siinähän se juuri on, että pitäisi valita haluanko turvallisen elämän täällä, vai tehdä jotain muuta elämässä.
Joskus sitä toivoo, että mies tekisi jotain, pettäisi vaikka, niin saisi hyvän syyn erota, nyt kun ei kertakaikkiaan ole mitään syytä, paitsi tämä yksi. Ja tuntuu niin kovin itsekkäältä tälläisen asian takia lopettaa muuten ihan hyvä suhde.
Miehesihän kuulostaa vanhalta kalkkikselta jopa näin yli nelikymppisen korvissa... Jopa minä juoksisin lujaa karkuun noin tylsää elämänsuunnitelmaa kuin hänen on.
Minun mielestäni puoliskoilla pitäisi olla samantyyppiset tulevaisuudensuunnitelmat, jotta suhteella olisi toivoa.
"Haluamme elämältä täysin eri asioita, ja minusta tuntuu, että minun haluamiseni eivät ole minkäänarvoisia, ja mieheni sanoo minua haihattelijaksi."
Tuo kuulostaa siltä, että miehesi pitää omaa ajatustapaansa ainoana oikeana. Jos myönnyt hänen elämäntapaansa, hän todennäköisesti pistää sinut hellan ääreen "missä naisen kuuluukin olla". Ei kuulosta siltä, että hän tulisi kunnioittamaan sinua tasa-arvoisena kumppanina ja mielipiteitäsi. Kirjoituksesi perusteella kuvittelen kuitenkin, että tarvitset tasa-arvoisen suhteen - et mitään alistussuhdetta.
Jos myönnyt elämään miehesi mieliksi hänen tyyliinsä, olet todennäköisesti 10 vuoden kuluttua katkera - ja todennäköisesti eronnut.