Kahvipapuja kupissa

Libresse Office


Minulle on tullut tavaksi liukastua samalla kadunkulmalla. Kaupungissa ei ole lunta, mutta jostain syystä syöksytorvet liruttavat vettä - joka öisin jäätyy kadulle petolliseksi noroksi. Olin nyrjäyttää nikkani. Syy tähän toistuvuuteen on aamukahvin himo.
Olen yleensä juuri auenneen kahvilan ensimmäinen asiakas. Kotonani on kaikenlaisia kahvinkeittimiä, mutta silti en osaa valmistaa kahvia niin, että siinä olisi jotain täydellistä ja syvää. Keitän vain kahvia. Kahvila osaa luoda kahviinsa jotain muuta, joka minua henkilökohtaisesti miellyttää. Ehkä se on kahvilan eksoottinen ilmapiiri yhdessä heräilevän kaupungin ja siinä hapuilevan mieleni kanssa, tai sitten jotain muuta. Asialla ei ole niin väliä, sillä tunne hetkessä on tärkein. Olen ikään kuin todistaja kaikelle tälle tapahtuvalle. Tunnen sen tapahtuvan ja ymmärrän olevani paikalla.

Minulle on jäänyt sellainen käsitys kahvilanpitäjästä, että hän luulee minun olevan menossa töihin. En ole korjannut asiaa. Ihmiset luovat mielikuvia toisista ihmisistä, varsinkin sellaisista ihmisistä, jotka toimivat kuin kello. Tulen jokaisena arkiaamuna ovesta sisään ja tilaan saman kahvin, juttelen mukavat ja maksan kortilla, riisun päällystakin, istahdan omaan pöytääni ja asettelen sille kannettavani. Asetun taloksi. Olen kuin kuka tahansa niistä naisista, jotka tekevät juuri näin. Täsmälleen näin. Minut luultavasti luetaan toimistoväen monenkirjavaan, mutta homogeeniseen joukkoon, koska toimin juuri tällä tavalla. Luultavasti minä olen yksineläjä, tai sitten perheenäiti, eronnut tai eroamassa, menossa kihloihin tai muuten vain työasioissa. Kirjoitan ruutuun sanoja. Se voi olla muistio, meili tai analyysi, yhteenveto. Saatan olla onnellinen tai onneton, eksynyt tai tilanteen päällä.

Kaikki tällainen on mahdollista, mutta se tuskin juolahtaa kahvilanpitäjän mieleen, että näin ei ole. Olen täällä liukastumassa, juomassa kahvia ja kirjoittamassa tätä kaikkea itselleni. Olen iän paremmalla puolella, en enää 25, kuten kaikki naiset ovat. Olen tehnyt elämässäni epätavallisia ratkaisuja, jotka ovat luonteeltaan kuin kaikuja kaukaa matkojen takaa. Ne eivät jätä minua rauhaan luultavasti koskaan. Niillä on valtava energian tuottokapasiteetti, joka ehtymättömänä jaksaa generoida hiljaisia kuiskauksia korviini. Minä kuulen ne, ja minä lähes näen ne. Minä tunnen ne kehollani ja sisikunnassani.

Menneisyys on altis olemaan läsnä. Menneisyys lähes vaatii olla läsnä siinä hiljaisuudessa, jossa elämä ei välttämättä tunnu olevan paikalla. Mennyt on jo tapahtunut. Menneestä on aikaa. Mennyt on tämän perusta. Tämä tässä. Ainoastaan silloin, kun olen ollut jäädä auton alle tai liukastunut, mennyt ei ole ollut täällä. Sen poissaolo on kuin ammottava aukko tapahtumahorisontissa, ja tilalla on aito hätä, josta on jo tulossa muisto. Kuiskaus syntyy näin, ajattelen.

Kadulle pysähtyy ikivanha Mercedes, jonka katolla hohkaa keltainen taksivalo. Siinä lukee, Vintage. Onko tuo minun tulevaisuuteni, ajattelen. Olenko itseni ratkaisumalli, tuumin.

Jonain päivänä minä en enää teeskentele toimistonaista, vaan jään tähän istumaan koko päiväksi. Juuri sinä päivänä kahvilanpitäjä näkee asiakkaassaan aivan toisenlaisen ihmisen. Hän ehkä luulee, että minulla on suruja ja murheita, että olen jonkinlaisessa tienristeyksessä oman elämäni kanssa, tai että minut on ehkä jätetty, petetty, pahoinpidelty, tai että olen saanut lopputilin, olen veloissani tai karannut, rakastunut lohduttomasti, tai että jotain muuta kammottavaa on tielleni osunut, mutta se on sinä päivänä varma, että en ole enää hänen silmissään tavallinen ihminen, vaan pudonnut pois siitä pyörästä, joka kahvilamme ympärillä pyörii. Minusta on tullut persoona. Minä olen kuin syttynyt tuleen omalla tuolillani, jolla olen istunut jo kahvilan syntyajoista asti. Minusta on tullut jotain erityistä. Ja juuri tuona hetkenä sanojeni paino on äärimmillään. Niitä lausuu ääneen aikuinen nainen, jolla on jotain sydämellään.

Sanoillani ja ajatuksillani on arvo.

(Naurua)