Mies rähisi lapsen synttäreilläkin

Todennäköisesti se ei kuitenkaan lähde, koska silloin sillä ei olisi ketään, kelle huutaa. Eli lähtijän täytyy olla sinä ja lapset.

Tuli paha mieli lapsesi puolesta. Tuon ikäinen osaa olla jo häpeissään ja nolo kavereitten edessä, isä käyttäytyi todella törkeästi. Ei mitään tilannetajua.

Mun isä oli vähän samanlainen. Oikea virtahepo olohuoneessa siis. Ei koskaan tiennyt, mistä se keksi aloittaa huutamisen. Ei tuon tyyppiselle ihmiselle kukaan voi olla mielenmukainen. Hermoissa vikaa luultavasti ja luonnekysymys myös. Mun isä saattoi myös aloittaa karjumisen ja kiroomisen ja riidan vaikka vieraitten aikana, yltyi vain jos sitä yritti rauhoitella tai pyytää hiljenemään. Sellainen se oli elämänsä loppuun asti. Kumma juttu, että toinen puoli isässä oli lupsakka ja huumorintajuinen. Siitä ei vaan koskaan saanut täyttä selvyyttä. Äiti sanoi, että siinä asui piru, joka sitä piinasi. Mun lapsuus ja nuoruus meni siinä. Koskaan en pyytänyt ketään kavereita meille. Mutta kyllähän siitä ihmisetkin tiesi, asuttiin pienissä piireissä.

Vielä nytkin joskus tulee muistikuviin se huuto ja kiroaminen ja perheen helvettiin manaaminen, äänikin on jäänyt hyvin tuonne kovalevylle. Kai se ei sieltä koskaan häviäkään. Äiti ei ottanut eroa koskaan vaan jaksoi kestää, vaikka hermot häneltäkin taisi mennä. Siihen aikaan ei niin vain erottu ja äiti taisi muutenkin jotenkin lamaantua ja masentua, mutta isä kuoli sitten siinä vaiheessa kun me lapset oltiin juuri lähdetty kotoa.

Et kysynyt neuvoja etkä mielipiteitä, etkä niitä tässä siis saakaan, miten voisin edes neuvoakaan ketään. Omat muistot vain tuli niin pintaan kirjoituksestasi. Eräs sukulaismies muuten teki ihan tuon saman lapsensa syntymäpäivillä, oli kännipäissään, mikä ei ole kyllä mikään puolustus. Eli ei taida olla kovin harvinaisiakaan tällaiset tapaukset.

Kaikkea mahdollista hyvää sinulle ja lapsillesi.

Hei nimimerkki, Enpiittaaenää

Kurjan, tosi kurjan tuntuinen on arkesi miehesi kanssa. Ja lapsi elää arkeansa ja juhlaa, tällä kertaa omat synttärinsä, tämän keskellä. Harmittaa teidän, sinun ja lapsesi puolesta. Uskon helposti, että olet väsynyt tilanteeseen. Olit rohkea, kun ensimmäisen kerran asetuit miestäsi vastaan. Toivottavasti teillä tapahtuu siellä jotain muutosta. Se voi olla vaikka se, että sinä haet itsellesi perheneuvonnasta tukea omaan jaksamiseesi, tuleepa eteen mitä tahansa, Siitä ei ole haittaa, hyötyä voi olla, jos rohkeasti menet juttelemaan ammattilaisen kanssa. Huolehdi itsestäsi.

Lämpimin ajatuksin,
Pirkko-pappi

Minulla oli samanlainen avioliitto. Mies sai raivareita ihan selvinpäin, ja käytti muutenkin henkistä väkivaltaa. Sinnittelin, koska en uskaltanut erota ja kuvittelin,että on lapsille parempi, kun asumme yhdessä ja olemme ”perhe” .
Erosin vaikean prosessin kautta, kun nuorempi täytti 17. En vaan yksinkertaisesti jaksanut enää. Tuosta on nyt neljä vuotta ja elämäni on tasapainossa. Nyt kaduttaa ja tunnen syyllisyyttä, että miksi en korjannut asioita jo aikaisemmin. Ajattelen, että mitä vaurioita lapset sai tuosta hullunmyllystä, ja olisiko ne voitu erolla jo aikaisemmin välttää. Harmittaa, kun kaikki hetket lasten kanssa meni kuin sumussa, ja masentuneena. En todellakaan pystynyt olemaan heille läsnä. Parempaa jatkoa sinulle, ja kaikille jotka ovat väkivallan uhreja tavalla tai toisella. Pitkää huolta itsestänne ja rohkeita päätöksiä paremman elämän puolesta.

Pitää ensin tutkia mistä miehen käytös johtuu? Onko ikäkriisi vai mistä moinen typerä käytös johtuu. Jos itse olet rehellinen ja ollut antamatta raivolla syytä silloin pitää hälytys kellot soida. Minullakin pitkä liitto ja tunsin miehen hyvin. Kun keskikäisen tuli muuttui käytös törkeästi perhettä kohtaan ja varsinkin minua. Kuten kuvastit "maitopurkki siirretty" näitä myös meillä ilmaantui. Rauhallisesti yritin kysyä onko töissä vaikeuksia vai miksi on vihainen jostakin purkista mistä huutaa. Monesti rauhoittui ja pyysi anteeksi. Näin mentiin monta vuotta ja mitä ihmeellisempää tuli eteen. Kuka koski hänen puhelimeen eli syytti minua vaikken ollut edes tietoinen missä se oli jne. Jaksoin pitkään temppuilua kunnes esille tuli. Eli kaksoiselämää perheemme rinnalla. Ja pitkään omi tehnytkin. Kun kaikki käytiin läpi ja ei erotti sittenkään loppui sen raivoilut kuin seinään. Eli oli kovia omantunnon tuskia eikä osannut korjata tekemisiään. Kun vaadin suhteen lopettamista ja muutosta meidän liittoon näkyi välittömästi käytöksessä. Siitä päivästä lähtien ei ole pystynyt edes ääntään nostamaan meille muille. Nyt muutaman vuoden masentuneena selkeästi vieläkin tarvitsee mielenterveys apuja. Kun itse viimein käsitti käytöksensä syyt ja seuraukset loppui typerä riidanhakeminen ym. Minuakin säälittää kun ei enään pysty edes riitelemään puhtaasti minun kanssa vaan alistuu hiljaa vaikka näkee hampaiden kiristyksen kasvoilla että haluaa jotain sanoa. Kun kysyn oletko vihainen aina vastaa en sinulle vaan itselleni. Ja vaikeita usko etten antanut edes riitelyyn aihetta keksi ne itsensä tekemänä ja unohtaen. Kun kaikki käytiin läpi näki myös tämän. Nyt ei olla vuosiin riidelty ja jos ollaan erimieltä se sanotaan rauhallisesti. En väitä että sinun miehesi sinua pettää tai eläisi kaksoiselämää mutta pitää tutkia miehen käytös ja mistä johtuu. Tuolla takaisin huutamisella et saa muuta aikaan kuin eron. Minä pidin hermoni ja onneksi pidin. Eikä tuosta toisesta naisesta kuulunut mitään sen jälkeen kun se kaksoiselämää loppui. Tämä vain juttuna sulle mistä voi johtua toisen käytös mihin et ole antanut aihetta.

Miksi kukaan ihminen valitsee tuollaisessa pysymisen kun maailmassa voi olla vapaa ja rento tai rakastunut ja ihanassa suhteessa joka kantaa?

Hienon miehen olet valinnut

Ohan niin aina hulluja miehiä ja naisia.
Mutta nainen pystyy valitsemaan, mies ei.

Mulla eukko samanlainen sekopää, mutta kun hän on ainut joka minut on koskaan huolinut niin paha vaihtaa..

Naisilla helppoa tämäkin, aina saa uuden, jos haluaa.
Mies ei saa, pakko kärvistellä.

Mutta se on kaikkein kummallisinta että nainen nimenomaan haluaa valita sekopää miehen, Mutta ei minua kilttiä ja asiallista, mistään hinnasta.

Akan syytä jos ukko kiukuttelee.

Jätä se. Tilanne vain pahenee.

Olen tuo alkuperäinen kirjoittaja. Ero on nyt vireillä ja ainakin yksi kuukausi harkinta-aikaa kulunut. Kävi kuten arvata saattaa. Mies on kyllä ennenkin tölvinyt ja töninyt, kerran potkaissutkin ja jokusen kerran lyönytkin mutta harkiten niin että ei jää jälkiä. Sitten tuli se viimeinen kerta, kun tönäisi niin, että lensin lattialle selälleni. Itkin pelosta ja lapsiparat myös. Soitin hätänumeroon ja mies putkaan yöksi. Juttu menee eteenpäin lievänä pahoinpitelynä.
Ahdistavaa ja pelottavaakin tässä kaikessa on se, että mies ei millään ota vastuuta teoistaan. Vakiolause kuuluu sanasta sanaan näin:Kun minä en ole mitään pahaa tehnyt, minä olen syytön ja minua näin kohdellaan.
Vuosia jatkuneen henkisen hiertämisen jälkeenkin mies kieltää koskaan lyöneensä, tönineensä tai syyllistyneensä mihinkään muuhunkaan. Edes se, etteivät hänen omata lapsensa halua nähdä eivätkä tavata häntä, ei aukaise hänen silmiään. Lapset ovat kieltäytyneet olemasta missään tekemisissä isänsä kanssa.
Mies myös joka kerta minut nähdessään hokee, että "Saatte muuttaa takaisin". Siis takaisin sinne taloon josta pääsimme pakoon kahden kuukauden Turvakoti reissun jälkeen!! Minun pitää kuulemma vaan perua puheeni ja "lakata hyökkäämästä minun kimppuuni". Miehen omia sanoja lainatakseni.
En siis ole koskaan hyökännyt hänen kimppuunsa. En olisi edes uskaltanut. Miehen reaktiot olivat aina arvaamattomat eikä hän sietänyt minkään laista eitä tai toisenlaista mielipidettä. Olemme vuosia eläneet talossa yrittäen välttää tilanteita, joissa tai joista mies voisi suuttua ja alkaa hakata taas vaikka ruokapöytää raivon vallassa niin lujaa kuin voimaa lähtee ja rähistä kaamealla äänellä.
Mies on myös jo vuosia ollut "invalidi". Vuosia kävellyt kävelykepin kanssa ja kauppaan piti minun kuskata ihan kaupan oven eteen ja kaikki työtkin kotona tehdä. Vaivainen, jolle piti tehdä kaikki valmiiksi. Olenkin vuosia tehnyt kaiken talossa. Polttopuista lähtien. Siis raahannut ne metsästä peräkärryyn, ajanut kotiin, lastannut pois peräkärrystä ja sahannut ja pilkkonut klapuiksi. Ja pinonnut ne vielä. Mies on ollut myös niin "huonokuntoinen" että esim ei ole vessassa kusella käydessä osunut pönttöön ja kusta on ollut lattialla vaikka miten paljon. Ja arvatkaapa kuka sen kaiken on siivonnut??
Niin, ja nyt yhtäkkiä mies on kahdessa kuukaudessa parantunut invaliditeetistaan. Ihme. Ei tarvitse enää edes keppiä. Jopa polkupyöräili tänään kymmenen kilometriä. Luvatta minun pyörälläni, jonka otti entisen yhteisen kotimme varastosta käyttöönsä. Ihminen, jolle ennen piti tehdä kaikki valmiiksi ja kantaa käteen ja joka oli niin, niin kipeä..
Hulluko olen ollut? Kyllä. Mutta onneksi se on nyt loppu. Asumme, minä ja lapset omillamme. Mikä ihana rauha ja mikä ihana puhdas vessa. Voi ihanuuksien ihanuus. Siitä huolimatta, että mies yrittää yhä henkisesti kalvaa minua.
Tästä tuli pitkä kertomus ja voisi olla vielä pitempikin. Mutta en usko, että kaikki ehkä kiinnostaa. Jos joku haluaa kuulla tästä surkeudesta lisää, voin kyllä kertoa. Ikävä kyllä minä en ole ainoa höynäytetty. Olen elämässäni pahoillani siitä, että annoin tämän jatkua näin pitkään. Kahdesti olen liiton aikana ollut muuttamassa kotoa kysellen mieheltä salassa asuntoa. Vasta tällä kolmannella kerralla sain lähdettyä.
Onneksi selvisimme pois. Nykyäänkään en saa mennä entiseen kotiimme ilman turvahenkilöä. Enkä edes uskaltaisikaan.
Ehkä tuo nimimerkki pitäisi muuttaa: Piittaantosipaljon...

Minä tässä taas. Alkuperäinen. Miten osaakin elämä olla näin vaikeaa. Olen joutunut turvautumaan poliisiin saadakseni oman ja lasteni omaisuuden pois entisestä kodista. Nyt olemme saaneet lähes kaiken. Mies vielä viimeksi yritti estää ja otti mm lasten minun veljeltäni lahjaksi saaman kaukoputken itselleen. Kaikkein pahin menetys huomattiin vasta täällä uudessa kodissamme toissa päivänä muuttokuormaa purettuamme. Meidän vähät korumme ovat olleet miehen luona talossa emmekä ole saaneet niitä sieltä ennen kuin nyt. Täällä kukin meistä tarkasti itse oman korupussinsa. Vanhimman tyttären korupussista oli kadonnut tytön minun äitiltä saama arvokas kultainen KASTERISTI ketjuineen. Myös tytön isän äitiltä saamat pienet kultaiset korvarenkaat ja sormus oli poissa ja tytön isältään saama liki pari grammainen kultahippu. Myös minun kaivamaani kultaa arviolta noin ruokalusikallinen hippuja ja hienoa kultaa on poissa. Mies on ottanut ne sillä väliin kun jouduimme odottamaan että saamme luvan mennä hakemaan tavaramme entisestä kotoa. Hakuaika piti sopia asianajajien välityksellä ja mukana piti olla vartija, sosiaalitoimen edustaja ja yksi muuttoapulainen. Olisin halunnut korut mukaan jo edellisellä kerralla mutta mies esti taloon menon. Nytkin jouduin soittamaan poliisin apuun. Olisi pitänyt soittaa edelliselläkin kerralla, mutta en kuvitellutkaan että isä varastaisi omalta 11-vuotiaalta tyttäreltään tämän ainoat kultakorut ja vielä kasteristin, jonka on antanut toinen mummo. Korun arvo on suuri. Rahallisestikin mutta sen on tuonut 60-luvulla Kyprokselta siellä yk-joukoissa ollut isäni äitillemme lahjaksi ja äitini lahjoitti sen tyttärentyttärelleen kastelahjaksi. Se on harvinainen ja erikoinen eikä sellaisia löydy suomesta..
Olen todella ahdistunut miehen käytöksen takia. Miksi pitää ollakin noin inhottava? Minä en ole viemässä häneltä mitään mikä on hänen. Haluan vain omani ja tyttöjeni omaisuuden. En ole vaatimassa ylimääräistä. Talonkin jo annoin hänen asuttavakseen. Annoin yhteisomistuksessa olevan kultavaltauksen. Auto on hänellä. Minulla on vain vaatteemme ja astiamme, kasa muistoesineitä ja jokunen huonekalu. Minkä lainen ihminen varastaa omalta lapseltaan?? Minkä lainen ihminen?
Minä alan olla aivan loppu. Sitäkö hän haluaakin? Kiusata minua? Luultavasi. Häijy mies.

Nyt on tärkeintä, että teillä on koti ja oma rauha ja että olette kaikki elävien kirjoissa. Nuo korut ja muut ovat keino sitoa teidät tuohon sairaaseen mieheen edelleen ja hän saa siitä nautintoa. Ala nyt keskittyä lastesi ja itsesi hyvinvointiin eli rakentakaa omasta elämästänne mahdollisimman mieluisaa ja antakaa sen näkyä. Mihinkään kostomentaliteettiin en usko, mutta miehelle on paras rangaistus se, kun näkee teidän voivan moninkertaisesti paremmin ilman häntä.