Missä menee mielessänne henkisen väkivallan raja,kin olen lukenut näitä juttuja niin tuntuu,että käsitys henk.väkivallasta on kovin kirjava.Eiköhän jokaisessa suhteessa ole henkistä
väkivaltaa jos pienikin riita tai pahasti sanominen sellaiseksi lasketaan.Otetaanko me kaikki sanomiset liian vakavasti.Eikö se ole niin,ettei ne SANAT VAAN TEOT.
väkivaltaa jos pienikin riita tai pahasti sanominen sellaiseksi lasketaan.Otetaanko me kaikki sanomiset liian vakavasti.Eikö se ole niin,ettei ne SANAT VAAN TEOT.
Vastaukset 11
Vanhimmat
on yleisimmin esim..toisen itsetunnon nujertamista ilkeillä huomautuksilla ulkonäösta,luonteesta tai älynlahjoista jatkuva piikittely niin eiköhän se ole juuri sitä pahimmillaan
Olen samaa mieltä ettei välttämättä pelkät sanat ole henkistä väkivaltaa (vaikka jollain tavalla ovatkin) vaan ne teot. Minä olen tullut petetyksi useamman kerran ja joutunut elämään yksinäisyydessä, se jos mikä on henkistä väkivaltaa. Sitä vaan toinen osapuoli ei ymmärrä.
Ilmeisesti kirjoittajat eivät ole kokeneet henkistä väkivaltaa. Sen kyllä tietää, mitä se on, kun kohdille sattuu.
Jatkuvaa alistamista erilaisin arvosteluin. Ei kelpaa yhtikäs mihinkään. Kaikki mitä tekee, on väärin tehty. Nimitykset ulkonäöstä, kävelytyylistä ja kaikesta mahdollisesta. Ja nimitykset on yleensä uskomattomia, ehkä eläinkunta käydään ensin läpi, sen jälkeen "hauskoja" itsekeksittyjä nimityksiä. Lisäksi on uhrilla jatkuva tunne riittämättömyydestä jokaisella osa-alueella. Äitinä ei riitä siivoustöissä, taloudenhoidossa, kasvatuksessa jne. Kaikki on toisen syytä. Lapsistakin olisi tullut parempia, mikäli olis mies yksin saanut kasvattaa. Silti mitään vastuuta ja osallistumista ei henkisen väkivallan käyttäjällä ole perheen hyväksi. Et sillain se menee...ja yleensä henkinen väkivalta johtaa fyysiseen, kuten kohdallani tapahtui.
liian hienohipiäisiä. Toiset ovat pahempia suusta, mutta antakaa joskus takaisin, niin voisivat yllättyä. Itse sanon suoraan asioita, mitä en tarkoita. Väärä tapa purkaa itseään, mutta ihmiset on erilaisia.Nyt olen yrittänyt muuttua...
Henkistä väkivaltaa on myös tekemättömyys ja puhumattomuus. Siinä jos missä menee itsetunto...olla tyhjääkin tyhjempi ja arvottomampi. Ei siinä aina niin paljoa tarvita. Jos kuitenkin ketä huonosti kohdellaan tulisi siinä silti katsoa myös peiliin, todennäköisesti se suhtautumistapa on myös oma suhtautumisesi itseesi ja puolisosi vain näyttää sen sinulle konkreettisesti. Mutta niin kauan ei asiat muutu, ennenkuin suostuu ottamaan oman vastuunsa asioista. Aina kun syytellään toisia niin vaan yksi sormi osoittaa häneen ja loput itseemme.
Ei tarvitse kenenkään sietää huonoa kohtelua ja tehdä jotain esim. erota tai puhua asita niin että ne kanssa selviää. Ja se onkin se ensimmäinen paikka, jossa joko välität itse itsestäsi tai sitten et.
On todellakin olemassa myös ihmisiä, jotka kärsivät narsistisesta luonnehäiriöstä (olkoonikin tämä diagnoosi kuinka muotia hyvänsä nykyään) ja he eivät pysty millään tasolla ymmärtämään omaa käytöstään vääräksi. Sairauden tuntu puuttuu kokonaa heiltä ja siinä on turha toisen alkaa puhumaan mitään, saatikka antamaan jotain takaisin. Siitä se vasta mehevä riita syntyy, jos jotain erehtyy narsistille vastaan sanomaan, herran jestas. Mutta itse erosin luonnehäiriöisestä miehestä ja haen nyt tuhoutuneelle itsetunnolleni pikku hiljaa paranemista. Pitkä tie on tutkiskella elämääni, niin jo elettyä ja mahdollisesti edessä olevaa aikaa. Paljon auttaa tällaisessa erotilanteessa tutkia omia käyttäytymismalleja edellisessä liitossa ja miettiä aivan rauhassa, miksi jotkut ihmiset eivät sovi toisilleen ja jotkut sopivat paremmin. Ehkä suotuisissa oloissa luonnehäiriöinenkin pystyy normaaliin elämään, jos rasitetilanteita on vähemmän. Kaikkea hyvää kaikille moninaisista ongelmista kärsiville yksinäisille sekä myös huonoissa liitoissa eläville. Voimia.
Riidat ja väittely kuuluu normaaliin parisuhteeseen. Toimiva suhde nimenomaan kestää tunteiden näyttämisen ja käy ne asiat läpi keskustelelmalla, mistä ollaan erimieltä. Ja kestää erilaisen tavan kokoa asiat.
Se on sitten henkistä väkivaltaa, kun riidellä ei voi tai vain toinen osapuoli riitelee ja toinen aina kuuntelee ja alistuu & muuttuu toisen mieliksi. Ja yleensä tämä asetelma pysyy vuodesta toiseen samana. Ei hyvä.Siinä alistetun persoona katoaa ennen pitkään ja alistaja kasvaa hirviöksi ja öykkäriksi enenmmän ja enemmän, kun kukaan ei uskalla pistää vastaan moiselle.
Kenellekään ei oo silloi hyvä olo.
Riidelkää hyvät ihmiset, mutta sopikaa riitane ja antakaa periksi vuorotellen. Silloin ootte "terveitä" ja suhteenne voi hyvin.
Noista teoista vielä. Jos saa turpiinsa, silloin terve tajuaa lähteä pois siitä seurasta. Henkinen turpiinotto kun ei näy mustelmana siitä on jostain syystä vaikeempaa tajuta lähteä pois...
Meillä on ollut tällaista, painostavaa hiljaisuutta, ei riitoja koskaan, jos joskus yritti jostain sanoa mikä mieltä painaa tuli monen viikon mykkäkoulut ja välttelyt kuin olisit spitaalinen josta voi tarttua jotain vaarallista, koskettelu vain seksissä, ei ilkeitä sanoja, mutta paljon paljon sanomattomia sanoja ja kaiken voi vaistota ilmapiirin, katseet, tai yleisemmin sen ettei silmiin katsota vaan ohi...
Ulospäin kaikkihan on hyvin eikä itsekään enää tilanteen jatkuessa oikein ymmärrä mistä kaikki oikein kiikastaa, sairaaseen ilmapiiriinkin tottuu ja alkaa omaa pahaaoloa pitää epänormaalina. Puoliso on kasvanut itse samanlaisissa olosuhteissa ja kun meistä tuli läheisiä hän alkoi suhtautua minuun kuten heidän suvussa on sukulaisiin tapana suhtautua. Entisestä iloisesta ja avoimesta minusta tuli hiljainen, itsetunto repaleina, rahaa kyllä oli enemmän kuin koskaan, mutta sitä huonouden tunnetta! Kun sitten kaiken jälkeen päätettiin erota tuli ihmeellinen tunne, kuin olisi ollut jossain sumussa kaikki nämä vuodet. Helpotus!
miksi et sitten tehnyt asian hyväksi mitään,mitä
keinoja yritit?
Ero on tietenkin ratkaisu,mutta mielestäni huono sellainen.
Kyllä esim. teidän tilanteen tapahtumiseen tarvitaan kaksi henkilöä,ei vain toinen voi
voi olla "syyllinen"
Jaa mitä keinoja yritin, ensinnäkin olin tilanteessa 7 vuotta, siis ajattelin ajan tuovan jotain hyvää tullessaan (ei auta päinvastoin), kävimme pariterapeutilla (mutta mitäpä hänkään voi jos toinen ei mitään puhu, ei avaudu, itselle se toi toivoa kuitenkin että kyllä toinenkin haluaisi jotain parannusta kun kerran sinnekin tuli...), itsetutkiskelua vaikka millä mitalla, pohtinut mitä itsessä voi aiheuttaa mitäkin jne. kirjojen lukemista, rukoilua. Että sillee.
Ja sit miks olin vaan, enkä sit lähteny? Lasten takia, pidin viimeiseen asti kiinni ajatuksesta että heillä pitää olla kokonainen perhe ja kyllä asiat korjaantuu ja suhde syvenee, vaan kun käykin ihan päinvastoin!
Ihmetellä voi asioita joita ei ymmärrä ja ymmärrys ja myötätunto kulkee käsikädessä ja usein vielä oman virheellisyytensä näkemisen kanssa.
odottanut, niin voisiko toinen olla lukossa. Varatkaa aika jollekin toiselle terapeutille. Tai sitten ota aikalisä, lähde lasten kanssa lomalle ja jätä toinen kotiin?