Miksi kaikkialla puhutaan yksin onnellisuudesta?

Miksi kirjallisuus, parisuhdepalstat, jne. puhuvat aina siitä, että yksin voi olla onnellinen, kokonainen, emme tarvitse parisuhdetta ja jälleen niin edelleen.
Miksi missään ei puhuta ihmisistä, jotka eivät ole olleet parisuhteessa koskaan. Tai saaneet edes seksiä. Hellyyttä, toisen ihmisen läheisyyttä eli hyväksyntää koskaan keneltäkään niin kuin allekirjoittanut. Meitä taitaa olla niin vähän?

Pahinta oikeastaan ilman parisuhdetta elämisessä on oikeastaan se, että olisi niin paljon rakkautta annettavana, mutta ei kuitenkaan kohdetta mihin jakaa se.

Siskoni ja veljeni lapsien, joita rakastan enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa seurassa on parasta se, kun he ovat tunteneet minut syntymästään lähtien, he rakastavat minua. Varmaankin ainoita ihmisiä, jotka ovat halanneet vuosikausiin, mutta se ei tietenkään ole sama asia kuin se, että olisi suhde tyttöystävään.

Se on täysin totta, mitä moni on kirjoittanut, että yksinäisyyden tunne pahenee vuosi vuodelta. Se syö, tappaa ihmisen henkisesti vuosi vuodelta pala palalta.

Jatkuva yksinolo tappaa kaiken intohimon kaikkea kohtaan. Itse en ainakaan enää löydä mitään intohimoa mitään tekemistä, harrastusta tai saati työtä kohtaan.

Mitä tällaisessa tilanteessa ihminen löytää ulospääsyn? Terapia? Ei ainakaan mielialalääkitys. Mistä neuvoa, tietoa, jotain lohdutusta? On jatkuvasti niin paha olo, että kärsin unettomuudesta, ahdistuksesta, masennuksesta, ruokahaluttomuudesta, yleisesti voimattomuuden tunteesta, itkuherkkyydestä, liikkeiden ja toimintojen hidastumisesta.

Allekirjoittanut on pian 34-vuotias suomalainen mies. Mitään ulkonäköön liittyviä ongelmia ei ole. Yleisesti muo pidetään jotkut länsimaalaiset "komeuskriteerit" täyttävänä ihmisenä. Traumoja varmasti lapsuudesta, mitkä on johtanut siihen, että olen sulkeutunut ihminen. Nykyään olotilat on vaan karmeat, että olen tajunnut on pakko puhua. Kirjoitan tätä ulkomailta. Tämä oli ehkä naiivein ajatukseni löytää täältä joku.