Olen tässä lueskellut näitä avioerojuttuja, vaikkei asia minulle juuri nyt ajankohtainen olekaan. Olen kyllä eronut 7 vuotta sitten, eli tiedän kuitenkin kokemuksesta mitä se voi olla. Ymmärrän hyvin näitä vihan ja katkeruuden tunteita joita nämä keskustelut ovat pullollaan. Haluaisin sanoa sen verran että vaikka juuri nyt tuntuu paskalta, niin jossain siellä tulevaisuudessa näkyy myös valoa.
Minut aikanaan jätettiin toisen naisen takia, vihasin ex-miestäni, sitä "uutta sutturaa", miehen sukua, kaikkia, enkä luottanut kehenkään, luulin etten toipuisi siitä ikinä. Mutta suuri voima joka kantoi minua eteenpäin oli 3-vuotias tyttöni, hän oli se jonka takia minun oli elettävä, noustava joka aamu uuteen päivään, jonka takia oli pakko yrittää. Ja vaikka minä kuinka vihasin ymmärsin myös sen, että lapsella on myös isä enkä halunnut häntä ottaa lapseltani pois. Ensimmäinen päätökseni oli se, etten mollaa lapselleni isäänsä ja sitä päätöstä en ole koskaan katunut, vaikka välillä olikin vaikeaa pitää suunsa kiinni kun oikeen harmitti. Ensimmäinen vuosi oli vaikea, sitä tunteiden myllerrystä: välillä huusin raivosta ja vihasin, välillä kietoiduin itsesääliin ja vain itkin, välillä rakastin niin että luulin sydämeni pakahtuvan. Silloin joku sanoi minulle että "tulee päiviä jolloin vihaat yli kaiken ja tulee päiviä jolloin rakastat, eikä se välttämättä koskaan lopu". Niin vuodet ovat kuluneet, olen uudelleen naimisissa, onnellisesti, lapsia on edelleenkin se yksi.
Mutta mikä tärkeintä, välini eksääni ja hänen puolisoonsa (joka on edelleen se sama) ovat kunnossa, ei tarvitse tapella eikä vihoitella, myös nykyinen mieheni tulee juttuun heidän kanssaan. Olen onnellinen siitä että lapsellani on kaksi hyvää perhettä ja neljä hyvää vanhempaa jotka rakastavat häntä, olen onnellinen siitä että voin myöntää itselleni että tavallaan rakastan eksääni vieläkin, mutta lapseni isänä en puolisona, voin myös myöntää vielä toisinaan vihaavani häntä siitä, mitä hän minulle teki, mutta tunteet ovat loiventuneet, eikä ne hallitse enää jokapäiväistä elämääni. Koittakaa hyvät ihmiset siellä tunteiden myllerryksessä muistaa myös anteeksipyyntö ja anteeksianto ja uskokaa elämän jatkuvuuteen, aikaa se ottaa mutta jatkuu silti. Tsemppiä kaikille teille jotka elätte nyt näitä vaikeita aikoja.
Minut aikanaan jätettiin toisen naisen takia, vihasin ex-miestäni, sitä "uutta sutturaa", miehen sukua, kaikkia, enkä luottanut kehenkään, luulin etten toipuisi siitä ikinä. Mutta suuri voima joka kantoi minua eteenpäin oli 3-vuotias tyttöni, hän oli se jonka takia minun oli elettävä, noustava joka aamu uuteen päivään, jonka takia oli pakko yrittää. Ja vaikka minä kuinka vihasin ymmärsin myös sen, että lapsella on myös isä enkä halunnut häntä ottaa lapseltani pois. Ensimmäinen päätökseni oli se, etten mollaa lapselleni isäänsä ja sitä päätöstä en ole koskaan katunut, vaikka välillä olikin vaikeaa pitää suunsa kiinni kun oikeen harmitti. Ensimmäinen vuosi oli vaikea, sitä tunteiden myllerrystä: välillä huusin raivosta ja vihasin, välillä kietoiduin itsesääliin ja vain itkin, välillä rakastin niin että luulin sydämeni pakahtuvan. Silloin joku sanoi minulle että "tulee päiviä jolloin vihaat yli kaiken ja tulee päiviä jolloin rakastat, eikä se välttämättä koskaan lopu". Niin vuodet ovat kuluneet, olen uudelleen naimisissa, onnellisesti, lapsia on edelleenkin se yksi.
Mutta mikä tärkeintä, välini eksääni ja hänen puolisoonsa (joka on edelleen se sama) ovat kunnossa, ei tarvitse tapella eikä vihoitella, myös nykyinen mieheni tulee juttuun heidän kanssaan. Olen onnellinen siitä että lapsellani on kaksi hyvää perhettä ja neljä hyvää vanhempaa jotka rakastavat häntä, olen onnellinen siitä että voin myöntää itselleni että tavallaan rakastan eksääni vieläkin, mutta lapseni isänä en puolisona, voin myös myöntää vielä toisinaan vihaavani häntä siitä, mitä hän minulle teki, mutta tunteet ovat loiventuneet, eikä ne hallitse enää jokapäiväistä elämääni. Koittakaa hyvät ihmiset siellä tunteiden myllerryksessä muistaa myös anteeksipyyntö ja anteeksianto ja uskokaa elämän jatkuvuuteen, aikaa se ottaa mutta jatkuu silti. Tsemppiä kaikille teille jotka elätte nyt näitä vaikeita aikoja.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Minua ei kylläkään jätetty eikä petetty, mutta olen eronnut jo monta vuotta sitten. En tajua sitä, että aletaan mollaamaan poissaolevaa vanhempaa lapselle. Ero on sinällään jo niin vaikea asia, miksi sitä pitää vielä vaikeuttaa sillä, että haukutaan ja mustamaalataan lapselle toista vanhempaa? Yhden ainoa kerran sanoin lapselle jotakin paskasta isästä, kun jätti taas kerran tulematta krapulansa takia. Sanomani satutti lasta silmin nähden. Päätin, että en enää koskaan sano sellaista lasteni kuullen. Eivät he valitse vanhempiaan.
Hei,
tuntuipa hyvältä välillä lukea tältä palstalta positiivinen ja terve kirjoitus aiheesta "jätetyn tunteet". Hienoa, että olet jatkanut elämääsi, etkä ole jäänyt katkeruuden ja vihan noidankehään. Yli pääsin minäkin..
Välillä oikein pelottaa kun lukee, millaista patoutunutta raivoa, katkeruutta ja vihaa jotkut ihmiset jaksavat kantaa vuositolkulla sisällään. Ja vielä enemmän pelottaa, miten nämä julkituodut katkeruudet, haukkumiset ja vihanpurkaukset vaikuttavat pieniin lapsiin, jotka vielä monasti jäävät jalkoihin ja jopa ikävään välikäteen biologisten vanhempien sotiessa.
Vaikka kuinka pahalta tuntuisi, tulisi aikuisen ihmisen aina pyrkiä näkemään "koko kuva", ja yrittää ymmärtää miten paljon typerää pahaa voi saada aikaiseksi oman vihansa sokaisemana...
Aurinkoista alkavaa kevättä!
Tai voihan se olla niinkin, että joillekin se kauhea viha ja katkeroituminen on voimavara. Kun sitä oikein paskasti ajattelee ex:stä, niin kummasti jaksaa porskuttaa eteenpäin!
kuitenkin olen sitä mieltä että ne hyvät päätökset eron kriittisimmässä vaiheessa kantavat hyvää tulosta vuosia myöhemminkin. Minun on ainakin vaikea kuvitella edes tilannetta toisenlaiseksi, vaikka tiedän että toisin toimimalla aikanaan kaikki voisi olla todella kurjasti. Enkä osaa olla enää katkera, elämäni on nyt kunnossa ja kaikilla entisen ja nykyisen perheeni jäsenillä asiat on hyvin... ehkä olemme onnellisia että pääsimme erosta yli ilman suurempia kauaskantoisia traumoja. Olen vaan sitä mieltä että kauhea vihan ja katkeruuden jatkuva tunteminen ja ruokkiminen omilla itsesääli-jutuillaan ei tee kenellekään pitemmän päälle hyvää, tervettä se varmasti on tiettyyn pisteeseen asti, mutta ei sen pidä antaa hallita jokapäiväistä elämää kovin pitkään, koska ainakaan minusta elämän tarkoitus ei ole elää katkerana... eikä se minusta edes ole mitään oikeaa elämää enää.
Jos on katkera,sitä on katkera.Itse en voi kuvitellakkaan meneväni esim. samaan tilaisuuteen,missä ex vaimoni on,en tyttäreni rippijuhliin ym.
Olen kuolinvuoteellakin vielä katkera,anteeksi
en pysty antamaan.
Tää on vaikeaa elämää ja jatkuu(EROSTA JO 4V)
tiedän,että teen vaan itselle vaikeutta,mutta kun ei voi luonteelleen mitän
Olisikohan sulla korkea aika miettiä, mistä katkeruutesi johtuu? Eihän ole mitään järkeä, että "myrkyttää" elämänsä tollasella katkeruudella, johan se vie voimia. Varmaan lapsestasikin olisi helpottavaa, jos pystyisitte olemaan ex:n kanssa "ihmisiä" toisianne kohtaan.
Jotenkin voin vielä ymmärtää sen, että on exälle katkera. Sitä en voi ymmärtää, miksi sen katkeruutensa kanavoi lapsiin, jotka koko sotkuun syyttömiä ... boikotoidan nyt heidän juhliaan yhden vieraan takia.
Olen sanonut tämän sinulle aikaisemminkin ... olet julma ja paha isä lapsillesi, kun heitä syyttöminä noin kohtelet. Häpeaä iso mies !
Ja luonteelleen VOI ... ja käytöstapoja VOI oppia. Enkä oikeastaan välitä tuon taivaallista sinun vaikeuksistasi (enää)... vaan lastesi.
Oletko muuten koskaan pohtinut, miksi ero tuli ... kun et omien sanojesi mukaan itsellesi ja luonteellesi mitään mahda ... vaan kun joskus parisuhteessa PAKKO mahtaa, jos tahtoo että yhteiselämä toimii... muidenkin kuin sinun pillisi mukaan.
että loppujen lopuksi jokainen meistä on itse oman onnensa seppä. Minäkin ensin ryvin itsesäälissä etc, mutta sitten onnekseni parin viikon jälkeen tajusin, että pilaan sillä vain oman elämäni. Se kaikki on vain minulta pois. Ei sillä exälle mitään kosta, paremmin toimii se, että saa oman elämänsä kukoistamaan. Nauttikaa ihmisestä elämästä, mutta toki ero pitää ensin prosessoida. Sitten vasta on valmis jatkamaan. Mutta älkää antako lasten kärsiä, he ovat kuitenkin ihaninta mitä ihminen maailmaan saattaa....
No tähän voin vastata,että olen varmaan aikahyvä isä,minulla on erittäin hyvät välit tyttööni(asuu
puoliksi luonanï) ja ain tulee mielellään (13v ei
tule,jollei itse halua)
Valmennan urheilujoukkuetta,missä hän pelaa ym.
Ollaan käyty kahdestaan etelässä ja taas ollaan
menossa,koska tykättiin viime reissustakin.
Se mitä kirjoitin juhlista ym, ei ole mitään
boikotointia tai vastaavaa,en vain voi mennä
exäni kanssa samaan paikkaan,koska minulla on vielä tunteita häntä kohtaan ja tiedän,että
pelkkä näkeminen aiheuttaa kovan ikävän ym.
Tuntuisi,että taas täytyisi alkaa alusta prosessoimaan eroa.
Tyttöni sanoi muuten toissapäivänä,että minusta
iskä olet maailman paras iskä ja vielä vilpittömästi,joten en nyt oikein kirjitukseesi
usko.Olen pitänyt kirjoituksiasi aika asiallisena,mutta nyt et kyllä tiedä,mistä
puhuit.
Ehkä tätä on vaikea käsittää ulkopuolisen,joka
ei ole asiaa näin kokenut.
Toivon sydämestäni exälle hyvää ja varsinkin tytölleni,enkä varmasti tule kenenkään juhlia
tai vastaavaa pilaamaan.
Kirjoitukseni ovat jokseenkin yhtä asiallisia tai asiattomia lähes aina, riippuu lukijasta miten ne ottaa. Ja mielipiteet tietenkin aina "laukojan" omia, ja täällä kenenkään mahdoton tietää toistemme tilanteista kovin syvällisiä tai ainakaan objektiivisia tulkintoja. Joskus osuu paremmin kuin toisinaan.
Hyvä jos suhteesi lapseesi ovat kunnossa, siihen turha mitään lisätä. Ikävää jos et ole päässyt erosi yli, ja kykene asettamaan itseäsi edes hetkeksi tapahtuneiden "yläpuolelle" ja etenkin tunteiden.
Mutta se on totta, että parempi olla poissa, kuin pilata kaikkien tunnelma...
On se merkillistä sossujen sössöä tuo vanhempien keskinäisten välien sekä lasten välien sotkeminen toisiinsa. Ei ex-puolison kanssa tarvitse olla tekemisissä yhtään enempää kuin lasten elämän käytännön järjestely aivan pakosta vaatii. Ja se ei ole paljon se. Kumpikin vanhemmista voi olla todella hyviä vanhempia vaikkeivat toisiaan sietäisikään. Lasten kannalta lienee parempikin, ettei sellaisia tilanteita, joissa vanhempien kesken voi syntyä riitaa, tulisi vastaan lainkaan. Veikkaanpa, että moni eroperheen lapsi on saanut erilaisista riidoista kiintiönsä aivan täyteen. Erinomainen ero on sellainen, jossa elämää hiertäneistä ongelmista on erossa päästy ja jossa molempien vanhempien suhde suoraan omaan lapseensa kehittyisi mahdollisimman suotuisasti. Senhän huono liitto on voinut jopa aiemmin estää. Lopettakaa tuo tätimäinen hössötys menneistä parisuhteista! Nykyinen perheneuvolaterapia rakentuu aivan liian pitkälle eronneiden vanhempien keskinäisten välien setvimiselle, kun pitäisi keskittyä suoraan, nyt jo erillään asuvien, vanhempien ja heidän lastensa suhteeseen. Kuulen usein, kuinka jotkut "ystävinä" eronneet päivittelevät sitä, kuinka eronneet vanhemmat eivät tule toimeen keskenään. Asiahan on aivan kunnossa ja erokin on varmaan ollut hyvin perusteltu, kun vieläkään ei siedä toista. Kyllä kahden aikuisen eroa voi myös kunnioittaa sillä, että antaa heidän vastedes kulkea omia polkujaan ja huolehtia jälkikasvustaan kumpikin omalta osaltaan.
Tekstistäsi tuli hyvä mieli. Ehkä minullekin vielä käy hyvin. =)
Lapsi on suuri voimavara ja jokaisen päivän ilo.
Niin myös ystävät ja harrastukset.
Kunpa aina kävisikin noin onnellisesti. Voi meitä onnettomia, jotka jätetyksi tultuaan vain eivät pääse yli millään. Elämä menee alamäkeä, vaikka kuinka yrittäisi. Minulla on erosta jo 8 vuotta, silti nytkin itken, kun tätä kirjoitan. On avomies, mutta silti sydän on vaan entisessä elämässä. Lasten takia minäkin olen jaksanut, heitä rakastan yli kaiken. Miehiin luottamus on mennyt.
no onkos tuo sitten jotenkin reiluja sitä avomiestäsi kohtaan ... vedätätkö häntä jostakin syystä, ellei tunteita häntä kohtaan ole? En tajuu.... eikö tuo yhtä pahaa ja ilkeätä häntä kohaan kuin mitä aviomieheltäsi aikanaan sait osaksesi.
Onnea ei löydä etsimällä, vaan elämällä! Se oli se motto jonka otin käyttööni pian eron jälkeen ja sitä olen yrittänyt noudattaa parhaani mukaan.
Minusta 8 vuotta eroahdistuksessa kuulostaa aika pitkältä ajalta, täytyy olla rankkaa. Minä pääsin pahimman yli vuodessa, mutta kyllä minä vieläkin toisinaan ajattelen millaista olisi ollut jos suhde tähän eksääni olisi pitänyt. Ajattelen usein että olisin "päässyt helpommalla" jos eroa ja "sitä toista naista" ei olisi tullut.
Luottamuksen menetys erotilanteessa lienee myöskin hyvin normaali tilanne, itsekin menetin luottamukseni kaikkiin kaksilahkeisiin ja kuvittelin ettei kukaan mies OIKEASTI enää kiinostu minusta, vaan haluaa tutustua minuun vain ja ainoastaan SEN takia. Itsetunto ja luottamus olivat todella huonolla tolalla.
Tuntuu pahalta että olet ajautunut suhteeseen jossa et osaa rakastaa, sääliksi käy avomiestäsi jos hän kuvittelee sinun olevan täysin omistautunut hänelle... siinä on seuraava joka menettää luottamuksensa ja itsetuntonsa!