Olen 18-vuotias tyttö, seurustellut yli kolme vuotta poikaystäväni (19) kanssa, todella tiiviisti koko ajan. Suuria ongelmia meillä ei sinänsä ole, mutta toisaalta en ole poikaystävälleni kaikista tunteistani ja ajatuksistani puhunut. Riitelemme aika usein pikkuasioista, ja aika usein minä olen sen riidan aiheuttaja.. En tiedä mitä tekisin, olen ihan hukassa tunteideni kanssa.
Kun aloimme seurustella, olimme paljon enemmän toistemme kaltaisia kuin nykyään. Minä olen muuttunut sekä ulkoisesti, että sisäisesti. Olen aina ollut taiteellinen, syvällinen ja yksinäisyydessä viihtyvä lapsi, mutta joskus yläasteella ikään kuin jouduin unohtamaan itseni, erilaisuutta ei hyväksytty, joten muokkasin itseni ulkoisesti samanlaiseksi kuin muutkin olivat. Yritin olla yleisten kauneus ihanteiden mukainen: vaaleat hiukset, muotivaatteet, luurangon laiha jne. Harrastuksena ne nuorison suosimat: alkoholin käyttö, tupakanpoltto, kiroileminen, yleinen paskanpuhuminen jne. Silloin kun yläasteikäisenä tapasin poikaystäväni, meillä molemmilla meni aika lujaa… Rauhoituimme ja keskityimme toisiimme, kaverit unohtuivat.. Pian huomasin kuinka riippuvaisiksi olimme toisistamme tulleet. Ahdistuin ja hieman masennuinkin. Aloin etsimään sitä kadonnutta osaa itsestäni. Löysin sen ja enemmänkin..
Nykyään minua ei tunnistaisi samaksi ihmiseksi: mustat hiukset, normaalipainoinen, tummat, erikoiset vaatteet usein kirpparilta tai itsetehtyjä jne. Nykyään maalaan öljyväreillä tauluja, kuuntelen metallia, luen kirjoja, kirjoitan runoja/sanoituksia sekä englanniksi, että suomeksi, vaeltelen luonnossa kameran/lehtiön kanssa.. Haluaisin olla enemmän omissa oloissani, ajatella asioita.. Minusta tuntuu, että en saa läheskään niin paljoa aikaa itselleni kuin haluaisin… Poikaystäväni ei kaipaa yksinäisyyttä, eikä ymmärrä miksi haluaisin olla erossa hänestä. Häntä ei kuulemma muuttumiseni haittaa, mutta ei hän oikein osaa sitä arvostaakkaan. Meillä on erilaiset musiikkimaut ja pukeutumistyylit. En voi keskustella hänen kanssaan minulle tärkeistä asioista kuten taiteesta, musiikista, kirjoista, luonnosta, maailman tilanteesta.. Hänellä ei ole mielipiteitä.
Hän on kuitenkin aivan ihana poikaystävänä: hellä, huomaavainen, rakastava, rehellinen. Hänestä tulisi hyvä isä.
Seksi sujuu aina välillä hyvin ja välillä huonosti.. Hänen mielestään seksimme on täydellistä. Minä kaipaisin enemmän eroottisuutta: asuja, leikkejä, fantasioiden toteuttamista.. Olimme toistemme ensimmäiset. Olenkin miettinyt millaista seksi olisi toisen miehen – tai naisen – kanssa. Liian usein haaveilen ihan toisenlaisista miehistä kuin poikaystäväni, toisin sanottuna samantyylisistä miehistä kuin itse olen. Olen jopa flirttaillut ulkonäöltään haaveisiini sopivien miesten kanssa silloin tällöin kun poikaystäväni ei ole paikalla. Flirttailulla tarkoitan katsetta, hymyä – ei koskaan sen enempää. Tiedän tekeväni väärin.. Itse olisin suunnattoman mustasukkainen jos poikaystäväni haaveilisi toisista naisista tai flirttailisi unelmiensa naisten kanssa.. Sitä ongelmaa ei ole, olen hänen unelmiensa nainen, vai olenko? Joskus tuntuu, että hän olisi paljon onnellisempi ”tavallisen/normaalin” tytön kanssa..
Jotenkin tuntuu, että en saa kaikkea kaipaamaani suhteestamme.. Eikä hänkään, sillä aina en pysty olemaan kovin rakastava/mukava hänelle, kun itsestäni tuntuu, että tukehdun tähän suhteeseen.. Olen usein pahalla tuulella.. Joskus ajattelen mielessäni, että en todellakaan aio olla loppu elämääni hänen kanssaan.. Joskus taas vannon ikuista rakkautta.. Sellaiset piirteet, joihin alussa ihastuin nykyään vain ärsyttävät.. Ei hän ole minun kiukuttelujani ansainnut.
Rakastan häntä ja olen mustasukkainen hänestä. Välitän hänestä ja haluan hänen parastaan. Miksi sitten kaipaan jotain..? Suurempaa? Ihmistä, joka arvostaisi harrastuksiani, ajatuksiani - ja ymmärtäisi.
Tiedän, tiedän.. Minun pitäisi puhua tästä kaikesta hänelle, mutta miten tehdä se loukkaamatta? Minun pitäisi unohtaa turhat romanttiset ajatukset siitä Oikeasta, jonka kanssa kaikki olisi helppoa, ruusuilla tanssimista.. Mutta entä jos tuolla jossain onkin minulle ihminen, jonka kanssa olisin tyytyväisempi? Vai onko tämä vain nuoruuteni aiheuttamaa kokeilunhalua? Suhteen arkiintumisesta ja liiallisesta yhdessäolosta johtuvaa jännityksen ja romanttisuuden kaipausta? Tai ehkä en vain osaa rakastaa oikein?
Vai onko parisuhteessa sittenkin kyse vain siitä päätöksestä pysyä yhdessä ja rakastaa, vaikka mitä tapahtuisi? Ei olemassa sitä Oikeaa? On vain sopivia ihmisiä ja suhteen laatu riippuu omasta panostuksesta?
Asiallisia neuvoja kaipailisin. Olisiko miettimistauko paikallaan minun kohdallani?
Kun aloimme seurustella, olimme paljon enemmän toistemme kaltaisia kuin nykyään. Minä olen muuttunut sekä ulkoisesti, että sisäisesti. Olen aina ollut taiteellinen, syvällinen ja yksinäisyydessä viihtyvä lapsi, mutta joskus yläasteella ikään kuin jouduin unohtamaan itseni, erilaisuutta ei hyväksytty, joten muokkasin itseni ulkoisesti samanlaiseksi kuin muutkin olivat. Yritin olla yleisten kauneus ihanteiden mukainen: vaaleat hiukset, muotivaatteet, luurangon laiha jne. Harrastuksena ne nuorison suosimat: alkoholin käyttö, tupakanpoltto, kiroileminen, yleinen paskanpuhuminen jne. Silloin kun yläasteikäisenä tapasin poikaystäväni, meillä molemmilla meni aika lujaa… Rauhoituimme ja keskityimme toisiimme, kaverit unohtuivat.. Pian huomasin kuinka riippuvaisiksi olimme toisistamme tulleet. Ahdistuin ja hieman masennuinkin. Aloin etsimään sitä kadonnutta osaa itsestäni. Löysin sen ja enemmänkin..
Nykyään minua ei tunnistaisi samaksi ihmiseksi: mustat hiukset, normaalipainoinen, tummat, erikoiset vaatteet usein kirpparilta tai itsetehtyjä jne. Nykyään maalaan öljyväreillä tauluja, kuuntelen metallia, luen kirjoja, kirjoitan runoja/sanoituksia sekä englanniksi, että suomeksi, vaeltelen luonnossa kameran/lehtiön kanssa.. Haluaisin olla enemmän omissa oloissani, ajatella asioita.. Minusta tuntuu, että en saa läheskään niin paljoa aikaa itselleni kuin haluaisin… Poikaystäväni ei kaipaa yksinäisyyttä, eikä ymmärrä miksi haluaisin olla erossa hänestä. Häntä ei kuulemma muuttumiseni haittaa, mutta ei hän oikein osaa sitä arvostaakkaan. Meillä on erilaiset musiikkimaut ja pukeutumistyylit. En voi keskustella hänen kanssaan minulle tärkeistä asioista kuten taiteesta, musiikista, kirjoista, luonnosta, maailman tilanteesta.. Hänellä ei ole mielipiteitä.
Hän on kuitenkin aivan ihana poikaystävänä: hellä, huomaavainen, rakastava, rehellinen. Hänestä tulisi hyvä isä.
Seksi sujuu aina välillä hyvin ja välillä huonosti.. Hänen mielestään seksimme on täydellistä. Minä kaipaisin enemmän eroottisuutta: asuja, leikkejä, fantasioiden toteuttamista.. Olimme toistemme ensimmäiset. Olenkin miettinyt millaista seksi olisi toisen miehen – tai naisen – kanssa. Liian usein haaveilen ihan toisenlaisista miehistä kuin poikaystäväni, toisin sanottuna samantyylisistä miehistä kuin itse olen. Olen jopa flirttaillut ulkonäöltään haaveisiini sopivien miesten kanssa silloin tällöin kun poikaystäväni ei ole paikalla. Flirttailulla tarkoitan katsetta, hymyä – ei koskaan sen enempää. Tiedän tekeväni väärin.. Itse olisin suunnattoman mustasukkainen jos poikaystäväni haaveilisi toisista naisista tai flirttailisi unelmiensa naisten kanssa.. Sitä ongelmaa ei ole, olen hänen unelmiensa nainen, vai olenko? Joskus tuntuu, että hän olisi paljon onnellisempi ”tavallisen/normaalin” tytön kanssa..
Jotenkin tuntuu, että en saa kaikkea kaipaamaani suhteestamme.. Eikä hänkään, sillä aina en pysty olemaan kovin rakastava/mukava hänelle, kun itsestäni tuntuu, että tukehdun tähän suhteeseen.. Olen usein pahalla tuulella.. Joskus ajattelen mielessäni, että en todellakaan aio olla loppu elämääni hänen kanssaan.. Joskus taas vannon ikuista rakkautta.. Sellaiset piirteet, joihin alussa ihastuin nykyään vain ärsyttävät.. Ei hän ole minun kiukuttelujani ansainnut.
Rakastan häntä ja olen mustasukkainen hänestä. Välitän hänestä ja haluan hänen parastaan. Miksi sitten kaipaan jotain..? Suurempaa? Ihmistä, joka arvostaisi harrastuksiani, ajatuksiani - ja ymmärtäisi.
Tiedän, tiedän.. Minun pitäisi puhua tästä kaikesta hänelle, mutta miten tehdä se loukkaamatta? Minun pitäisi unohtaa turhat romanttiset ajatukset siitä Oikeasta, jonka kanssa kaikki olisi helppoa, ruusuilla tanssimista.. Mutta entä jos tuolla jossain onkin minulle ihminen, jonka kanssa olisin tyytyväisempi? Vai onko tämä vain nuoruuteni aiheuttamaa kokeilunhalua? Suhteen arkiintumisesta ja liiallisesta yhdessäolosta johtuvaa jännityksen ja romanttisuuden kaipausta? Tai ehkä en vain osaa rakastaa oikein?
Vai onko parisuhteessa sittenkin kyse vain siitä päätöksestä pysyä yhdessä ja rakastaa, vaikka mitä tapahtuisi? Ei olemassa sitä Oikeaa? On vain sopivia ihmisiä ja suhteen laatu riippuu omasta panostuksesta?
Asiallisia neuvoja kaipailisin. Olisiko miettimistauko paikallaan minun kohdallani?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen itse jo 24-vuotias, mutta olen kokenut melko samanlaisen tarinan. Huomaan, että mietit hyvin samanlaisia asioita kuin minäkin silloin. Olin periaatteessa tyytyväinen silloiseen poikaystävääni ja suhteeseeni, mutta kuitenkin kaipasin koko ajan enemmän samoista asioista kiinnostunutta ihmistä ja uusia kokemuksia. Lähdinkin lopulta omille teilleni, mitä en periaatteessa ole katunut.
Kuitenkin huomasin, että hain tavallaan ulkopuolelta hyväksyntää omalle elämäntyylilleni, vaikka minun olisi pitänyt pystyä itse elämään miten parhaaksi katson. Nyt seurustelen miehen kanssa, jonka kanssa elämäntapamme ja harrastuksemme ovat hyvin eri tyyppisiä, mutta arvomme ja ajattelumme kohtaavat. Olen onnellisempi kuin koskaan ja olen saanut itsevarmuutta olla sitä mitä olen rakastamani henkilön kanssa. Mieti, miksi haluaisit olla jonkun muun kanssa ja mitä parempaa näillä miehillä olisi sinulle tarjottavana. Olet vielä nuori ja ymmärrän, että haluaisit kokemuksia muidenkin kanssa olemisesta - niin minäkin halusin. Mieti kuitenkin tarkkaan, jos sinulla on hyvä mies, haluatko hänestä luopua.
Olet tavallaan hyvin hassussa tilanteessa. Et ole elmässäsi ikinä seurustellut aikaisemmin, et eronnut ensirakkaudestasi, et tiedä mistä olet luopumassa. Minulla oli takanani hyvin samanlainen tarina kuin sinulla. Olen nyt 21 ja seurustellut nykyisen poikaystäväni kanssa 2 vuotta, olen onnellisempi kuin koskaan. Kyllä joskus kaipaan ensirakkauttani,josta erosin 18- vuotiaana, mutta en kadu, että lähin. Uskon, että eromme jälkeen vasta kasvoin aikuiseksi. Olen varma, että myös sinun poikaystäväsi selviäisi tilanteesta jos te aroaisitte. Varsinkin hätkähdytti kirjoituksesi kohta "kokeilla miehen tai naisen kanssa" varsinkin jos seksuaalisen identiteetinkin etsintä on sinulta vielä kesken, kannattaisi lähteä suhteesta. Sinulla, kuten minullakin, on vielä paljon opittavaa elämästä. Oikeat vastaukset kysymyksiisi löydät vain sydämestäsi:)
Ihan kuin minä olisin tuon kirjoittanut :)
Olin samassa tilanteessa vielä vuosi sitten.
Yritin muutaman vuoden olla jotain muuta kuin olen, muutuin takaisin kuvaamaksesi synkäksi lapseksi noin 17- vuotiaana, metallia olen kuitenkin kuunnellut aina.
Kuuden vuoden seurustelun jälkeen 21- vuotiaana jätin mieheni ja lähdin erään pitkätukan matkaan. En ole katunut pätkääkään.
Nyt saan suhteelta juuri kaikkea sellaista mitä sinä kuvaat, mikä teiltä puuttuu, seksiä myöten.