Jokapäiväiset

Kirjelmiä Cecilia Paynelle


Luin teininä Simone de Beauvoirin kirjallisuutta kuvitellen olevani hän. Eläydyin vahvasti Pariisin silloiseen ilmapiiriin ja sen älylliseen ulkoasuun, joka oli tunkkainen piipputupakan savusta ja valvotuista öistä, kaikesta keskustelusta voipunut ja kyntensä halkaissut konekirjoittamisen riemusta.

Samaan aikaan Virginia Wolfin kaidat ja surulliset kasvot katselivat minua huoneeni seinältä; hän nojasi kirjoittavaan käteensä kuin ihminen, joka on nähnyt kaiken ja pettynyt näkemäänsä. Silmissä oli surumielistä raukeutta ja rauhaa, jota ihailin, ja jollaisena halusin hänen minut näkevän, tauotta.

Siinä mielessä Simone oli kuin toista maata suurkaupungin vilisevällä kadulla, joka oli kuin häntä varten rakennettu, niin kuin sivilisaatio olisi ollut kehittynyt juuri Simonea ja Simonen kaltaisia naisia varten. Naisia, jotka eivät vain nouse, vaan osaavat kävellä ilmassa koskettamatta maata. Hän oli minulle ihme, sillä ymmärsin ihmeiden olevan totta, ja että kaikki tämä oli sittenkin totta, minkä olin ajatellut olevan osa henkilökohtaista ihmettä.

Minulle Simone oli huoneeni verhoista se toinen, ja Virginia tämä seuraava. Välistä avautui ulos näkymä, oma maailma. Olin seitsemän ja unohtanut rukoilemisen taidon. Näin vain auringon.


(Hihitystä)