Ei yskiviä Oopperaan

Lounge

Töölössä hotelli Crown Plazan loungessa oli paikalla joukko naisia ja minä. Naiset olivat luultavasti menossa Oopperaan, koska suhteellisen kovaääninen keskustelu viittasi tällaiseen. Heillä jokaisella oli valkoviinilasilliseen kuuluva oopperalookki päällä ja ikää neljäkymmenen molemmin puolin. Yksi naisista tuntui olevan helsinkiläinen ja loput, murteiden perusteella, muualta Suomesta. Helsinkiläinen nainen toimi eräänlaisena seremoniamestarina, oppaana, matkanjärjestäjänä tai kapellimestarina, sillä hän oli kovaäänisin, ja tuntui tietävän, mistä puhui. Hän oli myös pukeutunut selvästi muita tyylikkäämmin.

Jos en täysin ollut hukassa, niin asu oli uusi ja varta vasten tähän tilaisuuteen ostettu. Tällainen paljasti jotain naisesta, kuten asun väri, joka oli musta, oli sekin paljastavan rajamailla. Koruja ei ollut. Ei mitään. Luonnonvaaleat hiukset ja kompakti vartalo. Nainen selvästi luotti itseensä, luotti kehoonsa ja luotti mieleensä. Kasvot hänellä olivat tehokkaat ja intensiiviset, katse lähes julma.

Itse istuin sivummalla hotellin mukavalla sohvalla ja näpläsin kännykkääni. Äiti oli ojentanut jääkaapista purkillisen Fantaa. Oma asentoni ja asuni oli vetelän ja löysän rajamailta. En kuitenkaan osannut olla rekisteröimättä mitään. Näytin umpikuurolta, mutta minulla oli erinomainen kuulo. Elämä oli liikkuvaa kuvaa, jota kykeni kelaamaan vuosien taakse aina aikojen alkuun asti ja mielikuvituksella sen alun yli eiliseen tällaiseen, tällaisiin ääniin, joita huoneessa oli ja eli, sinkoili. Kännykästä en löytänyt mitään uutta ja jännittävää, ja pelkäsin olevani kuollut, menehtynyt mystisessä virtuaalionnettomuudessa, mutta sitten romanialaiset ruusut pelastivat minut tammikuussa, koska ne eivät suostuneet nukahtamaan vuotuisille talviunilleen, vaan kukkivat vehreissä puistoissa kuin ikuisuus itse.


(Hihitystä)