Äitini, melko iäkäs, kuoli äskettäin syöpään osastolla, olin hänen kanssaan loppuun asti. Kuolema ei tosiaankaan ollut sellainen rauhallinen uneen vaipuminen josta välillä saa lukea. Äidillä oli kipupumppu josta tuli morfiinia, toivon todella että fyysistä kipua ei ollut. Mutta näin hänen kasvoistaan että psyykkinen hätä oli suuri. Hän ei enää voinut puhua, äännähteli vain ja silmät katsoivat suurina.
N. 3 vuorokautta ennen kuolemaa alkoi katkonainen hengitys. Hän ei enää syönyt eikä juonut. Kipupiikkejä tuli selvästi, hoitajat lisäsivät morfiiniannostusta. Välillä hän näytti rauhalliselta, oli varmaan unessa. Silmät olivat kuitenkin koko ajan puoliavoimet.
Mikään ei kuitenkaan ollut valmistanut minua aktiiviiseen kuolinprosessiin. Äiti alkoi hengittää tosi nopeasti ja hengitys alkoi korahdella, koska lima kertyi hengitysteihin. Tämä kesti n. 3 tuntia. Sinä aikana äiti katsoi minua välillä täysi paniikki kasvoillaan. Paljas pelko kuvastui hänen ilmeestään. Juttelin hänelle, pidin kädestä, silitin otsaa. Näin että kyyneleet valuivat hänen silmistään. Selkeä tuntemukseni oli että hän tajusi kuoleman lähestyvän ja oli kauhuissaan.
Lopulta kuolema tuli. Itse kuolema oli nopea ja kaikki oli ohi. En voi kuitenkaan koskaan unohtaa paniikkia ja pelkoa jotka näin hänessä ennen kuolemaa.
Kysymys 1: Miksi kuolevan omaiselle ei kerrota kuolemaan liittyvistä, äärimmäisen ahdistavista ilmiöistä ennen omaisen kuolemaa?
Kysymys 2: Miksi ahdistunutta kuolevaa ei rauhoiteta/nukuteta lääkkeillä ennen kuolemaa?

Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.