Arkkitehdista palomieheksi

Olen vasta muutamia vuosia ollut työelämässä ja nyt on paha eksistentiaalinen kriisi. Työpaikka on hyvä, palkka on hyvä, työ on mielenkiintoista. Työn tulokset näkee, tosin vaatii jonkin verran pitkäjänteisyyttä. Vasta noin vuoden-parin päästä työn aloittamisesta, pääsee näkemään oman työnsä jälkeä. Tosin ne ovatkin sitten aika pysyviä. Silti tyhjyys kalvaa sisintä. Onko tässä mitään järkeä?

Ensinnäkin tuntuu, että joudun toiminaan omien arvojen vastaisesti. Rakennusala toimii miten toimii, siinä voi joko myydä sielunsa tai taistella vastaan, toisen näistä tekevät työtä, toisen jotain muuta.

Toiseksi, edelliseen hieman liittyen, työn merkityksellisyys on kadonnut lähes kokonaan. Tavoitteena on tehdä mahdollisimman hyviä, toimivia, terveellisiä, ekologisia, kauniita rakennuksia. Tuntuu, että tuon tavoitteen kanssa joutuu yksin taistelemaan kaikkia muita vastaan. Tilaajia, kaupunkia, kaupunkilaisia, kaikkia vastaan. Jokaisella taholla on oma mielipiteensä, joka on aivan varmasti eri. Jos en voi toteuttaa ammattiani parhaan osaamiseni, tietojeni ja taitojeni mukaan, mitä järkeä siinä ylipäätänsä on? Minun perfektionistiseen mieleeni ei sovi sellainen, että tehdään vähän sinnepäin, luovitaan välimaastoissa ja tehdään keskinkertaista, johon kaikki on tasavertaisesti tyytymättömiä.

No, tälläisiä ajatuksia on pikkuhiljaa noussut mieleen. Lisänä vielä se, että istumatyö tuntuu vievän terveyden. Selkä on jo nyt kipeä, vaikka ikää ei ole edes 30:tä, paino nousee, kunto laskee. Sille olen päättänyt toki tehdä jotakin muutenkin, mutta samaan aikaan tuntuu tulevan kaipuu jonkinlaiseen fyysiseen perustyöhön, joka olisi mahdollisimman konkreettista, hyödyllistä ja arvostettua. Jotain missä jokaisen työpäivän jälkeen voisi tuntea tehneensä jotakin. Mikäpä vastaisi paremmin tuota kuin palomies?

Tein hieman selvitystä. Palomiehen koulutus on lyhyt, vain 1,5 vuotta. Fyysiset vaatimukset todella kovat, aloituspaikkoja vähän, työtilanne ilmeisesti tällä hetkellä huono, mutta kuitenkin aika vakaa. Palkka huono. Työajat huonot. Työkin taitaa olla suurimmaksi osaksi automaattihälytysten nollausta ja roskisten sammuttelua. Mutta silti tuossa jokin viehättää. Se, että edes välillä pääsee tekemään jotakin, mikä on jollekkin yksittäiselle henkilölle äärimmäisen tärkeää.

Ilmeisesti monet palomiehet tekevät sivuhommia välipäivinään. No, arkkitehdin töitä pystyy helposti tekemään sivutoimisena, vaikka omalla toiminimellä, siitä saisi mukavasti lisätuloja kompensoimaan huonoa palkkausta. Samoin jos ei nyt heti pelastusopiston jälkeen pääsisi töihin, olisi kuitenkin toinen ammatti taskussa, jota voisi odotellessa tehdä.

Olen käynyt aikoinaan Rukin, juossut puolimaratonin pari vuotta sitten yms, mutta parin viime vuoden aikana fyysinen kuntoni on mennyt aika heikoksi. Liikuntaharrastukset ovat jääneet. Tämän asian vuoksi kuitenkin tuntui kuitenkin löytyvän uudelleen motivaatiota treenaamiseen. Tiedän, että se vaatii vähintään vuoden, ehkä kahdenkin hommia, jotta pääsee tarvittavaan kuntoon, sinä aikana ehtii hyvin kypsytellä ajatusta ja vaikka vuoden päästä olisi ajatukset muuttuneet, en ole mitään muuta menettänyt kuin ylimääräisiä kiloja.

Tämmöistä. Enpä oikeastaan edes etsi mitään vastauksia, kunhan piti päästä johonkin purkamaan. Toki mieluusti luen vastaavanlaisia tarinoita, jos joku on ollut samanlaisessa tilanteessa. Tiedän että tämä kaikki johtuu kolmenkympin kriisistä. Tai no mikä nyt mistäkin johtuu. Todellisia tunteita nämä silti ovat.