Olemme olleet toistakymmentä vuotta naimisissa, aika pieniä lapsiakin on useita. Olemme kokeneet yhteiselomme aikana paljon taloudellisia ja muita raskaita vastoinkäymisiä, joista kuitenkin olemme yhdessä selvinneet. Liitossamme ei ole ollut dramaattiisia ongelmia, kuten alkoholismia, uskottomuutta tai väkivaltaa.
Kuitenkin mittani alkaa olla täysi.
Mieheni kotona roolit ovat olleet hyvin perinteiset, minusta hänen isänsä on täysi sovinisti, joka puhuu naisista halveksivaan sävyyn. Suvun miehistä puhutaan poikkeuksetta sankareina, vaikka olisivat toimineet ja käyttäytyneet miten. Naiset ovat enemmän tai vähemmän hiljaisesti hyväksyneet tilanteen. Naiset ovat myös tehneet käytännössä kaikki miesten ja naisten työt, miesten toteuttaessa unelmiaan.
Koko avioliittomme ajan olen kokenut mieheltäni epäkunnioittavaa asennetta itseäni kohtaan. Jos esim. yritän ottaa puheeksi vaikean asian välillämme, hän hermostuu helposti ja kuittaa kaiken "ämmien tyhjänpäiväisenä kaakatuksena". Koen todella, etten tule yhtään ymmärretyksi hänen taholtaan.
Tilanne ajautuu helposti umpikujaan, mies nopeampana sanoo minulle valittuja asioita, ylimielisesti ja loukkaavasti (kyllä minäkin osaan), vetäydymme molemmat ja sitten karttelemme toisiamme päivä- tai viikkotolkulla. Se on hyvin ahdistavaa.
Jos mitään ongelmia ei ole, meillä menee hyvin ja viihdymme yhdessä. Tällaistakin on paljon, pitkiä ajanjaksoja. Välillämme tuntuu jopa olevan rakkautta, vaikka seksi on minun puoleltani aika lailla puissa juuri tuon kokemani ymmärryksen puutteen takia. Muita miehiä kohtaan voin tuntea hyvinkin voimakasta seksuaalista vetoa. Se on surullista, pidän itseäni intohimoisena naisena.
Miehen suvussa minuun (ja muihinkin suvun miniöihin) on alusta pitäen suhtauduttu hyvin ynseästi ja arvostellen. Olemme kuitenkin olleet sukulaisten kanssa jossain määrin tekemisissä jo lastenkin takia. Mutta vaikeammaksi asian tekee käytännössä se, että sukulaistensa keskellä miehelle tulee erityinen tarve näytää, kuinka hän on "herra talossaan". Siellä hänen kynnyksensä alkaa haukkumaan minua on hyvin matala. Koen sen aivan äärettömän loukkaavana, kun otetaan huomioon, kuinka negatiivisin asentein minua jo muutenkin siellä tarkkaillaan. Mies sanoo kaiken vian olevan minussa, sanomisissani ja eleissäni.
Vaikka olen mennyt naimisiin vakavin ajatuksin ja sitoutunut tilanteeseen täysin, alkaa nykyisin tuntua yhä useammin, täytyykö tällaista kestää. En tahdo löytää itsestäni riittävästi positiivisia tunteita miestäni kohtaan. Olen kuitenkin ihan asiallinen ihminen, akateemisesti koulutettu, töissäkäyvä, vielä aika nuori ja nättikin. Hoidan kotini ja lapseni. Pärjään yleensä hyvin ihmisten kanssa. Tunnen, etten mitenkään ole ansainnut mieheni asennetta itseäni kohtaan. Vaikka menisi hyvinkin, se on aina kuitenkin mukana; tiedän, että jos tulisi ongelma eteen hän suhtautuisi minuun hyvin rumasti. Se syö luottamusta ja kunnioitusta, henkistä turvallisuutta hyvinäkin päivinä.
Toisaalta vaakakupissa painavat paljonkin lapsemme, joille mies on erittäin hyvä isä ja yhdessä perhettämme varten rakentamamme kaunis koti.
Mutta aina kun jään yksin, tuntuu hyvin tyhjältä ja surulliselta. Tätäkö tämä elämä on?
Kuitenkin mittani alkaa olla täysi.
Mieheni kotona roolit ovat olleet hyvin perinteiset, minusta hänen isänsä on täysi sovinisti, joka puhuu naisista halveksivaan sävyyn. Suvun miehistä puhutaan poikkeuksetta sankareina, vaikka olisivat toimineet ja käyttäytyneet miten. Naiset ovat enemmän tai vähemmän hiljaisesti hyväksyneet tilanteen. Naiset ovat myös tehneet käytännössä kaikki miesten ja naisten työt, miesten toteuttaessa unelmiaan.
Koko avioliittomme ajan olen kokenut mieheltäni epäkunnioittavaa asennetta itseäni kohtaan. Jos esim. yritän ottaa puheeksi vaikean asian välillämme, hän hermostuu helposti ja kuittaa kaiken "ämmien tyhjänpäiväisenä kaakatuksena". Koen todella, etten tule yhtään ymmärretyksi hänen taholtaan.
Tilanne ajautuu helposti umpikujaan, mies nopeampana sanoo minulle valittuja asioita, ylimielisesti ja loukkaavasti (kyllä minäkin osaan), vetäydymme molemmat ja sitten karttelemme toisiamme päivä- tai viikkotolkulla. Se on hyvin ahdistavaa.
Jos mitään ongelmia ei ole, meillä menee hyvin ja viihdymme yhdessä. Tällaistakin on paljon, pitkiä ajanjaksoja. Välillämme tuntuu jopa olevan rakkautta, vaikka seksi on minun puoleltani aika lailla puissa juuri tuon kokemani ymmärryksen puutteen takia. Muita miehiä kohtaan voin tuntea hyvinkin voimakasta seksuaalista vetoa. Se on surullista, pidän itseäni intohimoisena naisena.
Miehen suvussa minuun (ja muihinkin suvun miniöihin) on alusta pitäen suhtauduttu hyvin ynseästi ja arvostellen. Olemme kuitenkin olleet sukulaisten kanssa jossain määrin tekemisissä jo lastenkin takia. Mutta vaikeammaksi asian tekee käytännössä se, että sukulaistensa keskellä miehelle tulee erityinen tarve näytää, kuinka hän on "herra talossaan". Siellä hänen kynnyksensä alkaa haukkumaan minua on hyvin matala. Koen sen aivan äärettömän loukkaavana, kun otetaan huomioon, kuinka negatiivisin asentein minua jo muutenkin siellä tarkkaillaan. Mies sanoo kaiken vian olevan minussa, sanomisissani ja eleissäni.
Vaikka olen mennyt naimisiin vakavin ajatuksin ja sitoutunut tilanteeseen täysin, alkaa nykyisin tuntua yhä useammin, täytyykö tällaista kestää. En tahdo löytää itsestäni riittävästi positiivisia tunteita miestäni kohtaan. Olen kuitenkin ihan asiallinen ihminen, akateemisesti koulutettu, töissäkäyvä, vielä aika nuori ja nättikin. Hoidan kotini ja lapseni. Pärjään yleensä hyvin ihmisten kanssa. Tunnen, etten mitenkään ole ansainnut mieheni asennetta itseäni kohtaan. Vaikka menisi hyvinkin, se on aina kuitenkin mukana; tiedän, että jos tulisi ongelma eteen hän suhtautuisi minuun hyvin rumasti. Se syö luottamusta ja kunnioitusta, henkistä turvallisuutta hyvinäkin päivinä.
Toisaalta vaakakupissa painavat paljonkin lapsemme, joille mies on erittäin hyvä isä ja yhdessä perhettämme varten rakentamamme kaunis koti.
Mutta aina kun jään yksin, tuntuu hyvin tyhjältä ja surulliselta. Tätäkö tämä elämä on?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kirjoita miehelle kirje!!!!Voi mennä jauhot suuhun :). Mene harrastuksiin ja pyydä miestä tekemään tietty kotityö. ÄLÄ PESE ESIM: PYYKKEJÄ; KATSO KOSKA HOKSAA ITSE TEHDÄ: Miksi me naiset aina suostutaan olemaan kotitalouskoneita?Mieheni ei koskaan tehnyt avioliittomme aikana ruokaa, sai kuulemma traumat, kun joku kerta epäonnistui ja minä ja pari muuta naista yritimme ohjeistaa...No, nyt kuulemma pitää ruokakestejä kavereille...Asiaan. Vain sinä pystyt tekemään muutokset. Kouluta miestäsi, nämä eivät ole vaikeita asioita!
tuli ensimmäisenä mieleen, kuin edellisellä kirjoittajalla.
Pane miehesi lukemaan juuri tämä kirjoituksesi.
Lukiessani tekstiäsi tuli mieleen, että oletko miettinyt miten tilanne vaikuttaa lapsiisi. Jos miehesi ja hänen sukulaisensa suhtautuvat sinuun vähättelevästi ja sinä joudut tälläisen käytöksen nielemään, niin millaisen mallin lapset saavat. Lapsuuden perheessähän opitaan tiettyjä perusasioita kuten toisen arvostaminen, keskustelu, anteeksipyytäminen, itsensä kunnioittaminen ja puolustaminen jne. Vaikka miehesi muuten olisikin hyvä isä, niin ei hänen käyttäytymismallinsa vaikuta kauhean hyvältä.
Sinulla ei toivottavasti ole ero ainoa mahdollinen ratkaisu.
Hieman ajateltavaa omien kokemusten perusteella.
Mieheni käyttäytyi samantapaisesti ja lyhennettynä kyllä takana oli hänen äärettömän huono itsetunto (mitään aihetta ei ollut, johtava asema jne), minun menettämisen pelko, jolloin toisen musertaminen oli keino pitää, oman itsensä nostaminen myös toisten silmissä, vaikea selittää, mutta ymmärtänet.
Jotenkin sinun pitäisi ymmärtää tätä käytöstä ja tehdä selväksi, että et hyväksy sitä ja että se syö teidän suhdetta, etkä muserru asiattomista haukkumisista.
Vaikeaa, mutta puhuminenkin auttaa, ehkä hän tajuaa epäoikeudenmukaisuuden. Luehan kirja Miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta, on muuten valaiseva.
On monen ihmisen - olkoon mies tai nainen - suurin ongelma. Silloin itsetuntemuksen ja itseluottamuksen puuttuessa astuvat kuvaan pelot. Voimakas mustasukkaisuus, suuri menettämisenpelko, epäily, vahva alistaminen, vähättely, halveksunta, syyllistäminen jne. jne.
Ihmisen oma itsetutkiskelu on tärkeintä. Kun löytää itsestään vikoja ja pyrkii niistä eroon, niin jokainen - olkoon mies tai nainen - huomaa tuntevansa itsensä.
Kun tuntee itsensä ja tunnistaa tunteensa ja tajuaa käyttäytymisensä syyn, niin silloin tajuaa myös toisen käyttäytymisen syyn.
"Tunne itsesi syvältä, niin tunnet muut."
Olen kirjoittanut miehelleni kirjeen. Tulostin sen kaikkien ajatusteni ja kokemusteni takia ja annoin hänen lukea sen rauhassa. Olemme olleet yhdessä 22 vuotta, seurustelumme alkoi kun minä olin 23v. ja hän 26v.
Meillä oli molemmilla takana nuoruuden aikaisia ihastumisia ja rakastuimme sitten toisiimme. Menimme naimisiin ja saimme lapsia, teimme työtä ja perustimme kodin. Kolmenkympin kriisi iski minulle ja jouduin miettimään syvästi olemistani äitinä ja naisena. Äitiys söi naiseutta liikaa, ja ongelmia alkoi kasaantua lasten ollessa pieniä, jolloin voimani olivat todella loppu.
Alkoholi-ongelmaa tai väkivaltaisuutta ei suhteessamme ollut, mutta henkisiä taisteluja siinä vaiheessa sitäkin enemmän. Nyt lapset ovat isoja ja naiseudelle on löytynyt ihan uusi ulottuvuus. Mieheni sen sijaan on hyvin väsynyt työelämän paineista. Hän miettii usein elämän tarkoitusta ja käymme syvällisiä keskusteluja.
Luettuaan ajatukseni ja tunteeni kirjeen muodossa, hän joutui pohtimaan äitiyttä, naiseutta, kumppanuutta, ystävyyttä, sukulaisten merkitystä ja kaikkea elämän realiteetteihin kuuluvia asioita myös tarkemmin minun kannaltani.
Pitkä parisuhde tuntuu joskus vankilalta ja parhaimmillaan se on syvä ja antoisa elämänkoulu. Mutta se vaatii paljon toisen ymmärtämystä, kunnioitusta ja arvostusta. Mielestäni tunteiden käsittely ja niistä puhuminen vaikeilla hetkillä jossain muodossa oikein perusteellisesti voi puhdistaa ilmapiirin. Elämä on joka hetki tässä, se ei ole vain takana tai edessä.
Kirjoita kaikki, luulen että saat enemmän aikaan, kuin vain puhumalla. Ehkä hän on puheesi ja käytöksesi jo nähnyt, oletko kirjoittanut vielä hänelle?
Voimia sinulle! t. "Maarit"
Tarinamme ovat ulkoisilta puitteiltaan lähes identtiset. Mekin aloimme seurustella kun olin 23 ja hän 25, lapsia saatiin ja olin monta vuotta todella uupunut ja tunsin kadottavani itseni nimenomaan naisellisessa mielessä. Olemme olleet yhdessä kolmetoista vuotta. Sinä aikana olemme saaneet ulkoiset asiat hyvälle tolalle, vaikka vastoinkäymisiäkin on ollut paljon.
Suhteen alussa tunsimme olevamme luodut toisillemme. Pikkuhiljaa kuitenkin sellaiset asiat, jotka itse tulkitsen hänen lapsuudenkodistaan tuleviksi rasitteiksi, alkoivat yhä enemmän kiilata väliimme. Ihan ensimmäisillä anoppilavierailuilla, kun olin tosi ujo ja aika nuorikin tyttö vielä, molemmat appivanhemmat touhusivat miehelleni vähän sivummalla, että muista ettet vaan päästä tuota naista niskan päälle, on niin määrätietoisen näköinen. Se tuntui kerrassaan kummalliselta suhteen siinä vaiheessa.
Joku sanoi edellä, että mies pitää koulia. Mutta tuollaiset syvällä vallitsevat asenteet, jo äidinmaidossa imetyt, onko niille oikeastaan mitään tehtävissä? Kaikki "koulimisyritykset" kun on niin helppo leimata vaimon pompottelunhaluksi.
Minustakin asioista olisi kovin tärkeätä puhua, näen sen elinehtona suhteellemme tässä vaiheessa, mutta mies ei halua. Siitä tulee vaan tappelu ja paljon uutta pahaa mieltä. Ei meinaa sellaista jaksaakaan, kun töissä on käytävä, pienet lapset ja koti yritettävä pitää pystyssä ym. Väsyttää tämä arki ihan fyysisestikin.
Kotitöitä kyllä mieskin tekee mutta minulla on selvä päävastuu.
Kirjeen kirjoittaminen on itsellänikin käynyt mielessä.
Perinteinen perhemalli omista lapsuudenkodeista on vaikuttanut vahvasti meidänkin suhteessamme koko ajan. Olemme tosin itse pyrkineet romuttamaan sitä yhdessä ja elämään vapaammin kuin vanhempamme.
Miestä ei kannata yrittää koulia, jos miehen omat vanhemmat kuiskivat korvaan muistutuksia miehen asemasta perheessä. :)
Miehen tulisi itse jo sanoa vanhemmilleen, että osaa selvittää omat ongelmansa itse.
Miehesi yrittää olla mies, ja suo hänelle se kunnia. Muista kuitenkin, että hän ei "kunnon miehenä" käytä halveksuntaa tai alistamista keinoina pitää sinut onnellisena. Silloin hän ei ole "kunnon mies" vaan poikanen vielä. :)
Täysikasvuinen mies on osannut irtaantua osittain vanhempiensa ohjeista ja osaa elää omaa elämäänsä, mutta liiaksi vielä poika on hyvin kuuliainen vanhemmilleen ja toimii vain heidän ohjeiden mukaan. :)
Tässä on iso ero, joka pitäisi ymmärtää.
Vastauksenne lämmittävät tosi paljon.
Olen miettinyt samaa, mutta eräs kirjoittaja tuossa edellä, että siirtyykö poikiimme sama asenne naisiin.
Toisaalta, kun menee hyvin, mies lasten nähden myös halailee, kehuu ulkonäköä, aikaansaannoksia ja sanoo rakastavansa. En sitten tiedä, mikä jää lasten mieleen päällimmäisenä.
Eikä hän todellakaan ymmärrä mikä hänen käytöksessään ongelmatilanteissa niin loukkaa. "Eihän sitä nyt niin moni kuullut" "En mitään pahaa tarkoittanut" "Tuo nyt on maailman mitättömin murheenaihe, keksi vähän vakavampia huolia elämääsi jos niitä niin kaipaat""Saan kai nyt minäkin sanoa mitä asioista ajattelen" (eli huutaa kurkku suorana solvausten kera) jne.
Ja se on totta, yhä useammin sukset menevät ristiin pikkuasioista, kun pinnan alla hiertävät suuremmat ongelmat.
Hän pyytää kyllä helposti anteeksi, mutta loukkaantuu kun sanon, että en anna anteeksi (ja lakaise asiaa maton alle) ennen kuin olemme keskustelleet sen selväksi. Hänestä siinä ei ole enää mitään keskustelemista, minä olen yliherkkä, niuhotan, taitaa jo vähän viirata päässä, eikö ole tärkeämpää mietittävää? Ja ihan asiastahan hän alunperinkin sanoi ja vielä kaiken lisäksi pyytää anteeksi... Eli anteeksipyyntö on vain ylimalkainen tapa yrittää saada tilanne normalisoitua ja vaimon mieliala "hallintaan", ei todellista katumusta ja halua korjata käytöstään.
No sitten kuitenkin murjotetaan pahoilla mielin. Minä en siis kuittaa asiaa näennäisellä anteeksiannolla ja hän ei suostu "vänkyttämään" siitä enää sanaakaan. Se siitä sitten.
Hän ei ole reilu, sen tiedän, mutta miten vetää rajat osakseen tulleelle kohtelulle käytännössä? Mököttää kuukausikaupalla vai kävellä perässä ja jankuttaa tuntien itsekin olevansa rasittava? Uhata erolla (välillä tuntuu todelliselta vaihtoehdolta, mutta sitä ei ole vielä koskaan keskusteluissa väläytetty). Olen yrittänyt välttää viimeiseen asti tiettyjä äärimmäisiä argumetteja. Jos menen ja tiukasti ladon pöytään avioliiton jatkamisen ehdot, seuraa siitä vaan hirveä huuto jota en halua pienten lastemme kuulevan ja josta ei muutenkaan mitään rakentavaa seuraa.
Nimim. "kosketti", päädyittekö te miehesi kanssa eroon vai löysittekö muun ratkaisun?