Kahdessa kappaleessa

Luotaantyöntävää



Metromatka Kaapelitehtaalle oli sosiaalinen tapahtuma, joka ei sellainen olisi pitänyt olla – ainakaan nuoren naisen mielestä, jonka eteen istahdin. Muuten kaikki tässä sangen arkisessa tapahtumassa oli ok, mutta yskähdettyäni ensimmäisen kerran, huomasin dramaattisen muutoksen päällisin puolin terveessä naisessa: hän havahtui. Hän silminnähden valpastui ja asento muuttui jännittyneeksi.
Pöpöpelkoiset helsinkiläiset omissa mielikuvissani näkivät mikrobien ja virusten pöllähtävän ulos keuhkoistani ja sinkoutuvan avuttoman yleisön sekaan. He yrittivät olla hengittämättä niin pitkään kuin oli mahdollista, ja vetelivät kauluksiaan ja kaulahuivejaan tiukemmalle hengitysteiden eteen. Kuolema, kärsimys ja rangaistus oli päästetty ilmaan aikuisen naisen toimesta, jolla ei ollut sen vertaa käsitystä mikrobiologiasta ja tartuntatautien leviämistavoista, että olisi pakottavassa joukkoliikenteen tarpeessaan jäänyt kotiin yskimään. Ei. Hänen piti tulla yleiseen välineeseen joukkotuhoaseeksi. Teko oli yleisen ja vapaan käsityksen mukaan rangaistavalla tasolla.

Lähestyimme Kampin metroasemaa, mutta yskimisen hillintä petti. Uppouduin kaulaliinaan niin syvälle kuin oli mahdollista, ja vuodin silminnähden vettä silmäkulmistani. Jos järjetön yskänpuuska tämän pienen ja tukahtuneen köhimisen sijasta pääsisi valloilleen, niin luultavasti valloilleen pääsisi myös halu paeta metrosta, hypätä ulos väärällä asemalla ja kadota hämärään nurkkaan kakomaan, haukkomaan happea ja nojailemaan seiniin oksennuksen partaalla päästellen sanoin kuvaamattomia, haukkovia ääniä ja kylkiluiden rutinaa. Näky ei tulisi olemaan siinä mielessä kaunis, että sen olisi voinut suorittaa metrovaunussa voimatta tuntea oloaan sosiaalisesti vapautuneeksi. Äänimaailma oli myös omiaan, yhtä omiaan kuin oli häpeän ja heikkouden, sisäisen ja ulkoisen arvonmenetyksen tunne. Yhteisö perinteisesti on sulkenut sairaat yksilöt pois joukostaan täysin loogisista syistä. Syyllistyn itsekin, syytesuojattuna, samaan. Refleksinomaisesti. Se on syvällä, se sellainen.

Tyttö ei vilkaissutkaan tuskaani, vaan siirtyi penkillä sen toiseen päähän. Kyyneleet valuivat mustassa lasissa, jonka takana oli vain pimeää kiveä. Jos kivi olisi voinut kertoa jotain siihen porattaessa tai louhittaessa reikää minun tai meidän kulkea, niin se olisi varmaan kertonut samanlaista saagaa kuin kerroin itse ikkunalasille: kurkunpäässä oleva tuska oli sietämätön. Oli tehtävä jotain. Samassa metro pysähtyi Kamppiin, ja ovet aukenivat, tyttö katosi tiehensä ja minä päästin suustani ulos äänen, joka ei ollut tästä maailmasta. Puolet siitä upposi valtavaan kaulaliinaan kuin äänenvaimentajaan, mutta vaimetessaan se muuttui yhä tuntemattomammaksi minulle ja muille. Mielestäni se oli ääni jostain vuosimiljardien takaa, kadonneesta ja fossiiliksi muuttuneesta maailmasta, maailmasta, josta me emme tiedä mitään muuta kuin sen, että sellainen oli ollut, mutta minkälaisena, niin selvää käsitystä tästä ei ollut. Juuri tämä pieni yksityiskohta teki tästä kaikesta kammottavampaa kuin se edes oli. Se antoi vapauksia. Se antoi mielikuvitukselle rajaamattoman tilan.
Suitset järjen otteesta kirposivat ja kauhut ja mudassa möyrivät hampaat kirkuvine ja karmivine äänineen täyttivät ihmismielen.
Vaikutusaltis metroväestö koki, kuinka suuret olennot heissä mylvivät toistensa sisälmyksissä ja veressä sumuisessa pimeydessä valtavine ruhoineen, iskivät kiinni ja raatelivat, repivät ja kumisivat tuskaansa niin kauan, kuin sitä vain saattoi olla.

Ihmiset tuijottivat minua. Minä tiesin sen, mutta en voinut yksinkertaisesti tarkistaa asiaa. Olin lopussa. Olemukseni kynnet raapivat tietä ulos sietokykyni sarveiskalvoilla, silmissäni, sisällä matkalla ulos. En voinut hillitä mitään. Sekunnit olivat ikuisuuksia, pakottava tarve öristä ja mölistä mahdoton väistää. Henkilökohtainen todellisuuteni keskittyi kurkunpäässä tapahtuvaan tulipaloon, nippuun tähtisädetikkuja. Minussa oli jotain, joka oli saatava sieltä ulos. Kehoni synnytti, työnsi ulos jotain ylimääräistä pois itsestään. Olin tapahtumaketjussa sen rakenteet. Minut oltiin sivuutettu sarjassa väistämättömyyksiä, ja näin, kuinka henkilökohtainen todellisuuteni syttyi kuin kosmos tuleen, räjähti.

Sitten kaikki oli ohi. Astuttuani ulos vaunusta, kaikki oli hyvin. Kanssakärsijäni kiiruhtivat matkoihinsa, ja minä pyyhin Nessulla silmäkulmiani kuin teinityttö jollakarikon jälkeen. Jäin siihen pyyhiskelemään itsekseni. Muut olivat jo poissa.

Matkustamisessa oli idea, joka määritteli asemat välietapeiksi. Siirtymävaiheeseen jääminen ei edistänyt itse matkaa, vaan oli sen vastainen. Maailma ikään kuin pakeni luotani, ja tuli toisenlaisena takaisin; fressimpänä, sillä se luultavasti luuli minulla olevan sydänsuruja. Oli nimittäin niin, että aikuista naista näki harvoin asemalla kyynelehtimässä. Sellainen ei yksinkertaisesti kuulunut katu- tai asemakuvaan. Sellaista ei yksinkertaisesti tapahtunut. Oli tapahtunut jotain todella dramaattista.

(Hirn)