Olen seurustellut naisen kanssa johon olen totaalisen rakastunut puolisen vuotta ja tämä on ensimmäinen parisuhteeni. Meillä menee hyvin, mutta itseäni ahdistaa toisen jatkuva läheisyys.
Haluan olla tyttöystäväni kanssa, mutta koska olen tottunut olemaan tähän asti yksin ja elämään oman rytmini mukaan ja vain itselleni, seurustelu tuntuu ahdistavalta.
Toisaalta haluaisin olla hänen kanssaan vaikka loppuelämäni ja esimerkiksi ajatus eroamisesta tuntuisi hirveältä.
Tottuuko seurusteluun ja toisen läsnäoloon ajan myötä? Kohtalotovereita?
Haluan olla tyttöystäväni kanssa, mutta koska olen tottunut olemaan tähän asti yksin ja elämään oman rytmini mukaan ja vain itselleni, seurustelu tuntuu ahdistavalta.
Toisaalta haluaisin olla hänen kanssaan vaikka loppuelämäni ja esimerkiksi ajatus eroamisesta tuntuisi hirveältä.
Tottuuko seurusteluun ja toisen läsnäoloon ajan myötä? Kohtalotovereita?
Vastaukset 6
Vanhimmat
"Toisen jatkuva läheisyys" tarkoittaako se lähes 24/7 kiinni liimautumista nenä nenää vasten?
Tuo saisi kenet tahaansa pakokauhun valtaan!
Ilmeisesti teillä on omat asunnot joka sinäänsä antaa tilaisuuden omaan elämään. Ja tapailuun silloin kun omilta ammatiltanne/opinnoiltanne/harrastuksiltanne jää aikaa.
Jos taas toinen on liimautuja tyyppi ja vaatii sinua unohtamaan kaikki omat asiat, se ei taida tuottaa kovin onnellista eikä tasapainoista elämää kummallekaan.
Tämän takia juuri seurusteluaika on niin tuikitärkeää! Tällöinhän nämä asiat tulevat ilmi ja voi itse tehdä faktoihin perustuvat päätökset suhteen jatkumisesta.
Jokaiselle on omanlainen ihminen varalla. Vaatii energiaa, vaivannäköä ja aikaa etsiä se juuri itselle sopiva yksilö.
Jokainen voi suhteessa itse pohtia ja etsiskellä sitä tasapainoa, että mikä on itselle sopiva määrä läheisyyttä. Itse olen omassa suhteessani se, jolle riittää vähempikin kanssakäyminen ja toinen on taas sellainen, että on koko ajan ikävä ja aiheuttamassa siten painetta sen puolesta, että pitäisi nähdä niin usein, että se on taas minulle liikaa.
Mielestäni itseä pitää kuunnella. Jos lähtee tekemään kompromisseja toisen mieliksi ja on enemmän toisen kanssa kuin itse jaksaa, niin sellaisessa tukehtuu. Myös kannattaa miettiä millaista se yhdessä vietetty aika on. Onko se sitä, että koko se aika aina nyhjätään yhdessä eikä mitään omia juttuja ole. Vaikka kyse olis vaan parista kolmesta päivästä kerralla, niin väsyy sitä vähemmästäkin, jos tavallaan pitää olla tosi intensiivisesti toisen kanssa.
Se on oikeastaan opettelua; miten olla terveesti lähellä toista, ja sitten terveesti erossa toisesta. Mulle ainakin nuo asiat ovat edelleen vaikeita, vaikka pidempi suhde takana. Mun kumppanin kohdalla välillä tuntuu, että mikään ei hänelle riitä kun läheisyydestä on kyse ja se saa minut kyllä hyvin usein tuntemaan kiusallista tukaluutta. Ja jos menee vaan toisen läheisyyden tarpeen mukaan, sitä alkaa vihata itseään ja sitä toista.
Joo, sisälläsi kamppailee kaksi voimakasta viettiä, joille on mahdotonta löytää tasapainoa. Joka tapauksessa tuloksena on jonkinasteista kärsimystä. Joudut valitsemaan itsesi ja suhteen väliltä. Myöhemmin kuvaan mahdollisesti tulee lapsia, jolloin olet kiinni perheessä vuorokauden ympäri.
Tottuuko tähän? Tavallaan. Harrastukset, haaveet ja suunnitelmat unohtuvat. Perhe on kuin luostari: uni on vähäistä ja valvehetket koostuvat itsensä kuolettamisesta. Mutta samalla pikku hiljaa muutut tylsämieliseksi, ja puoliso unohtaa, mitä hän on alun perin sinussa nähnyt. Samalla sinä katkeroidut ja rupeat syyttämään puolisoasi pahasta olostasi.
Toisaalta luulen, että yksin jättäytyminenkin on yhtä lailla masentavaa. On tilaa, aikaa ja vapautta, mutta mieli on maassa, eikä mikään kiinnosta.
Juu, ei siis asuta yhdessä..
Eikä olla edes jatkuvasti yhdessä todellakaan..ehkä jopa suht.harvaan yleisellä mittapuulla..Sepä se itseäni tässä häiritsevä asia onkin..eri asia olisi jos en saisi ollenkaan omaa aikaa, nyt sitä ongelmaa ei ole.
Aina kun ollaan yhdessä olen paljon iloisempi ja nautin yhteisestä ajasta paljon, taustalla oleva ahdistunut olo kuitenkin häiritsee.
Mulla on kyllä ihan myös diagnosoitu ahdistuneisushäiriö, se ei tosin ole viime vuosina juurikaan vaivannut ennen tätä🤔
Ehkä tämä on vain ensimmäisestä seurustelusta johtuvaa toisen lähellä olemisesta johtuvaa..Varmaan ahdistunrisuushäirkökin tuo oman osansa asiaan.
Kiitos paljon kun olette vaivaantuneet vastaamaan 😀
Lisää ajatuksia tulemaan😊
Se on sillä tavalla, että parisuhde on aina läheisyyden ja etäisyyden vaihtelua, sen vaikein osa. Molempien täytyisi saada olla oma itsensä, molemmilla pitäisi olla omaa aikaa, mutta toisaalta parisuhde tuskin onnistuu, jos yhteistä aikaa on vain harvakseltaan. Siis sitä täytyisi olla molemmille sopivasti. Jos olet kovin introvertti, ja nainen erittäin ektrovertti, niin ei ehkä toimi suhde hamaan tulevaisuuteen asti. Keskustelkaa asiasta.
Koska sinulla on ahdistuneisuushäiriö, kannattaisi miettiä myös, johtuuko ahdistuksesi lähinnä häiriöstä vai parisuhteesta. Monesti sitä ajattelee olevansa ahdistunut ihan vääristä syistä. Kuten esim. sinun tapauksessa muutos voi ahdistaa sinua enemmän kuin parisuhde? Voisiko olla näin?
Kannattaisiko sinun mennä terapiaan purkamaan ahdistusta? Mikä toisen läheisyydessä ahdistaa? Asetatko itsellesi jotain liian suuria toiveita, tai tunnet itsesi jotenkin riittämättömäksi toisen seurassa? Voisitko opetella relaamaan? Ei joka sekunti pidä pitää seuraa toiselle täysillä, vaikka yhdessä olettekin. Eikä ainakaan arvostella itseään, yhdessäoloanne kuten jotain suoritusta.
Minun elämäni on juurikin ollut yhtä tasapainottelua. Nuorena tykkäsin olla kovastikin yksin. Tosin tykkäsin ystävienkin seurasta. Parikymppisenä aloin seurustella, menin naimisiin tovin myöhemmin, ja lapsiakin syntyi liuta. Ystäväni sanoi, ettei olisi koskaan voinut kuvitella minua suurperheen äidiksi, mutta nyt on sekin nähty... Siinä meni 20v heilahtaen huolehtien kaikesta, huonoilla unilla. Erosinkin. Sitten vain päätin, että huolet on nyt huolehdittu, ihan turhaa touhua. Aloitin Midfullnessin, rentouduin muutenkin. Ennenkaikkea aloin nauraa uudestaan maha kippurassa ystäväni kanssa. Tällä oli hyvin tervehdyttävä vaikutus. Erotessani ajattelin, että vielä minä miehen jostain löydäin kotiin seurakseni. Oltuani 6kk vapaalla jalalla, aloin epäröidä. En enää halua asua yhdessä kenenkään kanssa. Olen ambivertti, lähes tasan tarkkaan ekstrovertin ja introvertin välissä. Viime vuosikymmenet satasin ekstrovdertteihin asioihin, nyt on vetäytymisen aika introverttinä. Mukava kyllä löysin minulle sopivan miehen. Hänenkään elämäntilanteeseen ei sovi yhteisasuminen. Meillä on vielä aivan eri vrkrytmit. Tapaillaan siis vkl ja lomilla.
Niin miehillä voi olla hankalaa sitoutua. Mäkin rakastuin mieheen ja sitten se lopettikin suhteen "koska ei halunnut sitoutua". Sitten se vonkasi fbssä yöt ja ajat, kunnes huomasi ettei mua enää saa. Nykyään sama ällötys seurustelee serkkuni kanssa. Heille menee ilmeisesti hyvin mutta mua tää juttu edelleenkin harmittaa ja ällöttää, ikään kuin ei itse muka olisi sille kelvannut.
Joten jos rakastat naista älä tee mtn hätiköityä tai voit joutua katumaan! Ja ilmeisesti olet niin rakastunut, että sua varmasti harmittaisi ero. Ota vaan ihan rauhassa, vielä ei tartte muuttaa yhteen jne.