Kaikki ystäväni perustivat perheen tai vähintään pariutuivat, vain minä jäin yksinäiseksi kummajaiseksi näiden itsetyytyväisten pariskuntien joukkoon. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että minulla ei ole enää yhtään ystävää, sillä jos minä lakkaan olemasta heille viikonloppuisin, pyhinä ja lomilla ja jos minulle voi allokoida aikaa maksimissaan vain 5-10 minuuttia viikossa ja sekin työajan lopussa pihistettynä ja työnantajan laskuun soitettuna puheluna, ja jos ääneen lausumaton asenne on, että ”älä sä soittele meille, että me sitten otetaan yhteyttä” kun kaikki tärkeämpi, kivempi, parempi ja hauskempi on tehty ja jäljelle jää jotain täysin turhaa ja tylsää luppoaikaa, niin ei sitä voi mielestäni kutsua ystävyydeksi. Vai mitä mieltä olette?
Minun siis vain oletetaan olevan ”hyllyllä” odottamassa koska heillä sattuu kaikelta tärkeämmältä jäämään minulle aikaa ja välittömästi koiran innokkuudella ja alistuvalla nöyryydellä ryntäävän esiin kun heille sopii. Minulle tietysti sopii kyllä soittaa ja kaataa parisuhde- tai lapsiongelmat niskaani, mutta auta armias jos minulla sattuisi olemaan jotain sydämellä – vastaus on suuri vaikeneminen. Näin on käynyt kaikkien ystävieni kohdalla.
Olenko minä ainoa tämän ongelman kanssa, kun kaikkialla kuitenkin näkee ikäisiäni kolmikymppisiä ystävineen, vai ovatko he aina nimenomaan pariskuntia viettämässä aikaa keskenään? Olenko jotenkin omituinen kun minusta ystävyyteen kuuluu lojaalisuus joka kulkee kaiken muun elämänkin rinnalla? Olenko minä ainoa nainen, joka kaipaa ”Thelma ja Louise” –ystävyyttä ja joka olisi siihen myös omalta osaltaan ja sitoutumiseltaan valmis? Suhtautuuko nainen aina naisystäväänsä vain välineenä, ajanvietteenä ennen kuin ne oikeasti tärkeät asiat, mies ja lapset, astuvat kuvioihin? Miten minusta tuntuu, että jos näin on, niin naiset tekevät järkyttävän karhunpalveluksen itselleen ja huomaavat viimeistään siinä vaiheessa kun mies viiskymppisenä lähtee 20-v-kimulin matkaan, että olisi ehkä sittenkin pitänyt pitää ystävistä kiinni. Se mieshän on lojaalisuudessaan tietenkin aina pitänyt huolta siitä, että viettää aikaa omien ystäviensä kanssa. Anteeksi nyt vaan jos minä en enää siinä vaiheessa ole alistuvana koirana ryntäämässä lohduttamaan.
Ystäviä, onko heitä? Siis todella?
Minun siis vain oletetaan olevan ”hyllyllä” odottamassa koska heillä sattuu kaikelta tärkeämmältä jäämään minulle aikaa ja välittömästi koiran innokkuudella ja alistuvalla nöyryydellä ryntäävän esiin kun heille sopii. Minulle tietysti sopii kyllä soittaa ja kaataa parisuhde- tai lapsiongelmat niskaani, mutta auta armias jos minulla sattuisi olemaan jotain sydämellä – vastaus on suuri vaikeneminen. Näin on käynyt kaikkien ystävieni kohdalla.
Olenko minä ainoa tämän ongelman kanssa, kun kaikkialla kuitenkin näkee ikäisiäni kolmikymppisiä ystävineen, vai ovatko he aina nimenomaan pariskuntia viettämässä aikaa keskenään? Olenko jotenkin omituinen kun minusta ystävyyteen kuuluu lojaalisuus joka kulkee kaiken muun elämänkin rinnalla? Olenko minä ainoa nainen, joka kaipaa ”Thelma ja Louise” –ystävyyttä ja joka olisi siihen myös omalta osaltaan ja sitoutumiseltaan valmis? Suhtautuuko nainen aina naisystäväänsä vain välineenä, ajanvietteenä ennen kuin ne oikeasti tärkeät asiat, mies ja lapset, astuvat kuvioihin? Miten minusta tuntuu, että jos näin on, niin naiset tekevät järkyttävän karhunpalveluksen itselleen ja huomaavat viimeistään siinä vaiheessa kun mies viiskymppisenä lähtee 20-v-kimulin matkaan, että olisi ehkä sittenkin pitänyt pitää ystävistä kiinni. Se mieshän on lojaalisuudessaan tietenkin aina pitänyt huolta siitä, että viettää aikaa omien ystäviensä kanssa. Anteeksi nyt vaan jos minä en enää siinä vaiheessa ole alistuvana koirana ryntäämässä lohduttamaan.
Ystäviä, onko heitä? Siis todella?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Moi
Mistä päin olet? Ota yhteyttä. [email protected]
On heitä, mutta harvassa. Valitettavasti. Ilmiö on siis tuttu, vaikkei aivan samassa laajuudessa kuin sinun kohdallasi. Muutamat ystävistäni nimittäin haluavat elää parisuhteen lisäksi omaakin elämää ja tapaan heitä entiseen tapaan – osaa tosin näen pitkän välimatkan vuoksi harvakseltaan. Heidän kanssaan voi todella keskustella, puida molempien elämää ja mahdollisia ongelmia sekä tehdä jotain yhdessä. Nämä ovat mielestäni niitä oikeita ystäviä.
Sitten on taas kavereita (aika monia), jotka mieluummin kyhnäävät kaikki illat miehensä kanssa tai panostavat lähinnä työhön ja perhe-elämään sekä perheystäviin. Esimerkiksi muutaman vanhemman ystävän kanssa on yhteydenpito jäänyt hyvin vähiin tai lakannut kokonaan sen jälkeen kun mies ja lapset tulivat kuvaan eikä yhteistä jutunaihetta enää oikein löytynyt. Erään ”ystävän” kanssa taas pistin suosiolla välit poikki, koska olin selvästikin vain (suhde)ongelmien kaatopaikka, johon voi ottaa yhteyttä mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Nyt taas uusin ja yksi harvoista sinkkukavereistani on aloittanut suhteen toisella paikkakunnalla asuvan miehen kanssa eikä kuulemma ehdi/jaksa tavata ketään muita. Eli näyttää vahvasti siltä, että hänkin on katoamassa hyvää vauhtia kuvioista. Kukahan seuraavaksi?
Tavallaan ymmärrän, miksi pariutuneet ja perheelliset hakeutuvat kaltaistensa seuraan – onhan heillä usein yhteistä, kun voivat keskustella, mikä suhteessa mättää/on hienoa tai mitä vaippamerkkiä vaavin olisi parasta käyttää. Ihmettelen kuitenkin samaa asiaa kuin sinäkin eli miksi jotkut naiset eivät halua *välillä* viettää *myös* tyttöjen iltaa tai vaikka edes käydä kahvilla kavereidensa kanssa, kun miehet kuitenkin käyvät harrastuksissa ja saunailloissa omien kavereidensa kanssa? Mitä nämä naiset tekevät tuolloin? Istuvat kotona ja odottavat koiran tavoin, että mies palaa kotiin reissultaan? Itse asiassa pari ystävääni on tainnut jo lipsahtaa tälle tielle. Toinen heistä valitteli joskus, että oma elämä pyörii vain koulun ja kodin välillä, kun taas mies käy bändiharkoissa jne. Toinen taas selitti, että ei edes kaipaa muuta elämää kuin sen, mikä pyörii hänen miehensä ympärillä – tuo mies muuten valitsee jopa kaverini vaatteet...
Suoranaista ärsytystä taas on aiheuttanut seuraava asia: kun minä seurustelin, niin läksin välillä ihan mielelläni viettämään tyttöjen iltaa kotibileisiin tai baariin sinkkuystävieni kanssa. Nyt kun itse olen sinkku ja kaverit varattuja, niin eipä näistä ex-sinkuista saa kirveelläkään seuraa, jos haluaa lähteä tuulettumaan – ja minä en edes ole mikään bailuperhonen, vaan kerran kuussa tms riittäisi aivan hvyin. On myös aika rasittavaa yrittää viettää tyttöjen iltaa, jos on liikenteessä sellaisen kaverin kanssa, joka koko ajan miettii ääneen, että missähän baarissa mies on ja pitäisikö hänen soittaa tälle – ja lopulta aina soittaa, mies liittyy seuraan ja minä lähden suosiolla kotiin, jotten ole kolmas pyörä kuhertelijoiden seurassa. Tässä tilanteessa lienee ihan hyvä, että en ole himobilettäjä ;)
Anyway, näyttää siis siltä ettet ole ainoa kolmikymppinen, joka on törmännyt tähän ilmiöön :) Ja eiköhän meitä ole enemmänkin, myös nuorempia. Ainakin monet kirjeenvaihto- ja keskustelupalstoilla olevat ”etsin uusia kavereita” -ilmoitukset viittaisivat tähän. Noissa kun usein ystäviä etsivät pari-kolmekymppiset sinkuiksi ”palanneet” (kaverit yhä perheellisiä, olleet lähinnä miehen kautta hankittuja tms?) sekä sellaiset, joiden kaverit ovat kadonneet ympäriltä perhe-elämän vieminä. Nuo ilmoitukset lienevät myös merkki siitä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampi on löytää ympäriltään samanhenkisiä ystäviä ja etenkin sitoa yhtä vahvoja ystävyyssuhteita kuin teininä...
Sama ongelma, eri näkökanta. Olen perheenäiti joka jää lehdelle soittelemaan, kun muut ovat liian kiireisiä tavatakseen.. On opiskelut, työ harrastukset ja sinkkujen yö- ja hupi-elämä jonne ei tule mieleenkään pyytää kotiäitiä mukaan tuulettumaan. Pieni hankaluus on tietenkin siinä, miten saa lapsenvahtia, mutta silloin kun olisin valmis lähtemään, ei löydy kaveriksi ketään. On minulla ystäviä, joista tulee lämpö sydämeen, mutta he ovat ja asuvat nykyisin kaukana. Joskus on virkistävää puhua muusta kuin vaipoista. Please, niitä kun saa vaihtaa päivittäin..