Julkisen terveydenhuollon mielenterveys hoito

Olen aivan loppu, neuvoton ja avuton...

Minulla on vuonna 2002 diagnosoitu ahdistuneisuushäiriö. Sain siihen lääkityksen Sepram 20 mg x 1tbl/vrk... Muuten en saanut muuta hoitoa enkä sitä kaivannutkaan ja lääke auttoi ahdistusoireisiin. Vuosi sitten eli joulukuussa 2016 tunsin oloni niin hyväksi, että lopetin lääkityksen asiallisesti annosta pikkuhiljaa pienentäen. Niin ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä.

Lopputulema oli se, että tämän vuoden lopputalven ja kevään aikana vointini kääntyi laskusuuntaan ja oman terveysaseman kautta sain uudelleen reseptin Sepram 20 mg x 1 tbl/vrk, ja se ei enää auttanutkaan oireisiini. Toukokuun alussa hakeuduin paikkakuntamme perusterveydenhuollon mtp-klinikalle, jossa kävin lokakuun puoliväliin asti. Oireistoni vaan paheni pahenemistaan. Kesäkuussa Sepramin tilalle vaihdettiin Venlafaxiini ja vaikeaa unihäiriötä yritettiin hoitaa kymmenellä eri lääkevalmisteella tuloksetta. Kävin säännöllisesti sairaan hoitajan ja lääkärin vastaanotoilla. Vointini vaan paheni entisestään eikä mistään tuntunut olevan riittävästi apua. Koin kyllä säännölliset käynnit sairaanhoitajalla ja lääkärillä hyödyllisiksi.

Lopulta mtp:n lääkäri teki minusta lähetteen erikoissairaanhoitoon psykiatrian akuutti- ja konsultaatio poliklinikalle. Olin siellä tutkimusjaksolla 13.10.–24.11.2017, hoitotiimiini kuului psykiatri, psykiatrinen sairaanhoitaja ja sosiaalityöntekijä. Siellä minulle tehtiin tutkimuksia ja käyntejä oli viikoittain, joskus jopa kaksi kertaa viikossa. 13.10 minulle määrättiin elämäni ensimmäistä kertaa Diapamia 10 mg x1tbl yöksi, Diagnooseiksi nousivat vaikea masennus, ahdistus- ja paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Tuon ajanjakson aikana ahdistusoireeni pahenivat edelleen, vaikka hoitokäynneistä oli suuri apu minulle. Diapam 10 mg määrättiin 8.11.2017 alkaen 3xpv tarvittaessa ahdistukseen ja olenkin joutunut turvautumaan tuohon lääkkeeseen siten, että otan sitä päivittäin 1-3 tbl. Minulle on jo kehittynyt fyysinen riippuvuus tuohon lääkkeeseen, mutta tässä erittäin vaikeassa tilanteessani se on nyt pienin murheeni.
Tutkimusjaksolla minut todettiin niin huonokuntoiseksi, että tässä vaiheessa psykoterapiaan hakeutuminen ei ole tarkoituksenmukaista. Hoitotiimin mukaan tarvitsen intensiivisempää hoitoa ja lisätutkimuksia sekä mahdollisia lääkemuutoksia. Lääkäri teki minulle lähetteen esh:n mielialahäiriöpoliklinikalle sekä unipoliklinikalle.

Tiedossa oli, että mielialahäiriöpolille on pitkät jonot, joten odotusajalle minulle määrättiin tukihoidoksi ns. kotipoliklinikan hoitokäynnit/puhelut. Minun annettiin ymmärtää, että tuo kotipoli olisi 24/7 palvelu, jonne voisi soittaa kun on esim. akuutti keskustelutuen tarve… Mutta todellisuus oli se, että heidän resurssin rajoittautuivat yhteen hoitopuheluun tai hoitokäyntiin kerran viikossa. Akuuteissa tilanteissa minun tulisi ottaa yhteyttää sosiaali- ja kriisipäivystykseen tai mennä sairaalan päivystykseen.

No, 14.12.2017 hoitoni mielialahäiriöpolilla alkoi. Tuona päivänä minulla oli käynti psykologilla, ja tuosta käynnistä en hyötynyt yhtään mitään, päinvastoin. Kysyin psykologilta, että miten minun hoitoni järjestetään ajalla 14.12.2017-1.2.2018 Lääkärille minulla on ensimmäinen aika 1.2.2017. Heillä ei kuulemma resurssit riitä psykiatrisen sairaanhoitajan käynteihin eikä mihinkään muuhunkaan. Eli tämä on nyt sitten sitä intensiivisempää hoitoa ja lisätutkimuksia sekä mahdollisia lääkemuutoksia….
Soitin akuutti- ja konsultaatiopolin lääkärille ja valitin asiasta. Hän ei ottanut enää mitään kantaa tekemiinsä lähetteisiin ja käski olemaan yhteydessä mielialahäiriöpolin lääkäriin, koska heillä on nyt hoitovastuu minusta. Soittopyynnön jätettyäni mielialahäiriöpolin lääkäri soitti eikä tuntunut ymmärtävän tilanteeni vakavuutta ja akuuttisuutta. Lupasi kuitenkin ensi viikon tiistaina soittaa minulle…

Unipolillakin jo kävin. Se lääkäri oi erittäin tehokas, asiantunteva, tilanteeseeni kokonaisvaltaisesti perehtynyt. Hänellä olisi ollut vaikka mitä lääkemuutoksia, tutkimuksia yms. joihin hän olisi tehnyt lähetteet välittömästi. Mutta ei. Hän voi kirjoittaa vaan lausunnon ja voi suositella toimenpiteitä hyvinvointini hyväksi, mutta päätökset tekee minun hoitava lääkärini, joka on nyt siis se mielialahäiriöpolinlääkäri. Tämä unipolin lääkäri lupasi soittaa minulle ensi perjantaina, että en jää aivan yksin näiden asioideni kanssa ja tarvittaessa sopii kanssani lisäkäynnin tammikuulle.

Mielestäni tilanteessani osastohoitojakso olisi enemmän kuin tarpeen, mutta minulla on älyttömän suuri kynnys hakeutua osastohoitoon. Enkä usko, että sielläkään saisin mitään apua tilanteeseen. Luulen, että minulle annettaisiin kasa rauhoittavia lääkkeitä, että nukkuisin pari vuorokautta putkeen….
Tästä kaikesta kokemuksestani minulle tuli sellainen olo, että mt-potilas ajetaan niin ahtaalle, että potilas päätyy tekemään oman ratkaisunsa ja kappas: taas on yksi yhteiskunnalle rasitteena oleva henkilö poissa...

Onko muilla vastaavia kokemuksia?