Olen vasta muutamia vuosia ollut työelämässä ja nyt on paha eksistentiaalinen kriisi. Työpaikka on hyvä, palkka on hyvä, työ on mielenkiintoista. Työn tulokset näkee, tosin vaatii jonkin verran pitkäjänteisyyttä. Vasta noin vuoden-parin päästä työn aloittamisesta, pääsee näkemään oman työnsä jälkeä. Tosin ne ovatkin sitten aika pysyviä. Silti tyhjyys kalvaa sisintä. Onko tässä mitään järkeä?
Ensinnäkin tuntuu, että joudun toiminaan omien arvojen vastaisesti. Rakennusala toimii miten toimii, siinä voi joko myydä sielunsa tai taistella vastaan, toisen näistä tekevät työtä, toisen jotain muuta.
Toiseksi, edelliseen hieman liittyen, työn merkityksellisyys on kadonnut lähes kokonaan. Tavoitteena on tehdä mahdollisimman hyviä, toimivia, terveellisiä, ekologisia, kauniita rakennuksia. Tuntuu, että tuon tavoitteen kanssa joutuu yksin taistelemaan kaikkia muita vastaan. Tilaajia, kaupunkia, kaupunkilaisia, kaikkia vastaan. Jokaisella taholla on oma mielipiteensä, joka on aivan varmasti eri. Jos en voi toteuttaa ammattiani parhaan osaamiseni, tietojeni ja taitojeni mukaan, mitä järkeä siinä ylipäätänsä on? Minun perfektionistiseen mieleeni ei sovi sellainen, että tehdään vähän sinnepäin, luovitaan välimaastoissa ja tehdään keskinkertaista, johon kaikki on tasavertaisesti tyytymättömiä.
No, tälläisiä ajatuksia on pikkuhiljaa noussut mieleen. Lisänä vielä se, että istumatyö tuntuu vievän terveyden. Selkä on jo nyt kipeä, vaikka ikää ei ole edes 30:tä, paino nousee, kunto laskee. Sille olen päättänyt toki tehdä jotakin muutenkin, mutta samaan aikaan tuntuu tulevan kaipuu jonkinlaiseen fyysiseen perustyöhön, joka olisi mahdollisimman konkreettista, hyödyllistä ja arvostettua. Jotain missä jokaisen työpäivän jälkeen voisi tuntea tehneensä jotakin. Mikäpä vastaisi paremmin tuota kuin palomies?
Tein hieman selvitystä. Palomiehen koulutus on lyhyt, vain 1,5 vuotta. Fyysiset vaatimukset todella kovat, aloituspaikkoja vähän, työtilanne ilmeisesti tällä hetkellä huono, mutta kuitenkin aika vakaa. Palkka huono. Työajat huonot. Työkin taitaa olla suurimmaksi osaksi automaattihälytysten nollausta ja roskisten sammuttelua. Mutta silti tuossa jokin viehättää. Se, että edes välillä pääsee tekemään jotakin, mikä on jollekkin yksittäiselle henkilölle äärimmäisen tärkeää.
Ilmeisesti monet palomiehet tekevät sivuhommia välipäivinään. No, arkkitehdin töitä pystyy helposti tekemään sivutoimisena, vaikka omalla toiminimellä, siitä saisi mukavasti lisätuloja kompensoimaan huonoa palkkausta. Samoin jos ei nyt heti pelastusopiston jälkeen pääsisi töihin, olisi kuitenkin toinen ammatti taskussa, jota voisi odotellessa tehdä.
Olen käynyt aikoinaan Rukin, juossut puolimaratonin pari vuotta sitten yms, mutta parin viime vuoden aikana fyysinen kuntoni on mennyt aika heikoksi. Liikuntaharrastukset ovat jääneet. Tämän asian vuoksi kuitenkin tuntui kuitenkin löytyvän uudelleen motivaatiota treenaamiseen. Tiedän, että se vaatii vähintään vuoden, ehkä kahdenkin hommia, jotta pääsee tarvittavaan kuntoon, sinä aikana ehtii hyvin kypsytellä ajatusta ja vaikka vuoden päästä olisi ajatukset muuttuneet, en ole mitään muuta menettänyt kuin ylimääräisiä kiloja.
Tämmöistä. Enpä oikeastaan edes etsi mitään vastauksia, kunhan piti päästä johonkin purkamaan. Toki mieluusti luen vastaavanlaisia tarinoita, jos joku on ollut samanlaisessa tilanteessa. Tiedän että tämä kaikki johtuu kolmenkympin kriisistä. Tai no mikä nyt mistäkin johtuu. Todellisia tunteita nämä silti ovat.
Ensinnäkin tuntuu, että joudun toiminaan omien arvojen vastaisesti. Rakennusala toimii miten toimii, siinä voi joko myydä sielunsa tai taistella vastaan, toisen näistä tekevät työtä, toisen jotain muuta.
Toiseksi, edelliseen hieman liittyen, työn merkityksellisyys on kadonnut lähes kokonaan. Tavoitteena on tehdä mahdollisimman hyviä, toimivia, terveellisiä, ekologisia, kauniita rakennuksia. Tuntuu, että tuon tavoitteen kanssa joutuu yksin taistelemaan kaikkia muita vastaan. Tilaajia, kaupunkia, kaupunkilaisia, kaikkia vastaan. Jokaisella taholla on oma mielipiteensä, joka on aivan varmasti eri. Jos en voi toteuttaa ammattiani parhaan osaamiseni, tietojeni ja taitojeni mukaan, mitä järkeä siinä ylipäätänsä on? Minun perfektionistiseen mieleeni ei sovi sellainen, että tehdään vähän sinnepäin, luovitaan välimaastoissa ja tehdään keskinkertaista, johon kaikki on tasavertaisesti tyytymättömiä.
No, tälläisiä ajatuksia on pikkuhiljaa noussut mieleen. Lisänä vielä se, että istumatyö tuntuu vievän terveyden. Selkä on jo nyt kipeä, vaikka ikää ei ole edes 30:tä, paino nousee, kunto laskee. Sille olen päättänyt toki tehdä jotakin muutenkin, mutta samaan aikaan tuntuu tulevan kaipuu jonkinlaiseen fyysiseen perustyöhön, joka olisi mahdollisimman konkreettista, hyödyllistä ja arvostettua. Jotain missä jokaisen työpäivän jälkeen voisi tuntea tehneensä jotakin. Mikäpä vastaisi paremmin tuota kuin palomies?
Tein hieman selvitystä. Palomiehen koulutus on lyhyt, vain 1,5 vuotta. Fyysiset vaatimukset todella kovat, aloituspaikkoja vähän, työtilanne ilmeisesti tällä hetkellä huono, mutta kuitenkin aika vakaa. Palkka huono. Työajat huonot. Työkin taitaa olla suurimmaksi osaksi automaattihälytysten nollausta ja roskisten sammuttelua. Mutta silti tuossa jokin viehättää. Se, että edes välillä pääsee tekemään jotakin, mikä on jollekkin yksittäiselle henkilölle äärimmäisen tärkeää.
Ilmeisesti monet palomiehet tekevät sivuhommia välipäivinään. No, arkkitehdin töitä pystyy helposti tekemään sivutoimisena, vaikka omalla toiminimellä, siitä saisi mukavasti lisätuloja kompensoimaan huonoa palkkausta. Samoin jos ei nyt heti pelastusopiston jälkeen pääsisi töihin, olisi kuitenkin toinen ammatti taskussa, jota voisi odotellessa tehdä.
Olen käynyt aikoinaan Rukin, juossut puolimaratonin pari vuotta sitten yms, mutta parin viime vuoden aikana fyysinen kuntoni on mennyt aika heikoksi. Liikuntaharrastukset ovat jääneet. Tämän asian vuoksi kuitenkin tuntui kuitenkin löytyvän uudelleen motivaatiota treenaamiseen. Tiedän, että se vaatii vähintään vuoden, ehkä kahdenkin hommia, jotta pääsee tarvittavaan kuntoon, sinä aikana ehtii hyvin kypsytellä ajatusta ja vaikka vuoden päästä olisi ajatukset muuttuneet, en ole mitään muuta menettänyt kuin ylimääräisiä kiloja.
Tämmöistä. Enpä oikeastaan edes etsi mitään vastauksia, kunhan piti päästä johonkin purkamaan. Toki mieluusti luen vastaavanlaisia tarinoita, jos joku on ollut samanlaisessa tilanteessa. Tiedän että tämä kaikki johtuu kolmenkympin kriisistä. Tai no mikä nyt mistäkin johtuu. Todellisia tunteita nämä silti ovat.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Palomiehet tuskailevat ilmeisesti paljon korotetun eläkeiän vuoksi, harva pystyy työhön edes varhennetun eläkkeen rajoihin asti raskaan työn kuormittavuuden vuoksi.
Sekin etu tilanteessani olisi, että voisi hypätä takaisin kevyisiin konttorihommiin heti kun työ alkaa tuntua fyysisesti liian raskaalta. Luulen, että palomiehen kenttätyökokemuksesta olisi myös reilusti hyötyä arkkitehdin työssä, koska paloturvallisuusasioita tulee tässäkin työssä lähes päivittäin vastaan. Me piirtelemme puomitikasauton reittejä ja nostopaikkoja 1:200 mittakaavassa ylhäältä päin, voi olla vähän toisenlaista pujotella hankalia reittejä pillit päällä pimeässä... Itseasiassa suurin osa paloturvallisuuteen liittyvistä seikoista rakentamisessa on arkkitehdin vastuulla, vaikka kovin paljon tuohon ei meillä koulutusta ole. Muutama luento kerrostalokurssilla.
Harmi että huomaan tämän tekstin vasta nyt, sillä painin samojen ongelmien ja ajatusten kanssa. Tiedän olevani sopivassa kunnossa 2 vuoden päästä, juuri 30 vuoden ikäisenä. Aionkin lähteä kokeilemaan pelastajan koulutusta ja mikäli työpaikkoja ei löydy, voin aina palata bisnesmaailmaan mistä tulenkin. Halu ja palo on vahva, nykyinen työni ei tunnu millään tavalla merkitykselliseltä vaikka se antaakin vapaat kädet toimia ja saan toteuttaa itseäni.
Jos en hae, jatkan samoissa hommissa jatkuvasti miettien josko voisin olla palomiehen hommissa. Jos haen ja en pääse, olen ainakin yrittänyt ja olen varmaan hyvässä kunnossa,sekä jatkan nykyisiä töitäni. Jos haen ja pääsen, voin hyödyntää jo suorittamaani koulutusta sivutöiden muodossa, sekä silloin jos eläkeikään asti ei jaksa painaa palomiehenä.
Tsemppiä, toivottavasti olet tämän parin vuoden ajan jo saanut treenattua ja haettua koulutukseen.