Rotukissan sukutaulu

Teknodonna kirjoitti:

Speed hump



Kauan sitten eräässä brittiohjelmassa vanha mies istui takan äärellä lepotuolissa ja soperteli itsekseen kameralle jonkinlaista iltasatua tai päivän synopsista. Puheesta ei saanut mitään selvää, mutta siinä oli tietynlainen kertova tempo ja intonaatio. Tarinaa kesti suhteellisen pitkään. Lopuksi mies kameraa kohti kumartuen totesi täysin selväjärkisesti ja hyvällä englannilla.

- But I was wery drunk.

Katu oli vinossa, joten nojasin kädellä seinään ja hoin tätä samaa lausetta hieman huonommalla intonaatiolla. Kielessäni oli jotain vikaa, eikä se suostunut toimittamaan ulos sellaisia sanoja kuin ekspressiivisyys, tai introspektiivinen. Seinä oli karhea ja näkökenttä oli oudon tunnelimainen, sekä jollain tasolla kierteinen. Yleensä tässä vaiheessa naisilla on myös käsilaukku auki. Minulla ei ollut sitä lainkaan, joten oli aivan sama, oliko se auki vai ei. Tällaiset menetykset eivät ole humalan tuossa vaiheessa juuri minkään kokoisia. Suurimmat ponnistukset liittyivät itse kävelyyn, joka oli aivan tolkuttoman vaikeaa. Yleensä on vielä pissahätä.

Frantseninkujalla Kalliossa on erittäin pieni piilopuisto, joka rajautuu kaarevaan katuun ja korkeaan kivimuuriin, eli kivettyyn penkereeseen. Penkereen päällä kasvoi taloja. Itse puistoon oltiin asennettu katuvalot jotenkin niin, etten tajunnut oikein, että missä ne olivat, vaikka ne olivat päällä. Suoritin välittömästi jonkinlaisen piiloutumisen lehvistöön, ja kyykistelin pidellen oksasta kiinni. Se ei ollut aivan se tukevin. TIlanne on siinä suhteessa koominen, että itsestään välittäminen on lähes nolla. Kaikki on vain yhtä sekavaa farssia, jossa sinä olet jonkinlainen katselija-osallistuja. Varmaan jotain interaktiivista teatteria, tai muuta performanssia. Kuitenkin kaikkea leimaa yleinen tietoisuus siitä, että elämä on vain näytelmää. Mikään ei ole totta, eikä mistään koskaan tule totta.

Samassa eteeni ilmestyi katuhämärästä kissa.


Se oli ihan kissa vaan. Musta kissa, jolla oli harmaat silmät, ja jonka tassuttelusta ei kuulunut mitään ääntä. Se otti ja istahti kyykkivän minun eteen, ja katseli lorisevaa toimitusta uteliaana. Tilanteessa oli se omituisuus, että Kalliossa nähtiin erittäin harvoin vapaana juoksentelevia kissoja. Kissat olivat niin arvokkaita otuksia, että ne pidettiin systemaattisesti sisätiloissa. Kadut olivat kissoille vaarallisia paikkoja, sillä siellä vilisi autoja ja koiria pilvin pimein. Kissa tällaisessa vähämaastoisessa kaupungiosassa oli täysin suojaa vailla. Mutta nyt sellainen sitten istui edessäni pällistelemässä, ja ihan muina kissoina vain.

- Kukas se sinä olet?

- Tiedätkö kuule kissa, että minullakin on kissa. Se on täällä näin, sanoin ja taputin rintaani.

- Kenenkäs kissa se sinä olet?

Kissa ei vastannut, vaan kuuli jotain ääntä kivimuurin suunnalta. Sen korvat kääntyivät äänen perään ennen päätä. Herpaantumatta se tuijotti ruohikkoon, ja lopetti vasta sitten saalistamisensa, kun nousin ylös ja kiskoin vaatteita takaisin paikoilleen. Karkuun se ei kuitenkaan lähtenyt, vaan lähti perääni. Tämä ei ollut kovin vaikeaa, sillä etenemiseni oli eräänlaista siksakkia onpelukoneella, jolla ajeltiin ilman selviä ajolinjoja. Muutamasta autosta nyrjähti peili paikoiltaan, samalla kun sätin jotain ihmistä, jota tuskin tunsin, ja jota en ollut koskaan edes nähnyt. Kissa seuraili perässäni kuin aave. Oli oikein hieno kesäyö, kaunis ja tuoksuva, merellisen raikas ja suolainen, jos sen olisi vain haistanut tupakansavun takaa. Kalliossa on erittäin helppoa pummia itselleen savuke tai pari euroa rahaa, jos sattui olemaan niin, ettei ollut käsilaukku mukana.

- Minä asun tuollapäin. Missäs sinä asut? Sanoin kissalle, joka seuraili yhä perässäni.

- Sano nyt jotain. En minä sinua voi omaan kotiini viedä, koska olet varmaan jonkin toisen naisen kissa, tai ehkä jopa jonkun pikkulapsen kissa, jonkin tytön, joka ei saa unta, koska ei tiedä, missä olet. Te kissat ette sitten välitä meistä ihmisistä mitään. Sheban perässä se sinäkin siinä tallustat. Hyvä, ettet jo huuliasi nuoleskele. Hus, menetkös siitä.

Kadunylitys oli vaikeinta, sillä ei voinut ottaa mistään tukea. Ja jos konttasi, tulisivat poliisit ja polvet olisivat aamulla auki. Ehkä molemmat vaihtoehdot, tai siten vain toinen. Kaatuminen oli pahinta. Muista pari kertaa kaatuneeni niin pahasti, että on pitänyt tikata takaraivo. Tässä ei ole hyvää kuin se että tilastollisesti kovia kolauksia saaneet koomapotilaat heräävät koomastaan paremmin kuin ehjät ja kolhiintumattomat. Laiha lohtu. Päätin kuitenkin yrittää pelkällä tahdonvomalla. Otin kadun toiselta puolelta kohdistuspisteen, ja sitten marssin kuin tinasotilas kädet huiskien kadun yli päin siellä odottavaa puuta. Istahdin hetkeksi alas.

Kissa istui nenäni edessä.

- Taas sinä. Tuoksunko minä jotenkin hyvälle, vai mitä tämä nyt oikein merkitsee?

- Mou, se moukaisi. Arvasinhan minä. Sillä oli nälkä.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä