Miten olette pärjänneet parisuhteissanne, joissa nainen haluaa paljon omaa aikaa, käyttää yhteisen ajan sopimalla meille kaikenmaailman kissanristiäisiä. Ja yhdessäololle ei jätetä aikaa.
Sänky on nukkumista varten. Sohvalla ei voi istua sylikkäin, ei edes vierekkäin.
Arki on arkea, eikä sitä saa muuksi muuttaa!
Minä miehenä haluaisin edes joskus tuntea sitä kipinää mitä suhteen alkuaikana oli, mutta toinen ei anna edes yrittää.
Miten olette saaneet suhteenne toimimaan jos sille ei anneta aikaa?
En usko että vaatimukseni tai tarpeeni olisivat liikaa kenellekään.
- satunnainen hali tai pusu (sitä hellyyttä miehetkin tarttee)
- seksiä säännöllisesti, tai ainakin niin, että toinenkin haluaa sitä. Edes joskus. En ole koira, en halua kerjätä.
- yhteistä aikaa kotona, vaikka telkkarin ääressä, tms. mutta niin, että voidaan olla vierekkäin eikä eri puolilla huonetta.
Onko homma jo menetetty ja on parempi lähteä käveleen? tolta tuntuu, vaikka itse yritän niin en kauaa jaksa.
Kiukuttaa ja vituttaa kun on näin yksipuolista touhuu.
Oma mielipide on se, että parisuhteessa on 2 ja molempien on otettava toinen huomioon. Vaikka se aina ei miellytäkään mitä toinen haluaa, niin silti voi jotain antaa myöten että toinen olisi onnellinen.
Ehkä olen vain liian kiltti noin itsekkäälle naikkoselle.
Sänky on nukkumista varten. Sohvalla ei voi istua sylikkäin, ei edes vierekkäin.
Arki on arkea, eikä sitä saa muuksi muuttaa!
Minä miehenä haluaisin edes joskus tuntea sitä kipinää mitä suhteen alkuaikana oli, mutta toinen ei anna edes yrittää.
Miten olette saaneet suhteenne toimimaan jos sille ei anneta aikaa?
En usko että vaatimukseni tai tarpeeni olisivat liikaa kenellekään.
- satunnainen hali tai pusu (sitä hellyyttä miehetkin tarttee)
- seksiä säännöllisesti, tai ainakin niin, että toinenkin haluaa sitä. Edes joskus. En ole koira, en halua kerjätä.
- yhteistä aikaa kotona, vaikka telkkarin ääressä, tms. mutta niin, että voidaan olla vierekkäin eikä eri puolilla huonetta.
Onko homma jo menetetty ja on parempi lähteä käveleen? tolta tuntuu, vaikka itse yritän niin en kauaa jaksa.
Kiukuttaa ja vituttaa kun on näin yksipuolista touhuu.
Oma mielipide on se, että parisuhteessa on 2 ja molempien on otettava toinen huomioon. Vaikka se aina ei miellytäkään mitä toinen haluaa, niin silti voi jotain antaa myöten että toinen olisi onnellinen.
Ehkä olen vain liian kiltti noin itsekkäälle naikkoselle.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Puhukaa ja vielä kerran puhukaa. Ja varmista että vaimosi myös ymmärtää, että asia sinua painaa. Meillä oli vähän sama tilanne. Mutta eipä mies saanut suutansa auki, ennen kuin oli päättänyt erota. Kun olisi sekin asia selvitetty kunnolla, ei kyse ollut siitä ettenkö olisi voinut hellyyttä antaa, mutta oma ajattelemattomuus ja toisen itsestäänselvänä pitäminen sai vallan. Arki painoi liikaa päälle, että olisi jaksanut enää työpäivän jälkeen ottaa toista huomioon. Näin olisi pitänyt tehdä. Mutta ei sekään ollut oikein, että mies otti kimpsunsa ja kampsunsa ja kertoi vasta sitten mistä kiikastaa.
Mutta eipä se hellyyden puute tainnut ollakaan se varsinainen syy, saipahan siitä itselleen perustelun erolleen.Tämä tietysti kuulostaa hassulta, mutta en nyt viitsi selittää pitemmin koko soppaa.
Vielä kerran: PUHUKAA ja vielä kerran puhukaa. Ja varmistukaa, että ymmärrätte toisianne. Menkää vaikka perheterapeutille, jos muu ei auta.
"alkup".
>> meillä on puhuttu, mutta mikään ei ole muuttunut.
Ja kun puhe ei riitä, niin jossain vaiheessa tulee riita ja sitten huudetaan.
Ja sitten on taas puhuttu, mutta mikään ei riitä.
Kierre on valmis.
Kyseessä ei ole mikään "parantumaton" hellyydenpuute, vaan onnen puute. Eli niitä normaaleita parisuhteen onnellisia asioita ei saa tehdä. Uskon että olen elämäni naisen kanssa ja siksi asia vaivaa ja paljon.
Ja olen valmis yrittämään ja sietämään paljon.
Tuntuu siltä että olen löytänyt toisesta piirteen jota en haluaisi pahimmalle vihamiehellenikään: empatian puute.
tehdään paljon asioita toisen eteen, mutta vain silloin kun siltä itse tuntuu, ei silloin kun toinen sitä tarvitsee, sanoo, haluaa, ym.
Kun yritän jutella, toinen kääntää selkänsä ja kun yritän sängyssä jutella, toinen ummistaa silmänsä.
Tuntuu niin perkuleen pahalta.
Onhan niitä onnen hetkiäkin ollut, mutta ne alkavat nykyään olla vain onnen sirpaleita.
Ehkä toinen pitää minua itsestäänselvänä kun olen niin kiltti?
Ja aina saa sätkyn kun riitelemme ja en olekaan silloin se ihana mies joka tekee kaiken pyydettäessä.
vuodesta. Sitä vaan on niin kiire ja pitää toista itsestäänselvyytenä. Mieheni kuulemma yritti ja yritti, mutta minä en kuulemma ymmärtänyt. JÄTTI minut!!!Emme me ihmiset ole samaan muottiin valettuja. En minä mitään tahallaan tehnyt ja h....rakastan!!!Tarvitsin herätyksen ja kyllä se on hienoa nyt kärvistellä. Eipä kiinnosta miestä. kirjoita naiselle kirje. Sanat pysäyttävät. Älä ahdistele, uhkaile, vaan kerro sanat sydämestä. Sen pitäisi auttaa!Muuten joudutte riitojen kierteeseen ja eriydytte toisistanne. Niin kävi meille ja nyt on miehen mielestä liian myöhäistä. minäkin haluan jo uskoa, että joku toinen ei vaadi minulta liikoja ja se oikea on olemassa jossain....
Miten voi pitää toista itsestäänselvyytenä jos toinen puhuu asiat puhtaiksi ja kertoo tunteistaan rehellisesti?
Onko se niin että naiset ei tarvitse mukavaa mistä, vaan miehen joka kohtelee heitä välinpitämättömästi?
Teen niin kuten ehdotit, kirjoitan kirjeen jos se auttaisi tähän tilanteeseen. Alan olla aika epätoivoinen -- rakastan puolisoani enkä haluaisi erota. Olen yhden naisen mies.
Enkä minä vaadi mahdottomia, pyydän ainostaan vastarakkautta ja yhteistä aikaa.
- mikään mahdottomuus se aika ei ole.
Rakkaudesta en sitten tiedä, ehkä se on vain kuihtunut ajan myötä?
(rakkauden astia ei ole pohjaton, sitä pitää täyttää välillä)
Onneksi meillä ei ole lapsia, eikä mikään sido minua, on helpompi tehdä myöhemmin päätös kun ei tarvitse ajatella muitten tulevaisuutta.
Yksi ehdotus... Näytä tämä viestiketju naisellesi. En kyllä tunne häntä, enkä tiedä miten reagoisi. Voi siis olla huonokin ehdotus. MUTTA Minut tämä juttu herätti!! Kiitos siitä. Toivottavasti ei kuitenkaan liian myöhään....
tuo juttu, meillä vain päinvastoin. En kuuna päivänä halua loukata / satuttaa miestäni, mutta tilanne alkaa vain kärjistyä nyt. Myös kaipaan sitä "alkuperäistä kipinää" - tuntuu vain että se on jo ehtinyt sammua... Tämä tukahduttaa omankin positiivisen elämänkipinän ja ilon, joka minussa on asunut vakiona. :I Toivottavasti toinen osapuolesi tajuaa tilanteen ja kaikki kääntyy vielä parempaan!
Minusta ei pitäisikään odottaa sitä "alkuperäistä" kipinää. Sehän on kuin vanhassa laulussa, jossa sanotaan että "Ole sellainen vain, jonka nähdä mä sain. Ole muisto mun nuoruudestain."
Suhde muuttuu kun osapuolet koko ajan muuttuvat/kehittyvät. Ei pitäisi haikailla menneitä vaan tehdä kaikkensa uudenlaisen kipinän löytämiseksi. Se vaatii molemmilta pysähtymistä ja "uuden yhteiselosopimuksen" laatimista.
Jos "avioneuvottelussa" ei mitenkään päästä sopimukseen, taitavat vaihtoehdot olla aika vähissä. Ulkopuolinen apu; avioliittoleiri, pariterapia tms. Tai sitten suhteen lopettaminen ja maailman tarkkaileminen uusin, kokeneemmin silmin.
Muuten, rouvasi taitaa olla kireä uranainen, kiristäjä tai sitten hänellä on toinen lemmitty joko olemassa tai kiikarissa. Merkit viittaavat vähän siihen suuntaan.
Älä hukkaa omaa elämääsi haikailemalla. Onnea jatkoon!!
Älä anna vielä periksi!Jos rakastat, niin jaksa vielä. Voin kertoa, että ei eroaminen ole helppoa, joka päivä tulee uusia tuntemuksia ja asioita, joita ei voinut odottaa. Itselleni tämä on ollut mieletön taistelu...Mutta kyllä tämä on sinulle myös paikka tarkastella mitä itse haluat, saatko sitä mitä parisuhteelta haluat. Voin kertoa, että on paljon helpompi lähteä, kun ei ole vielä lapsia. On meitä muitakin. Mutta kyllä silti kieltämättä vielä tulee todella heikkoja hetkiä ja sitä toista on ikävä. Mutta joskus pitää antaa periksi.
eipä auttanut ei. Kerroin löytäneeni internetistä "kuin"meidän suhdetta kuvaavan kirjoituksen, mutta häntä ei kiinnostanut.
Kirjoitin ystävänpäiväkortin ja annoin illalla vielä kauniisti kirjoitetun kirjeen jossa kerroin tuntemuksiani ja sitä mitä minä olen miettinyt.
En syyllistänyt, enkä haukkunut, ym. Kirjoitin asiat niin kuin minä ne näen.
Ongelma on kuulemma minussa, hän on sellainen mitä on eikä siitä muutu.
Eikä halua muuttua.
Minä vaadin kuulemma liikaa.
Se on siinä. Minä olen YRITTÄNYT muuttua ja vähän varmasti muuttunutkin vaan yksin ei ei voi olla parisuhdetta.
Suhde on muuttunut platoniseksi, en kaipaa itselleni siskoa tai kämppistä tai pyykinpesijää.
Haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ihan normaalia kai?
Surullista, vaan ei auta itkeä, päätös on tehty. Minä en pysty olemaan onnellinen vaikka välitänkin toisesta paljon.
Viikonloppuna muutan ystäväni luo.(ja toivon kuitenkin että Hän edes silloin ymmärtää mistä on kysymys).
Toivottavasti joku muu samasta asiasta kärsivä osaa ottaa opikseen tästä. Meillä se oli myöhäistä.
On todella hyvin sanottu, että on turhaa hakea sitä alkuperäistä kipinää enää mistään, vaan etsii uusia kipinöitä nykyisistä, jo hieman arkissista asioista. Ei saa pelätä, että jokin häviää tai kuihtuu, ettei asiat ole yhtä hyvin kuin ennen, vaan elää tässä hetkessä, kipinöittää tätä hetkeä ja kylvää tulta, kyllä se sitten yllättäin taas roihahtaa.
Odottavan aika on todella pitkä. Olen huomannut, että kovin monet valittavat kun toinen ei enää huomioi ja on niin kovin arkista....jne. mutta eihän kokoaikaa tarvitse olla ihmeellistä ja ihanaa. Jos ei välillä olisi arkea, ei juhla olisi enää juhlaa. Pitäisi osata nauttia tästä hetkestä ja tuosta henkilöstä joka se joku on nyt. Ei meistä kukaan ole täydellinen, eikä ole henkilöä, joka ei tavalla tai toisella ärsyttäisi olemuksellaan jotenkin. Kun rakastaa, rakastaa ihmistä vikoineen päivineen, toista ei voi muuttaa.
Kun rakastaa, ottaa toisen tunteet huomioon,
suhde ei saa kuihtua töiden ja arjen murheiden keskelle.
Jokaiseen päivään voi aina ripotella pieniä onnen hiutaleita.(ne pienet iiihanat hellyydenosoitukset) :)
Sen mitä annat, saat aina moninverroin takaisin.
Harmaan arjen keskellä pienikin auringonpilkahdus kääntää suupielen hymyyn.
Mikä voi olla kauniimpaa kuin hymyilevä onnellinen puoliso
Jossakin vaiheessa on pakko ajatella omaa parastaan joten teet oikein kun lähdet! Et voi hajottaa itseäsi enempää. Selvästi yritit parhaasi, eikä kyse näyttäisi olevan siitä, ettetkö osaisi elää "arkea" tai tavoittaisit kuuta taivaalta. Naisesi ei kyennyt näkemään omia virheitään tai oppinut arvostamaan sinua, ei halunnut kuunnella mitä sulla oli sanottavana. Ehdoton edellytys suhteen onnistumiselle on se että pystyy edes vähän katsomaan itseään peilistä ja olemaan keskusteluille avoin. Tosi surullista että sulle kävi noin. Vaikutat (tietenkin tämä on vain mielikuva mutta silti)ihmiseltä joka osaa ottaa toiset ihmiset huomioon. Toivottavasti toinen jossakin vaiheessa herää huomaamaan mitä menetti. Voi sinuu ihanaista, halaus sinulle, ja varmasti löydät vielä arvoisesi ihmisen! Koita jaksaa!
Eilen oli ystävänpäivä... Nousi tunteet pintaan; miehen olisi tarkoitus olla paras ystäväni, mutta kun siltä ei tunnu.
Mekin asumme saman katon alla, mutta ei mitään yhteistä.
Ystävä, eikö sen kanssa pitäisi pystyä puhumaan kaikesta. Meillä ei, molemmilla tuntuu olevan vikaa että saatetaan hermostua ihan mitättömistä toisen sanomisista. Kuulumisia tai miltä tuntuu ei kysellä, isännästä on ahdistavaa ja tunkeilevaa jos kysyy ihan arkipäiväisestä asiasta, miltä tuntuu. Kun ei itse siitä tykkää, ei kysele minultakaan, vaikka minä huomionosoituksista tykkäisin...
No, puhuttiin sitten meilläkin; ensi hermostus piti käydä juoksemassa pois ettei tullut kovin riehuttua. Lenkin jälkeen sitten puhuttiin, siis minä itkin ja puhuin, en pysty tunteistani puhumaan kuin itkun kanssa, mies ei näemmä sitenkään. Olen minäkin aiemmin pystynyt, mutta eipä ole enää moneen vuoteen tarvinnut, kun ei niistä tunteista tai mistään vakavammasta muutenkaan puhuta...
Muutos on kuulema taas tulossa, lupasin itsekin muuttua, tiedän molemmissa olevan vikaa, enkä syytä vain toista.
Niin monia asioita jätetään kaivamaan tämän puhumattomuuden takia, ne vaikuttavat niin moniin asioihin, että pian ei edes halua puhua toiselle. Toisen oleminen siinä rupee tuntumaan jotenkin vasten mieliselle. Kuitenkin kaikki on hyvin ulospäin, kaikki on hyvin sisälläkin, jokin vain aina kaivaa...
Meillä myös ongelmana, että mies ei pysty puhumaan ajatuksistaan - ei oikein koskaan kai ole pystynyt. Minä pystyin, mutta en oikein enää. Välillä on hauskaa ja kivaa - toisaalta (yleensä) taas tuntuu niin tyhjältä ja yksinäiseltä. Alkuperäistä kipinää kai on turha etsiä, mutta jotain kipinää pitäisi olla että homma toimii, eikö?
Nyt sitä huomaa miettivänsä liian usein, onko elämä tarkoitettu näin elettäväksi, vai olisiko "sieluntoveri" jossakin kuitenkin olemassa...
Rankinta tässä on juuri se, että miettii olisiko elämää muualla, tuntee itsensä petturiksi...
Suhteissa aiemminkin eläneenä kun kuitenkin tietää, että tämä nyt olisi jotain mistä haluaisi pitää kiinni.
Aiemmin oli ongelmana se kuuluisa arki, tämä puhumattomuus on nyt jotain syvempää. Silloin tuntui että kipinä puuttuu, mutta olisi vaan ollut onnellinen siihen jos olisi tiennyt mitä on tulossa.
Itselläni on taustalla erittäin rankka kokemus, josta olisi tarvetta jutella jonkun kanssa. Mies on ainut mahdollisuus, koska on ainut tilanteesta tietävä; onpa tosi kiva, että meillä tämä juttu lentää... Ja sitten kun näitä juttuja kertyy, niin paljon mistä täytyisi jutella. Mutta inhottava on vanhojakaan kaivella, kun ei silloin käsitelty...
Olet mielestäni tehnyt kaiken voitavasi. Tuntuu pahalta sinun puolestasi, mutta usko minua asiasi järjestyvät. Naisesi ei arvosta sinua tarpeeksi, mutta on meitä muita jotka ovat valmiita päästämään sinut elämäämme ja varmasti löydät vielä ihmisen joka rakastaa sinua ja sinä häntä. Niin minäkin uskon, vaikka tekee mielettömän kipeää. Tai voihan olla, että naisesi herää "horroksestaan", kun teet todella ratkaisevan pois muuttamisen. Jaksamista!
Minulla oli parisuhteessa samanlaisia ongelmia. Avasin suuni ja ero tuli. Kaipaan sitä naista vieläkin.
Hei!Toivottavasti kaikki muuttuu hyväksi! Yleensä ainakin asioilla on taipumus mennä niin. Itse olen nainen ja samanlaisessa tilanteessa, mieheni on yrittäjä ja meille on vauva tulossa. En tiedä minkä ikäinen itse olet, mutta jos olet kiinnostunut mailailemaan kanssani niin laita viesti!