Toisaalta tänne

Bellissima


Unen alussa luulin radan kulkevan vetten päällä, tai ainakin lähellä rantaviivaa, sillä meri oli kädenojentaman päässä laakeana ja sinervänä mattona koboltinkirkkaan taivaan alla, jolle oli liimaantunut repaleisia pilviä sinne tänne. Vauhtimme oli kova. Maisema näytti maalaukselliselta ja hievahtamattomalta, mutta vaistosin sen olevan syvällä tavalla oikea ja totta, enemmän kuin mikään oli ollut elämässäni totta ennen tätä. Maiseman liikkumattomuudessa ainoastaan kuu tuntui liikkuvan, sillä se kiersi taivaalla täydellisen puolikaaren hämmästyttävän nopeasti, ja katosi horisonttiin kuin jänis maankoloon.

Katselin naista ja pientä tyttölasta junan ikkunassa ihailemassa maisemia. Äiti osoitti sormellaan kuuta ja kiiruhti lastaan seuraamaan sen kaarta ennen katoamista. He olivat kuin varjoja sinisessä ikkunassa, syvä yhteys välillään, vastavalossa. Valtavasti rakkautta vaunuosastossa, jossa käsitin itse olevani tuo nainen, mutta irronneena tästä. Tunnistin itseni pyöreästä hiusklipsistä, jollaisia en ollut nähnyt muiden naisten käyttävän, sillä olin tuonut sen kaukaa Italiasta kauan sitten, ehkä eilen. Se oli kultaa ja kapean rengasmainen, upotuksilla koristeltu käsityötaidonnäyte. Se piteli minua kiinni itsessäni, jonka ulkopuolelle olin jostain tuntemattomasta syystä joutunut.

En nähnyt lapsen kasvoja, mutta hän tuntui olevan kaunis pieni tyttö, kuin kaiku omasta lapsuudestani, jollainen oli saatettu päätökseen hyvin arvosanoin. Planeettojen ja kuiden liikkeet olivat tytölle tuttuja jo pienestä pitäen, ja hän tuntui ymmärtävän, missä oli ja mitä ympärillä tapahtui, ja kuka minä olin, ollessani hänen äitinsä. Me tiesimme, keitä me olimme, ja näimme, mitä meistä oli tuleva. Aika, ja olemuksemme siinä, oli historiamme tulevaisuus. Olisimme näin voineet olla keitä tahansa, mutta me olimme juuri sillä hetkellä me kaksi, äiti ja tytär, ja oma maisemamme matkalla jossain rannalla meren, taivaan äärettömyydessä ja valossa.

Samaan aikaan junan ravintolavaunussa etsin käsilaukusta junalippuani. Konduktöörillä oli kärsivällinen ilme kasvoillaan. Laukussa tuntui olevan vain ja ainoastaan kaikenlaista turhaa krääsää ja roinaa, kuitteja ja karkkipapereita. Se oli tuskastuttava kaaos erilaisia elämän välttämättömyyksiä. Tein jopa löytöjä. Kadonneiksi luullut esineet tupsahtivat esiin pöydälle täysin yllättäin, ja tulin miettineeksi uudelleen ostamisen järjettömyyttä. Kyllä viisi huulirasvaa oli jo yhden naisen laukussa tarpeellinen määrä putkiloita. Lisäksi vuoren sisältä löytyi avaimet entiseen kotiini, josta olin muuttanut kaksi vuotta sitten pois. Purukumia, pysäköintilappuja... ja taas kuitteja, mutta ei lippua. Lippu tuntui kadonneen käsilaukun madonreikään, josta pääsi livahtamaan maailmaan, jossa kaikki loput kadonneet tavarani olivat. Ehkä myös kadonneet ihmiset ja kadonneet ajatukset olivat siellä, katkenneet jutut ja syntymäisillään olevat ideat. Kaikki tämä siellä. Tarvitsi vain työntää kättä syvemmälle, ja oli poissa.


(Naurua)