Olen ihastunut opiskelijamieheen yliopistolla. Emme ole läheisiä ja on väärin sanoa, että edes tuntisimme toisemme. Silti hän saa aikuisen naisen pasmat ihan sekaisin ja punan nousemaan kasvoille pelkällä läsnäolollaan.
En ole varma seurusteleeko hän tällä hetkellä, mutta itse olen varattu. Sen takia tämä on entistä vaikeampaa ja sille on suurempi todennäköisyys, että mitään ei tule koskaan tapahtumaan. Ja sen takia, vaikka mikä tahansa pieni mahdollisuus molemmin puoliseen kiinnostukseen olisikin, niin hän kyllä kunnioittaisi minun ja mieheni suhdetta eikä yrittäisi tulla siihen väliin. Välillä toivon salaa, ettei hän kunnioittaisi ja ottaisi minuun yhteyttä. Toiveajattelua.
On vaikea sanoa hänestä mitään. Liian pitkiä katseita ja joitakin keskustelun hetkiä jokunen aika sitten, mutta se kaikki on varmasti omissa kuvitelmissani paljon enemmän kuin todellisuudessa. Täytyy kuitenkin sanoa, että ilman niitä viipyileviä, rohkeita katseita en ehkä olisi huomannut häntä ollenkaan. En tiedä, kumpi katsoi ensin tai enemmän. Tai kyllä minä huomasin hänet jo ensimmäisellä kerralla, kun olimme kahdestaan yhdessä yliopistomme tilassa lukemassa samaan tenttiin aikoja sitten, mutta sen jälkeen asia unohtui ainakin omalta kohdaltani. Olen hämmentynyt tästä kaikesta.
Olen viime aikoina vältellyt häntä ja yrittänyt olla katsomatta häneen. Esittänyt välinpitämätöntä, mikä on varmasti ollutkin ja näyttänytkin siltä. Ja silti aina hänen tullessa tilaan olen ihan myyty. Aivan joka ikinen kerta. Sisälläni on kuohunut aina ja fyysiset reaktiot ovat olleet samanlaisia kuin teini-ikäisellä. Haluaisin kovasti jutella hänen kanssaan tai vaikka vaan kuulla hänen matalan äänensä, mutta niinä harvoina kertoina, kun on ollut mahdollisuus jutella, niin hän on ollut ihan hiljaa. Ehkä olen jotenkin ahdistanut häntä. En osaa sanoa. En ole kyllä itsekään ollut mikään suupaltti niinä hetkinä, vaikka olenkin sosiaalisesti aktiivinen muutoin.
Yritin ottaa kontaktia vähän aikaa sitten, mutta asiat eivät edenneet mihinkään suuntaan. Se kirpaisi. Pallo on nyt hänellä. Tyydyn tähän tilanteeseen, koska en voi muutakaan. Minulla ei ole mitään varaa toivoa hänen suunnaltaan yhtään mitään.
En usko, että hän on edes huomannut minua muuten kuin kanssaopiskelijana, koska yhteisiä kursseja on ollut vain muutama. Kesän jälkeen asiat jatkuvat taas "oikeassa elämässä" ja toivon, että silloin tämä kaikki ihastumisen tunne olisi ohitse. En saisi olla ihastunut häneen ja tarkemmin ajateltuna vastakaiusta ei välttämättä olisi mitään hyötyäkään enää, kun emme varmaankaan näe loman alettua.
Hän on upea joka tavalla: komeampi kuin kukaan aiemmin näkemäni ja tajuttoman seksikäs. Persoonana hän on hyvä ja muut huomioiva. Ehkä vähän ujo, vaikka rohkeuttakin löytyy tulevan ammatinkin puolesta.
Näiden asioiden kirjoittaminen selkeyttää mieltäni, koska tällaisia ajatuksia on pyörinyt mielessäni jo muutaman kuukauden ajan. Voin jättää asian tähän nyt paremmin, kun olen siitä kirjoittanut. Lopetan haihattelun. Näihin tunnelmiin...
Heippa.
En ole varma seurusteleeko hän tällä hetkellä, mutta itse olen varattu. Sen takia tämä on entistä vaikeampaa ja sille on suurempi todennäköisyys, että mitään ei tule koskaan tapahtumaan. Ja sen takia, vaikka mikä tahansa pieni mahdollisuus molemmin puoliseen kiinnostukseen olisikin, niin hän kyllä kunnioittaisi minun ja mieheni suhdetta eikä yrittäisi tulla siihen väliin. Välillä toivon salaa, ettei hän kunnioittaisi ja ottaisi minuun yhteyttä. Toiveajattelua.
On vaikea sanoa hänestä mitään. Liian pitkiä katseita ja joitakin keskustelun hetkiä jokunen aika sitten, mutta se kaikki on varmasti omissa kuvitelmissani paljon enemmän kuin todellisuudessa. Täytyy kuitenkin sanoa, että ilman niitä viipyileviä, rohkeita katseita en ehkä olisi huomannut häntä ollenkaan. En tiedä, kumpi katsoi ensin tai enemmän. Tai kyllä minä huomasin hänet jo ensimmäisellä kerralla, kun olimme kahdestaan yhdessä yliopistomme tilassa lukemassa samaan tenttiin aikoja sitten, mutta sen jälkeen asia unohtui ainakin omalta kohdaltani. Olen hämmentynyt tästä kaikesta.
Olen viime aikoina vältellyt häntä ja yrittänyt olla katsomatta häneen. Esittänyt välinpitämätöntä, mikä on varmasti ollutkin ja näyttänytkin siltä. Ja silti aina hänen tullessa tilaan olen ihan myyty. Aivan joka ikinen kerta. Sisälläni on kuohunut aina ja fyysiset reaktiot ovat olleet samanlaisia kuin teini-ikäisellä. Haluaisin kovasti jutella hänen kanssaan tai vaikka vaan kuulla hänen matalan äänensä, mutta niinä harvoina kertoina, kun on ollut mahdollisuus jutella, niin hän on ollut ihan hiljaa. Ehkä olen jotenkin ahdistanut häntä. En osaa sanoa. En ole kyllä itsekään ollut mikään suupaltti niinä hetkinä, vaikka olenkin sosiaalisesti aktiivinen muutoin.
Yritin ottaa kontaktia vähän aikaa sitten, mutta asiat eivät edenneet mihinkään suuntaan. Se kirpaisi. Pallo on nyt hänellä. Tyydyn tähän tilanteeseen, koska en voi muutakaan. Minulla ei ole mitään varaa toivoa hänen suunnaltaan yhtään mitään.
En usko, että hän on edes huomannut minua muuten kuin kanssaopiskelijana, koska yhteisiä kursseja on ollut vain muutama. Kesän jälkeen asiat jatkuvat taas "oikeassa elämässä" ja toivon, että silloin tämä kaikki ihastumisen tunne olisi ohitse. En saisi olla ihastunut häneen ja tarkemmin ajateltuna vastakaiusta ei välttämättä olisi mitään hyötyäkään enää, kun emme varmaankaan näe loman alettua.
Hän on upea joka tavalla: komeampi kuin kukaan aiemmin näkemäni ja tajuttoman seksikäs. Persoonana hän on hyvä ja muut huomioiva. Ehkä vähän ujo, vaikka rohkeuttakin löytyy tulevan ammatinkin puolesta.
Näiden asioiden kirjoittaminen selkeyttää mieltäni, koska tällaisia ajatuksia on pyörinyt mielessäni jo muutaman kuukauden ajan. Voin jättää asian tähän nyt paremmin, kun olen siitä kirjoittanut. Lopetan haihattelun. Näihin tunnelmiin...
Heippa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.