Tässä minun vyyhteni:
Tapasin mieheni 16-vuotiaana. Seurustelimme alusta asti hyvin tiiviisti, vaikka yhteen muutimme vasta kaksikymppisinä. Mieheni joi jo tuolloin ikäisiään runsaammin, mutta siinä vaiheessa ei minulla ollut mitään kykyä ymmärtää asian vakavuutta. Yhteen muutettuamme hän jatkoi juomistaan, ei päivittäin, mutta kolme neljä kertaa viikossa ja aina niin humalaan kuin suinkin mahdollista. Kärsin hänen juomisestaan todella paljon, mutta sain itseni irti hänestä vasta seitsemän vuoden seurustelun jälkeen. Ero oli todella raskas ja minä masennuin aika vakavasti pian sen jälkeen. Hain apua ja pääsin onnekseni tiiviiseen terapiaan selvittämään elämääni.
Mieheni ja minun eroa kesti vain reilun vuoden verran. Mieheni oli tosin raitistunut tuona aikana ja minäkin olin jo vähän päässyt jaloilleni pahimman masennuksen yli. Uskoin aivan vilpittömästi, että odottamani onnellinen elämä voisi vihdoin toteutua. Yhteen palattuamme menimme heti kihloihin ja vuoden kuluttua siitä avioiduimme. Avioliiton alkuaikoina mieheni alkoi tissutella uudelleen ja vaikka vieläkään hän ei juo samalla tavoin kuin ennen, ovat ne harvat kerrat entistä rankempia, ja mukaan on tullut myös paljon aggressiivisuutta, mikä pelottaa minua ja on yksi syy, miksi harkitsen eroa (hän ei lyö minua mutta hajottaa kotimme irtaimistoa ja tappelee - yksi pahoinpitelysyytekin on ollut).
Ongelmamme ydin ei kuitenkaan ole alkoholi (vaikka täytyy myöntää, että ainakaan minä en ole päässyt täysin vanhoista peikoista eroon), vaan mieheni persoonallisuushäiriö (diagnosoitu), joka on alkanut tulla esiin viime vuosina yhä enemmän ja enemmän. Osasyynä tähän esilletuloon on varmasti myös minun herkistynyt kykyni nähdä niitä asioita hänessä, joilta olen ennen halunnut unnistaa silmäni. Terapia on tehnyt tehtäviään ja katson itse muuttuneeni ja myös kypsyneeni aika tavalla, mikä myös kärjistää ongelmia mieheni ja minun välillä. Enää en millään jaksaisi kestää ja ymmärtää mieheni omituista ja paikoin hyvin sairaalloista käyttäytymistä. Kysymys kuuluukin, miten kauan minun tulisi jaksaa ja miksi.
Miestäni voisi ensiksikin luonnehtia melko epäsosiaaliseksi. Häntä eivät normaalit sosiaaliset velvoitteet kiinnosta, töissä hän käynyt tuntemiemme 12 vuoden aikana kaikkiaan noin kaksi vuotta (puolen vuoden pätkissä). Peruskoulun jälkeistä koulutusta hänellä ei ole. Käytännössä minä olen elättänyt häntä nämä vuodet ja joutunut yksin kantamaan vastuun perheemme käytännön asioista. Kotona olostaan huolimatta mieheni ei huolehdi myöskään kodistamme. Hän imuroi pari kertaa vuodessa siinä missä minä päivittäin käyn kaupassa, laitan ruokaa ja pidän kotia muuten siistinä. Minä myös pesen perheemme pyykit, korjaan polkypyörät, kokoan uudet huonekalut ja teen kaikki muut ne pienetkin asiat, koska mieheni ei pysty. Hän on taiteilija ja tekee taidetta kaiken aikaa. Onnekseni meillä ei ole lapsia, se tästä vielä puuttuisikin.
Luonteeltaan mieheni on epäluuloinen, helposti turhautuva ja erittäin herkkä takaiskuille. Hän ei pysty millään antamaan anteeksi kokemiaan loukkauksia, vaan jää kiinni niihin ja nostaa niitä sitten esiin sopivan tilaisuuden sattuessa. Lisäksi hän on taipuvainen vääristelemään kokemuksiaan tulkitsemalla esimerkiksi minun neutraalit tekoni vihamielisiksi tai pahimmillaan jopa häntä halveksiviksi. Jos yritän keskustella jostakin aiheesta hänen kanssaan, hän useimmiten tulkitsee neutraalit kysymykseni vittuiluksi, suuttuu ja alkaa haukkua minua. Muutoinkin keskustelu hänen kanssaan on lähes mahdotonta, koska hän ei pysty pysymään asiassa, vaan vie ne aina henkilökohtaisuuksiin. Kun sitten suutun hänen moitteistaan, hän syyttää minua riidanhaastajaksi ja aloittajaksi, vika on siis lopulta minussa.
Mieheni on myös mustasukkainen, hyvin itsekeskeinen ja omahyväinen. Hänen tunne-elämänsä on hyvin epävakaa, se heilahtelee miten sattuu ja täysin arvaamatta. Elämämme kulkeekin hänen ehdoillaan, koska hänen halunsa ja tarpeensa on aina otettava huomioon ja tyydytettävä riippuen siitä millä mielellä hän kulloinkin on. Minun tekemisilläni ei ole väliä, enkä koe saavani häneltä kunnioitusta, arvostusta tai edes empatiaa. Hän väittää rakastavansa minua, mutta mitä merkitystä on rakkaudella, joka ei välity toiselle?
Ilmeisesti nämä piirteet ovat aina olleet miehessäni, mutta aiemmin en ole niihin kiinnittänyt niin huomiota. Olen yrittänyt puhua näistä asioista hänen kanssaan, mutta en saa ajatuksilleni mitään vastakaikua. Hän ei ymmärrä ollenkaan esimerkiksi vastuuseen liittyviä kysymyksiä, kuten kodin ja elämään kuuluvien perusasioiden hoitamista. Kun yritän sanoa, että en jaksa elää kahden ihmisen elämää ja huolehtia aikuisesta kuin lapsesta, hän torjuu minut kokonaan. Hänen mielestään meillä ei ole mitään ongelmaa ja useimmiten keskustelumme lopputulos on hänen tulkitsemaan se, että korkeintaan minulla on jokin henkilökohtainen ongelma, jonka selvittämisestä hän ei ole kiinnostunut. Viimeisen vuoden ajan olen paikoin lakannut yrittämästä puhua, pohdin mieluummin itsekseni, ja ehkä jopa lopulta uskaltautuisin tekemään sen ratkaisevan päätöksen: eroan.
On meillä ollut paljon hyvääkin yhdessä, mutta hyvä peittyy niin paljon pahan alle, että se vähitellen tuntuu katoavan kokonaan, mikä tappaa suhteemme. Toivoisinkin, että joku vastaavanlaisesta kärsinyt kirjoittaisi. Onko persoonallisuushäiriöinen aivan toivoton tapaus? Tuhlaanko tässä vain omaa elämääni odottaessani, että mieheni silmät joskus avautuisivat näkemään asiota myös minun kannaltani, että hän ymmärtäisi tarvitsevansa itse apua? Itse kyllä ajattelen, että suhde ei voi perustua toisen muuttamiseen, ja suoraan sanottuna en oikein jaksa enää uskoa mieheni muuttuvan. Onko sitten lopultakin niin, että minun tulisi erota? Haluaisin sitä, mutta jokin pitää minua tässä kiinni...
Tapasin mieheni 16-vuotiaana. Seurustelimme alusta asti hyvin tiiviisti, vaikka yhteen muutimme vasta kaksikymppisinä. Mieheni joi jo tuolloin ikäisiään runsaammin, mutta siinä vaiheessa ei minulla ollut mitään kykyä ymmärtää asian vakavuutta. Yhteen muutettuamme hän jatkoi juomistaan, ei päivittäin, mutta kolme neljä kertaa viikossa ja aina niin humalaan kuin suinkin mahdollista. Kärsin hänen juomisestaan todella paljon, mutta sain itseni irti hänestä vasta seitsemän vuoden seurustelun jälkeen. Ero oli todella raskas ja minä masennuin aika vakavasti pian sen jälkeen. Hain apua ja pääsin onnekseni tiiviiseen terapiaan selvittämään elämääni.
Mieheni ja minun eroa kesti vain reilun vuoden verran. Mieheni oli tosin raitistunut tuona aikana ja minäkin olin jo vähän päässyt jaloilleni pahimman masennuksen yli. Uskoin aivan vilpittömästi, että odottamani onnellinen elämä voisi vihdoin toteutua. Yhteen palattuamme menimme heti kihloihin ja vuoden kuluttua siitä avioiduimme. Avioliiton alkuaikoina mieheni alkoi tissutella uudelleen ja vaikka vieläkään hän ei juo samalla tavoin kuin ennen, ovat ne harvat kerrat entistä rankempia, ja mukaan on tullut myös paljon aggressiivisuutta, mikä pelottaa minua ja on yksi syy, miksi harkitsen eroa (hän ei lyö minua mutta hajottaa kotimme irtaimistoa ja tappelee - yksi pahoinpitelysyytekin on ollut).
Ongelmamme ydin ei kuitenkaan ole alkoholi (vaikka täytyy myöntää, että ainakaan minä en ole päässyt täysin vanhoista peikoista eroon), vaan mieheni persoonallisuushäiriö (diagnosoitu), joka on alkanut tulla esiin viime vuosina yhä enemmän ja enemmän. Osasyynä tähän esilletuloon on varmasti myös minun herkistynyt kykyni nähdä niitä asioita hänessä, joilta olen ennen halunnut unnistaa silmäni. Terapia on tehnyt tehtäviään ja katson itse muuttuneeni ja myös kypsyneeni aika tavalla, mikä myös kärjistää ongelmia mieheni ja minun välillä. Enää en millään jaksaisi kestää ja ymmärtää mieheni omituista ja paikoin hyvin sairaalloista käyttäytymistä. Kysymys kuuluukin, miten kauan minun tulisi jaksaa ja miksi.
Miestäni voisi ensiksikin luonnehtia melko epäsosiaaliseksi. Häntä eivät normaalit sosiaaliset velvoitteet kiinnosta, töissä hän käynyt tuntemiemme 12 vuoden aikana kaikkiaan noin kaksi vuotta (puolen vuoden pätkissä). Peruskoulun jälkeistä koulutusta hänellä ei ole. Käytännössä minä olen elättänyt häntä nämä vuodet ja joutunut yksin kantamaan vastuun perheemme käytännön asioista. Kotona olostaan huolimatta mieheni ei huolehdi myöskään kodistamme. Hän imuroi pari kertaa vuodessa siinä missä minä päivittäin käyn kaupassa, laitan ruokaa ja pidän kotia muuten siistinä. Minä myös pesen perheemme pyykit, korjaan polkypyörät, kokoan uudet huonekalut ja teen kaikki muut ne pienetkin asiat, koska mieheni ei pysty. Hän on taiteilija ja tekee taidetta kaiken aikaa. Onnekseni meillä ei ole lapsia, se tästä vielä puuttuisikin.
Luonteeltaan mieheni on epäluuloinen, helposti turhautuva ja erittäin herkkä takaiskuille. Hän ei pysty millään antamaan anteeksi kokemiaan loukkauksia, vaan jää kiinni niihin ja nostaa niitä sitten esiin sopivan tilaisuuden sattuessa. Lisäksi hän on taipuvainen vääristelemään kokemuksiaan tulkitsemalla esimerkiksi minun neutraalit tekoni vihamielisiksi tai pahimmillaan jopa häntä halveksiviksi. Jos yritän keskustella jostakin aiheesta hänen kanssaan, hän useimmiten tulkitsee neutraalit kysymykseni vittuiluksi, suuttuu ja alkaa haukkua minua. Muutoinkin keskustelu hänen kanssaan on lähes mahdotonta, koska hän ei pysty pysymään asiassa, vaan vie ne aina henkilökohtaisuuksiin. Kun sitten suutun hänen moitteistaan, hän syyttää minua riidanhaastajaksi ja aloittajaksi, vika on siis lopulta minussa.
Mieheni on myös mustasukkainen, hyvin itsekeskeinen ja omahyväinen. Hänen tunne-elämänsä on hyvin epävakaa, se heilahtelee miten sattuu ja täysin arvaamatta. Elämämme kulkeekin hänen ehdoillaan, koska hänen halunsa ja tarpeensa on aina otettava huomioon ja tyydytettävä riippuen siitä millä mielellä hän kulloinkin on. Minun tekemisilläni ei ole väliä, enkä koe saavani häneltä kunnioitusta, arvostusta tai edes empatiaa. Hän väittää rakastavansa minua, mutta mitä merkitystä on rakkaudella, joka ei välity toiselle?
Ilmeisesti nämä piirteet ovat aina olleet miehessäni, mutta aiemmin en ole niihin kiinnittänyt niin huomiota. Olen yrittänyt puhua näistä asioista hänen kanssaan, mutta en saa ajatuksilleni mitään vastakaikua. Hän ei ymmärrä ollenkaan esimerkiksi vastuuseen liittyviä kysymyksiä, kuten kodin ja elämään kuuluvien perusasioiden hoitamista. Kun yritän sanoa, että en jaksa elää kahden ihmisen elämää ja huolehtia aikuisesta kuin lapsesta, hän torjuu minut kokonaan. Hänen mielestään meillä ei ole mitään ongelmaa ja useimmiten keskustelumme lopputulos on hänen tulkitsemaan se, että korkeintaan minulla on jokin henkilökohtainen ongelma, jonka selvittämisestä hän ei ole kiinnostunut. Viimeisen vuoden ajan olen paikoin lakannut yrittämästä puhua, pohdin mieluummin itsekseni, ja ehkä jopa lopulta uskaltautuisin tekemään sen ratkaisevan päätöksen: eroan.
On meillä ollut paljon hyvääkin yhdessä, mutta hyvä peittyy niin paljon pahan alle, että se vähitellen tuntuu katoavan kokonaan, mikä tappaa suhteemme. Toivoisinkin, että joku vastaavanlaisesta kärsinyt kirjoittaisi. Onko persoonallisuushäiriöinen aivan toivoton tapaus? Tuhlaanko tässä vain omaa elämääni odottaessani, että mieheni silmät joskus avautuisivat näkemään asiota myös minun kannaltani, että hän ymmärtäisi tarvitsevansa itse apua? Itse kyllä ajattelen, että suhde ei voi perustua toisen muuttamiseen, ja suoraan sanottuna en oikein jaksa enää uskoa mieheni muuttuvan. Onko sitten lopultakin niin, että minun tulisi erota? Haluaisin sitä, mutta jokin pitää minua tässä kiinni...
Vastaukset 24
Vanhimmat
Hyvä, että Sinä olet virheetön. Yhdessä olette keskiarvoisesti täydellisiä.
Mä seurustelen tällä hetkellä kolmekymppisen miehen kanssa, jolla on varmasti joku persoonallisuushäiriö. Sillä on kaksi minää, ihanneminä ja todellinen minä, mistä se ei tiedä kumpaa se haluaa olla. Käytös on sen mukaista: yhtenä päivänä aurinko loistaa ja toisena päivänä on jo ero käsillä. Odotan meidän yhteistä lasta, joten eroaminen ei tule kysymykseenkään ja haluan rakastaa sitä sellaisenaan, enkä minään pehmoversiona. En tykkää tavallisista miehistä, joilla on "kaks kaljaa pubissa työpäivän jälkeen ja se normaali mimmi haussa, joskus ehkä pari lasta". Mun mussu on lähinnä taiteilija myös, elämäntaiteilija. Paiskii työtä kuin hullu ja pitää siitä, vaikka se sitä stressaakin.
Tsemppiä teille kovasti, koita jaksaa. Helppoa ei tule varmasti olemaan mutta tee se mitä itse katsot parhaaksi. Ketään ei pidä lähtee muuttaan.
subjektiivisesti, käsitelty asioita analyyttisesti, yleensä sitä on aika objektiivinen omien ongelmiensa suhteen, ei jäsennelty kirjoitus paljastaa paljon ja hyvin jäsennelty kuten tämä, kaiken, kusetusta. Ei sulla ole ole ongelmia, ala kirjailijaksi, draamakirjailijaksi.
Olen sun kanssasi jotenkin samaa mieltä.
Aloittaja tarkastelee asioita jotenkin ulkopuolisena, kuten käsikirjoittaja :) tms.
Analyyttisesti ja hyvin järkevästi.
Ihmetyttää, että elää tuollaisessa suhteessa, jos kokee ja näkee asiat noin selvästi suhdetta hankaloittavina. Ehkä parempi olisi molempien tosiaan kulkea omia polkujaan, mikäli odotukset ovat muuta kuin todellisuus.
Ei kai ihmistä pysty muuttamaan mieleisekseen, vaan kyllä siinä muut konstit on otettava käyttöön.
mahdollisuuksia.varsinkin silloin kun voi elää ilman räjähdysten pelkoa.voi olla mitenpäin vaan kotonaan...mietipä sitä.
Hei!
Luin kirjoituksesi ja se teki minut kovin surulliseksi.
Ensinnäkin näin naisen joka urheasti on jaksanut uskoa suhteeseen ja rakastanut paljon koska on jaksanut pysyä suhteessa.
Eräs asia pysäytti. Kirjoitit lauseen: onneksi meillä ei ole lapsia, se tästä vielä puuttuisikin.
Miehesi on ottanut lapsen paikan. Hänelle sinä teet kaiken. Mikä on unohtunut? Sinä. Sinulla on oikeus tasaveroiseen parisuhteeseen ja ehkäpä lapsiinkin tulevaisuudessa. Parisuhteesta kuuluu saada turvaa ja iloa, yhteenkuuluvaisuutta ja tukea molemmin puolin. Sinuna harkitsisin elämäsi suuntaa. Tässä parisuhteessasi eletään myös "sinun ajallasi", elämä on rajallista mutta sen ei tarvitse olla uuvuttavaa ja jatkuvaa ponnistelua ja ymmärtämistä vain toisen hyväksi.
Olet kokenut nyt tämänkaltaista elämää ja sinulla ei ole mitään mihin verrata koska nykyinen parisuhteesi on ollut nuoruusvuosista aikuisuuteen kestävä. Mutta muunlaistakin elämää on kuin uhrata itsensä toisesta huolehtimiseen vailla vastavuoroista huomaavaisuutta.
Tulevana lähihoitajana ja entisen persoonallisuushäiriöisen kanssa eläneenä minun täytyy ensiksi sanoa sinulle, että osasit äärimmäisen hyvin selittää persoonallisuushäiriöisen piirteitä.. tosin miehesi kohdalla yksi suuri syy on kuningasalkoholi joka pikkuhiljaa vie ihmiseltä hermot.. jo pelkkä alkoholi itsessään tekee iloisesta sosiaalisesta ihmisestä ärtyisän, huonohermoisen ja epäsosiaalisen.. Saati sitten, että vielä persoonallisuushäiriö siihen päälle.. paljon olet kestänyt ja paljon sinulta tullaan vaatimaan.. Nimenomaan VAATIMAAN, koska sitähän persoonallisuushäiriöinen osaa juuri parhaiten tehdä.. Koskaan ei mikään ole hyvin suoritettu.. Kaikki ärsyttää ja oma etu menee kaiken edelle.. Persoonallisuushäiriöinen on ns: tunnevammainen, eli hän ei tunne normaalisti empatiaa ihmisiä kohtaan ja on äärettömän itsekäs.. osaa mielistellä niinkauan, kun kaikki tulee hänen edukseen ja passauttaa ihmisiä häikäilemättömästi.. usein kuvaan kuuluu myös henkinen väkivalta.. Vähättely, arvostelu ja suoranainen "vittuilu".. Eivät osaa eivätkä viitsi halia, pusutella saatikka rakastella oman kumppanin kanssa.. usein heillä on seksuaalisia ongelmia.. Eivät halua tai kykene seksiin... Toinen ääripää on brutaalius seksissä.. Eli mies voi olla kovakourainen, tai haluta sängyssä jotain todella erikoista, tai vastenmielistä.. Ystäviä heillä on hyvin vähän, tai ei lainkaan.. He ovat kertakaikkiaan niin vaativia, että harva jaksaa pysyä kyydissä.. Ihminenhän odottaa vastavuoroisuutta ja sitä on vaikea persoonallisuushäiriöiseltä saada.. On tutkittu mistä se saattaisi johtua.. osa syy on lapsuudessa ja suhteessa isään, tai äitiin.. jotain tunnekylmyyttä on lapsuudessa ollut.. Myös geenit vaikuttavat, vaikka moni tämän kieltääkin.. yleensä vuosien myötä tilanne, vaan pahenee.. Mieti... sinulla on, vain tämä yksi ainut elämä... Onko se tämän arvoista... Et voi rakastaa häntä terveeksi, tai auttaa jos hänellä ei itsellään ole siihen motivaatiota... Sinä itse et ole syyllinen mihinkään... Muista se... hän kantaa itse vastuun teoistaan ja jos ei halua ottaa hoitoa vastaan on hänen myös kannettava mahdolliset seuraamulset mukanaan jotka vuosien myötä voivat kärjistyä.. juominen jatkuu... Häiriö pahenee.. mukaan astuu myös fyysinen väkivalta ja pahimmillaan psykoottiseen tilaan liittyvät harhat... Toivon sinulle kaikkea hyvää ja haluaisin kuulla miten sinulla jatkossa menee.. sait minut todella ajattelemaan ja tiedän itse saman läpikäyneenä mitä olisi ollut edessäpäin... Halaus sinulle ja voimia..
Kyllä tuhlaat mielestäni elämäsi miehesi kanssa, jos asiat kerta ovat noin kuin kerroit. Rakkaus ei aina tee autuaaksi, varsinkin kun yleensä aina suhteen toinen osapuoli rakastaa enemmän kuin toinen (siis tässä tapauksessa mitä ilmeisemmin se olet sinä). Jos olet onneton, etkä saa suhteesta mitä haluat niin suhteen jatkamiselle ei ole mitään syytä. Varsinkaan, jos mies ei näytä millään tavalla välittävänsä asiasta tai yrittävänsä parantaa oloasi. Jos se ei välitä tunteistasi, niin miksi sinäkään välittäisit sen tunteista tai tarpeista? Älä ole uhri. Pelasta itsesi vielä kun voit. Pallo jalassa vetää väkisinkin pohjaan, irrota se niin voit vielä selvitä... Onnea sinulle.
Rakastatko häntä? Minusta tuossa kirjoituksessasi on jotain .. mikä ei tunnu oikealta. Tuntuu kuin puhuisit jonkun toisen puolesta. Tai sitten olet kamalan kylmä ihminen? :)
En tiedä. Mutta yleensä sitä ei erota siksi että koetaan rakastavan tai kiintyneen toiseen. Sinä vain pähkäilet että "jokin"... ja ne ongelmat mitä teillä on..
Miksi olette alunperin menneet yhteen, mikäli sinua kaikki hänessä häiritsee..?
OLETTEKO KÄYNEET AMMATTIIHMISEN PUHEILLA,EN OIKEIN USKO TUOLLAISEEN PERSOONALLISUUSHÄIRIÖÖN,KANNATTAISI AINAKIN KOITTAA AMMATTI-IHMISTAN APUA ENNEN EROA,JOLLEI SIITÄKÄÄN OLE APUA,NIIN SITTEN TIETENKIN ON KONSTIT AIKA VÄHISSÄ.
Täällä lähdettävä siitä oletuksesta, että kirjoittaja kertoo asiat niinkuin ne ovat ja kokee (mikä ei tietenkään ole, eikä tarvitsekaan olla objektiivista)
Ja tuo alkuperäisen kirjoittajan perusteella voi perheterapia olla melko mahdoton ... jos miehen sinne edes saisi, niin kuin voi avoimesti keskustella ongelmista, jos hän ottaa vaimonsa kysymyksetkin vittuiluna ... saati muuttaa toimintatapojaan.
Luepa tuo kirjoitus vielä kerran ajatuksella, ja kuvittele heidät sitten selvittämään aikuisten lailla kriisiään. Tahtoisinpa olla silloin kärpäsenä katossa ... ei ku en .. en tahtoisikaan... *surullista*
Mahtaakohan teistä kumpikaan olla ihan todellinen henkilö? Ei tuosta tekstistäsi voi mihinkään muuhun johtopäätökseen tulla.
Jos teillä noin kamala elämä oikeasti on, niin eikö ole koskaan tullut mieleen hakea siihen jotakin muutosta? Itse varmasti haluaisin elää ihan toisin.
-duud-
että ihminen kykenee analysoimaan selkeästi sekasortoista elämäänsä, ja silti vain joku syy (pelko, epäitsenäisyys, erilaiset psyykkiset riippuvuuskuviot, uskalluksen puute, joissakin tapauksissa jopa jonkinlainen rakkaudentunnekin) pitää ihmistä äärimmäisen huonossa liitossa.
Tiedän tämän omasta kokemuksestani.
Keskustelun aloittajalle: Lähde ennen kuin kaikki käy entistä pahemmaksi! Äläkä pyörrä takaisin vaikka kuinka jäisi jälkeesi vonkaamaan. Etsiköön uuden täysihoitolan.
Kyllä miehesi on oikeassa, sinulla todellakin on henkilökohtainen ongelma - nimittäin miehesi. Ja kuten tiedetään, henkilökohtaisista ongelmista ei ole helppo päästä eroon, jotain palkitseva tai sitovaa niissä aina on. Olisitkohan itsekin terapiat käyneenä tutustunut läheisriippuvuuden käsitteeseen? Luulet etei miehesi selviydy ilman sinua, vaikka voi olla päin vastoin - itse tarvitset hänen riippuvuuttaan ja avuttomuuttaan. Ehkä hän on se sinun iso lapsesi, ja kukapa äiti lapsensa hylkäisi? Ei kuitenkaan ole hauskaa olla naimisissa ison lapsen kanssa, kun hän vanhenee, hän tulee aina vain vaikeammaksi ja vastenmielisemmäksi ja vaativammaksi, kun on niin kauan häntä totutettu palveluihin. Tee siis todellinen palvelus sekä itsellesi että hänelle, aloita oma elämä ilman tuota raskasta riippakiveä, miestäsi, joka aina masentaa sinua ja vie voimiasi!
Kaikkea me naiset kestetäänkin.Sinun kannattaa pohtia haluatko elää tämän ainoan elämäsi "kuolleena" vai haluatko tuntea hyvää oloa, rakkautta ja aitoa välittämistä.Sellaisia ihmisiä on ihan oikeasti olemassa! Sinun itsetuntosi on varmaan aika romuna tuosta kaikesta ja ei ihme.Sinulla on vielä hyvä tulevaisuus edessä, rohkeutta sen etsimiseen tarvitset!
Kiitos kaikille kommentoijille; toivon, että keskustelu yhä jatkuu, erityisesti persoonallisuushäiriön osalta.
Ensiksikin olen luonteeltani hyvin analyyttinen ihminen, ja yksi keinoni selvitä elämän kolhuista on ollut asioiden ulkoistaminen, mistä minua täälläkin syytettiin. Se, että kuulostan kylmältä johtunee juuri tästä. On myös totta, että en enää koe juurikaan rakastavani miestäni. Miksi sitten roikun yhä? Mitä ilmeisimmin olen emotionaalisesti hyvin riippuvainen miehestäni - tunnen kyllä läheisriippuvuuuden käsitteen. Riippuvuus on tunne, jota ei välttämättä ole helppo rationaalistaa, koska sen olemassaolon myöntäminen jo itsessään on tuskaista. Kommentti lapsensa hylkäävästä äidistä oli tosiaankin osuva!
Kuten kirjoitin, ongelmat ovat nousseet varsinaisesti esiin vasta viime vuosina ja siinä mielessä pahentuneet, vaikka mieheni persoonallisuus onkin aina ollut kuvatunkaltainen. Tapasimme nuorena enkä usko että 16-vuotiaalla on vielä kykyä nähdä asioita laajemmassa kontekstissa ihan jo ajattelun kehittymättömyyden ja elämänkokemuksen puutteen vuoksi. Aiemmin kaikki nämä asiat eivät häirinneet minua samassa määrin kuin nyt. Ehkä ongelmat myös peittyivät alkoholin alle, koska se oli niin näkyvä (teko)syy kaikkeen pahaan, mitä välillämme tapahtui.
Mitä tulee terapiaan, mieheni ei siihen suostu. Olen yrittänyt ehdottaa sitä hänelle, mutta hän kuulema ryhtyy siihen sitten kun on tarvetta. Tällä hetkellä ei ilmeisesti niin ole. Itse kävin kolmesti viikossa kolmen vuoden ajan yksilöterapiassa ja katson sen auttaneen minua selviämään näinkin pitkälle. Ehkä se, mitä voisin tehdä, on tutkiskella lisää itseäni :) Tiedän, ettei kukaan muu voi tätä puolestani ratkaista, mutta kirjoituksenne ovat antaneet minulle rohkeutta. En todellakaan halua, että loppuelämäni on tätä.
Jos haluat elää omaa tasapainoista elämää, niin eroa. Ei mies parannu. Voin kokemuksella sanoa. Älä tee sitä virhettä, että tuhlaat elämäsi. Sinulla on vain yksi elämä.
Haluat kai joskus lapsiakin, mutta et persoonallisuushäiriöisen kanssa, koska se periytyy varmasti ainakin osittain lapsille. Erityisesti, jos saatte pojan, on sinulla kaksi miestä tyrannisoimasta elämääsi.
Kyllä nuorelle ja vastuuntuntoiselle naiselle on vientiä normaaleistakin miehistä. Sellainen mies, joka ottaa osaa maksuihin ja työntekoon. Taide, kun ei Suomessa tule elättämään teitä.
Eroa nyt, niin löydät vielä uuden kunnon miehen. Jos eroat 35-vuotiaana, alkaa miestä olla vaikeaa löytää. Hyvät miehet menevät nopeasti.
persoonallisuushäiriö ei parane, siis se on itse ihmisessä ja hänen persoonassaan, sitä ei voida ihmisestä koskaan mitenkään hävittää. Joskus se on pahempana, joskus parempana. Mutta aina se siinä ihmisessä on. Sama pätee alkoholismiin...voit olla kuivilla,mutta olet silti aina alkoholisti. Persoonallisuushäiriöisillä on tutkitusti tavallista enemmän itsetuhoisuutta ja päihdeongelmia. Jos mies on siis ihan diagnosoitu (olisi kiva kuulla minkä tyyppinen persoonallisuushäiriö), niin todennäköisesti alko-ongelmatkin ovat seurausta tuosta persoonallisuushäiriöstä, ei toisinpäin.
Lievän häiriön kanssa pystyy usein kumppanikin elämään. Vaikeammat tapaukset ovat mahdottomia elämänkumppaneina (lähinnä täydellisen empatiakyvyn puutteen takia). Terapiakaan ei tätä ongelmaa koskaan poista. Usein terapialla ei myöskään saada kovin suurta vaikutusta aikaisksi. Joksus se kyllä voi hieman auttaa.
Tapauksesi vaikuttaa selvältä. Alat itsekin nähdä koko suhteen mielettömyyden, ja miettiä eroa. Eroa ihmeessä, ennenkuin olet itsekin liian syvällä irrottautuaksesi koko kuviosta. Suhde kuluttaa sinua enemmän kuin mitä antaa. Enkä jaksa uskoa tilanteen koskaan pysyvästi paremmaksi muuttuvan. Kun se häiriö ei koskaan kuitenkaan mene pois.
Itse elin jonkin aikaa suhteessa saman tyyppisen miehen kanssa. Kesti kauan ennekuin aloin nähdä suhteemme kummat kuviot ja kieroutuneet käyttäytymismallit selkeästi ja objektiiviseti. Tuntui kuin toisen persoonallisuushäiriö olisi ollut vähällä niellä minutkin. Miehen jätettyäni hämmästyin siitä, miten elämä voikin olla niin helppoa ja mukavaa. Näihin kuvioihin kasvaa huomaamatta kiinni, lujemmin kuin itsekkään uskoisi. Mies on sama mikä ennenkin, välillä masentunut, aggressiivinen, epäsosiaalinen ja alkoholisoitunut, toisinaan hurmaava. Kesti vain kauan tajuta, että hurmaavinakin hetkinä kyse oli aina hänestä: hänellä oli hyvä päivä, hän halusi antaa positiivisen kuvan, hän tahtoi läheisyyttä, hän tahtoi puhua tunteistaan. Minä jäin aina ilman tukea omine ongelmineni. Terapiasta tämä mies suorastaan nautti, siellähän puhuttiin kokoajan hänestä. Vuoden terapia ei kuitenkaan muuttanut häntä yhtään. Sama narsistinen ja epäsosiaalinen ihminen hän on yhäkin.
Tässä yksi maalaisjärkinen ja selkeäkielinen sivu persoonallisuushäiriöistä.
http://www.kakspy.com/kakspy/kirj_kn_9.html
Oletteko miettineet miten herkästi ihmiset määritellään "häiriintyneiksi", "persoonallisuus-häiriöisiksi", "luonnevikaisiksi" ym. ym.
Olen itse lukenut ja puhunut näistä asioista ystävieni kanssa, jotka työskentelevät mm. hoitoalalla.
Tuon em. linkin luettuani mietin, että jokaisessa ihmisessä on piirteitä, jotka voivat viitata "persoonallisuushäiriöön". :)
Itselläni on ollut aina hyvä mielikuvitus, masennun joskus vastoinkäymisistä, olen väsynyt, pohdin elämänmenoa, tapaan erilaisia ihmisiä, suutun, käytän joskus vähän alkoholia, olen sosiaalinen, välillä vetäydyn hiljaisuuteen, kirjoitan, käyn elokuvissa, minulla on lapsia ja riitelen heidän kanssaan, olen eronnut ja joskus tuntuu, että on helpompaa olla kuuntelematta ja lukematta kaiken maailman juttuja.
Jokainen on hoidossa jossain hullujenhuoneella pakkolääkityksessä, jos yhteiskunta pistää kunnon nappulat naamaan ja reseptit kouraan. Yksilöstä tulee tahdoton ja sekava ylilääkitty hullu.
Olkaa kriittisiä kun luette ja mietitte tällaisia diagnooseja! Ihmisten tulee kestää vaikeita asioita myös käymällä ne tunnetasolla läpi, kirjoittamalla ja puhumalla kun siltä tuntuu. Ei jokaiseen tilanteeseen tarvita psykiatria tai vastaavaa. Huolestuttaa, jos ihmisiä diagnosoidaan näin tarkasti jo syntymästä saakka...huh huh.
Tosin joskus käyttäytyminen on niin vakavaa tai itsetuhoista, että vaatisi jo pakkohoidon. Se onkin taas toinen kysymys.
Tällainen linkki "luonnehäiriökuvaus" yleisessä mielessä sopii jo jokaiseen. :)
Onhan tuossakin pointtia... ja kyllähän noita oireita jokainen itsestään jonkinverran löytää kun oikein etsimään alkaa. Mutta selvän persoonallisuushäiriön kyllä tunnistaa...siis vaikean sellaisen. Se tarkoittaa silloin sitä, että ihminen ei kykene ollenkaan empatiaan, ja reagoi aina jollain tietyllä tavalla stressitilanteisiin. Kyllä sen huomaa kun ihmisellä on oikeasti joku pahasti vinossa, se ei mitään ylireagointia ole. Taas vertaan alkoholismiin (kun se meille suomalaisille on niin tuttu juttu): Se että ihminen juhliessaan mielellään aina juo ei tee hänestä alkoholistia, mutta se ettei hän VOI juhlia tai rentoutua ollenkaan ilman alkoholia on alkoholisti, ei-normaali.
Totta on että ihmisten ei tulisi tällaisten sivujen ja kuvausten perusteella alkaa diagnosoimaan itseään tai läheisiään. Se on ylireagointia. Mutta jos lääkäri diagnoosin on tehnyt, niin kyllä siihen silloin on luottamista.
Ja edellisen kanssa olen samaa mieltä:
"Ihmisten tulee kestää vaikeita asioita myös käymällä ne tunnetasolla läpi, kirjoittamalla ja puhumalla kun siltä tuntuu. Ei jokaiseen tilanteeseen tarvita psykiatria tai vastaavaa."
Ja niinhän se menee että "terve" ihminen yleensä normaalit elämän murheet ja vastoinkäymiset ilman terapiaa ja lääkkeitä kestää (ainakin pitäisi). Vaikeasti persoonallisuushäiriöinen sitten taas kuuluu siihen ryhmään joka ei kestä, vaan alkaa käyttäytyä "hullusti" aina juuri näissä tilanteissa.
Ei pidä tehdä terveistä sairaita, mutta ei myöskään vähätellä oikeasti sairaiden sairauksia.
Enkä kyllä luonnehtisi psykiatrista hoitoa pakkolääkitykseksi hullujenhuoneella...=)
Niin, miehelläni on diagnosoitu sekatyypin persoonallisuushäiriö, jossa on siis piirteitä monista eri persoonallisuushäiriön tyypeistä. En kyllä hetkeäkään kyseenalaista diagnoosia - hän nimittäin todellakin on vähän kaikkea: epäluuloinen (jopa vähän vainoharhainen toisinaan), epäsosiaalinen, tunne-elämältään hyvin ailahteleva, ajoittain estynyt, paikoin narsistinen ja erittäin riippuvainen minusta. Nämä piirteet eivät todellakaan ole mitään satunnaisia elämän kolhuihin reagointeja vaan jokapäiväistä arkea elämässämme. Häiriö on myös sen verran kokonaisvaltainen, että jokainen mieheni kanssa tekemisissä oleva huomaa nopeasti, että kaikki hänessä ei ole ihan normaalisti. Moni tietenkin pitää hänen luonnettaan taiteellisena (mitä hän kyllä onkin), mutta rajansa boheemiudellakin!
Ehkä tyypillisintä on kuitenkin ns. sairaudentunnon puuttuminen, eli hänen itsensä mielestä mikään ei ole vialla, vaikka hän käyttäytyykin vallitsevista normeista poikkeavalla tavalla. Omasta diagnoosistaan hän on esimerkiksi sitä mieltä, että pakkohan lääkärin oli jotakin kirjoittaa armeijasta vapautuksen perusteeksi, ja kun tämä ei muuta sitten keksinyt, kirjoitti persoonallisuushäiriön. Se oli siis lääkärin hätäratkaisu, ei mitään muuta, eikä diagnoosilla ole tietenkään mitään tekemistä todellisuuden kanssa :/
"terapiassa" käyminen ei tarkoita, että ihminen olisi hullu. Toiset ovat kiinnostuneita oppimaan asioita itsestään ja tekemistään virheistä ja siksi haluavat keskustella asioita ulkopuolisen kanssa. Mutta sitten on niitä, jotka tarvitsivat apua, mutta eivät myönnä sitä.
On olemassa yhdistys nimeltään Narsistien Uhrien Tuki. Yhdistyksen kotisivu löytyy sivulta: www.narsistienuhrientuki.info Sinne kannattaa ottaa yhteyttä. Löytyy varmasti vertaistukea.
Kiitos tuhannesti antamastasi linkistä. Aika tuttua tavaraa on tullut sivuilla paljon vastaan. En ole asiani kanssa todellakaan yksin :)