Viimeinen yritykseni

Hautajaiseni

Jokaisellahan meistä se on edessä, jopa säälimättömällä ja paatuneella nurmikenttien rivisotilaalla, nimittäin hengenlähtö –luonnollisesti tahi luonnottomasti.
Useista syistä olen joutunut pohtimaan tätä kysymystä viime aikoina yllättävänkin usein. Menemättä kiusallisiin detaljeihin, niin mainitsen vain viikatemiehen olevan lähempänä allekirjoittanutta kuin ensi vuoden päätösristeily. Turha teidän palstalaisten on huolestua, kyseessä on parantumaton sairaus, jopa aluksi paljon toivoa herättänyt mindfulness ja epämääräiset enkelihoidot erilaisilla siunatuilla ohennemaaleilla höystettyinä osoittautuivat turhiksi. Joten olen ryhtynyt suunnittelemaan ylösnousemukseni jälkeisiä aikoja. Kirjoitan viimeisen toiveeni tänne palstalle, koska suurin osa hautajaisvieraistani lukee viestini täältä sekä tällä tavalla varmistan kaiken tapahtuvan viimeisen tahtoni mukaisesti.

Viimeinen yritykseni ja ikuisuus mentävää

Tahdon siunaustilaisuuteni tapahtuvan Kalevankankaan hautausmaalla, jo itse portti hautausmaalle loihtii sopivan melankolista tunnelmaa saattoväen keskuuteen. Portista tulee mieleen aivan puolustuksen linja, tästä ei mennä enää pidemmälle!
Saattoväki kulkekoon portin alitse kohti hautausmaan isoa kappelia, jossa tapahtuu lopullinen irrottautumiseni tästä maailmasta. Olkoon portti maallisen ja taivaallisen välinen raja-aita siunauspäivänäni.
Itse isossa kappelissa saattoväelle on merkitty etukäteen istumapaikat. Ensimmäinen rivi on varattu allekirjoittaneen kanssa samaan aikaan pelanneille jefuritareille. Te kyllä tiedätte, keitä tarkoitan! Toinen rivi on varattu huoltajille, valmentajille, liiton edustajille, tuomareille. Kolmannesta rivistä lähtien penkeille saavat istua fanit ilman paikan varausta.

Vaadin lajin edustajia saapumaan pestyissä fullkit-asuissa saattamaan minua viimeisellä yritykselläni. Eli pelaajilla se peliasu, jolla he ovat taistelleet minun rinnallani nurmikentillä. Valmentajilla tyylikäs valmennusasu, liiton edustajilla liiton pikkutakki, tuomareilla raitapaidat, kolmannen rivin fanit verhoutukoon minun fanipaitoihini.

Itse messusta olen keskustellut saattohoitoon osallistuneen pappini kanssa. Olen konservatiivinen, joten messu kunnioittakoon ikiaikaisia perinteitä. Muistopuheita pidetään yhteensä kolme, ensimmäisenä on papin vuoro, jota seuraa linjamieskollegani koskettava puhe, viimeisenä puhukoon liiton edustaja merkityksestäni suomalaiselle amerikkalaiselle jalkapallolle. Messun kuvaamisen toteuttakoon samat tahot, jotka kuvasivat Vaahteramaljan finaalin. Selostustehtävän olen varannut Helsingin Velodromin selostajalle. Messut lähetetään suorana Internetin videotoistopalvelun kautta ja äänitteen jatkomyynnistä vastaavat liiton alaiset joukkueet omissa tapahtumissaan. Olen kirjoittanut jokaiselle puhujalle puheet valmiiksi väärinkäsitysten välttämiseksi.

Messun jälkeen on vuorossa viimeinen aloituspotkuni. Saattoväki kerääntyy rinta rinnan arkkuani kantavien jefuritareiden molemmin puolin. Tuomari viheltää pilliin, jolloin saattoväki lähtee yhtenä rintamana kulkemaan kohti valmiiksi kaivettua hautaani päin. Rintama liikkuu näin haudalle asti, jolloin saattoväki siirtyy hiljaisuuden vallitessa bull on the ring muodostelmaan, jonka keskellä on hautani. Matalaäänisin linjamies huudahtaa nimeäni koko arkun laskun ajan, mutta turhaan, olen jo poissa.