Olikohan se 40% kun suomalaisten avioliitoista päättyy eroon, ja nää on vaan avioliittoja siihen vielä muut suhteet päälle. Se on musertavaa varsinkin pienten lasten perheissä. Toivois että enemmän parit hakisi apua itsensä ja perheensä vuoksi, koska eihän se usein vaihtamalla parane vaan syyt on jossain muualla. Erossa kaikki menettää. Nelonen tekee uutta parisuhdeohjelmaa kesällä, jossa parit saa irtautua arjesta ja toisistaan hetkeksi ja työstää suhdettaan ja ennenkaikkea tutustua itseenä, oikeitten terapeuttien kanssa. Haku on vielä käynnissä, oisko tässä se viimeinen mahdollisuus loppuelämän kestävään onneen niille, jotka haluaa kääntää viimeisenkin kiven?
Erossa kaikki menettää
annemarita
24347
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Voin vaan olla tyytyväinen etten ole naiskumppanin painostuksesta huolimatta halunut naimisiin eikä meidänkään suhde ole muuta kuin keskinkertaista arkea, mahd, ero tilanteessa ei tapella omaisuudesta...vuokrakämppä, kummmallakin omat menot ja tulot sekä irtainta, näin on parempi.
Tuossa joukossa varmaan paljon niitäkin, joilla sitä rakkautta ei alunperinkään ole ollut valtavasti. On etsitty kumppania, kun ei kestetä olla yksin tai odotetaan toisen tuovan hyvän olon, vaikka se pitäisi löytyä itsestä. Siinä sitten on ihastuttu vain johonkuhun, ruvettu seurustelemaan koska on kiva kun on vaan joku, ja lopulta ajauduttu perustamaan perhettä. Sitten myöhemmin huomataan, että ei tää toiminutkaan, ei vain ole tunteita. Ja niitä puuttuvia tunteita ei mikään avun hakeminen saa tulemaan, jos niitä ei yksinkertaisesti ole.
En ymmärrä edes ajatusta naimisiin menosta, ei ole koskaan ollut ajatustakaan avioitua. Sanoin jo seurustelun loppuvaiheessa kun muutettiin naiskumppanin kanssa yhteen että mua ei naimisiin meno kiinnosta ja vaikka nainen sekä hänen sisarukset ja vanhemmat ovat "paineistaneet" mua ei toteudu avioon meno. Siinähän tuo on rinnalla ollut jo vajaa 30 vuotta. Olen nähnyt eroja niin kaveri kun lähipiirissä, rumaa jälkeä, rahat menee usein ja vielä henkinen rasite jää monille, ei kiitos mulle. Jos jollekin vain sormus ja naimisiin meno on todiste sitoutumisesta ja rakkaudesta niin on väärällä polulla kokonaan. Ja miksi vieraan kanssa pitäisi jakaa omat rahat tai omaisuus, ei hitto.
Ei tartte jakaa omaisuutta, kun tekee avioehdon ja perinnöistä vanhemmat tekee paperin mikä sulkee avio-oikeuden sun puolisolta.
Hyvä puolia avioliittolaissa on , kuoleman sattuessa leski saa asua yhteisessä asunnossa lopun ikää ja leski voi saada leskeneläkettä.
Avioliitossa on muutakin kun sormukset ,se perustuu lakiin siis avioliittolaki.
"Erossa kaikki menettää."
Kapeakatseista, siksi eri mieltä. Ero johtuu siitä, ettei liitto syystä tai toisesta toimi. Eikä sitä voi mitenkään "pelastaa". Näin erityisesti silloin, kun toisella puolisolla on jokin henkilökohtainen ongelma, joka haittaa niin puolisoa kuin lapsiakin. Sen vuoksi ero on todellinen helpotus, onni ja autuus. Liiton loppuaika on se jolloin on menetetty. Vaikka periaatteessa tietysti on surullista, että asiat tapahtuivat siten kuin tapahtuivat. Sille vaan ei voi mitään.
Höpöhöpö - hyvin monella on ruusuinen kuvitelma parisuhteesta, olipa se avio- tai avoliitto. Samoin odotetaan, että se toinen muuttuu sellaiseksi kuin itse haluaa, olematta itse valmis muuttumaan.
Suurin osa eroista johtuu mukavuuden halusta ja siitä,ettei haluta yrittää eikä siedetä vastoinkäymisiä. Onni ja autuus ovat vain hetkellisiä tuntemuksia ja tiloja, loppu on tavallista arkea, jonka molemmat yhdessä rakentavat ja johon on satsattava sekä haluttava, että se toimii. Moni ei halua, vaan odottaa, että "mikset sinä...." Henkilökohtaisia ongelmia on ja tulee olemaan kaikilla jossain vaiheessa elämää; tämäkö olisi syy eroon, huhuh!
Eri asia on väkivaltaisuus ja päihderiippuvuus, ne ovat selkeitä syitä eroon ja usein myös lasten hyvinvoinnille myös, siis se ero.Näissä vain tahtoo olla se, että kun kaksi läheisriippuvaista kohtaa, ei edes lasten hyvinvointi riitä syyksi sairaan suhteen purkamiselle.
Monissa suhteissa on väkivaltaa henkistä tai fyysistä ihan niinkuin täällä palstoillakin on henkistä väkivaltaa. Väkivaltaa voi terapiassa yrittää selvittää ja poistaa, mutta joskus se on niin syvällä, että ei se lähde. Älkää vähätelkö väkivallan vaikutuksia. Ja toinen jutyu on tuo evoluutiopsykologin näkemys, jos yhteen ei olekaan menty suuresta rakkaudesta tai ihmiset ovat olleet tai ovat tulleet liittonsa aikana ihan eri "tasoisiksi", silloin ihminen herkästi lähtee, jos oikeasti rakastuu. Älkää vähätelkö tätä, se on miespuolisen ihmisen kommenttia ja todella avartavaa.
Evoluutiopsykologia auttoi itseäni ymmärtämään myös sitä, että alunperin järkisyistä solmittu liitto katkeaa helpommin, jos liittoa koossa pitävät järkisyyt poistuu ja tulee rankkoja ongelmia. Tunnesyistä naimisiin menneiden erot saattavat viivästyä, sillä huonon jopa hyvin rankastakin suhteesta on hankalampi lähteä, jos on tunteit ollut, vaikkei enää olis rakkautta.
Olen pitkälti samaa mieltä, usein ne haavekuvat muuttuu tasaisen arjen puurtamiseksi. toinen unohtuu siinä temmellyksessä ja tuntee jäävänsä huomiotta jota sitten haetaan ikävä kyllä vieraista seksi tai salasuhteista ja soppa on valmis.
Ehei, et vastauksesi perusteella ymmärtänyt lainkaan. Otetaan esimerkki, pari menee naimisiin, mies alkaa juopottelemaan, jos mies on perheen pääasiallinen elättäjä, mutta ei enää tuloja perheeseen tuo niin vaimo lähtee. Varallisuutta ei enää miehellä ole, ei enää sitäkään hyötyä. Jos puolestaan naimisiin on menty rakkaudesta tai nainenkin tienaa enempi ja käy noin niin vaimolta vie paljon kauemmin erota puolisostaan, irrottautua tunnesiteestä vaikkei se enää rakkautta olisikaan.
Moni ajattelee läheisriippuvuuden tai säälin rakkaudeksi. Loppupeleissä on kyse aina omasta tunteesta, jolla perustelee asian itselleen. Valitettavan moni jää väkivaltaiseen avioliittoon vuosikausiksi perustellen asian tunteella, vaikka varsinainen tunne joka pitää itsensä vahingollisessa ja haitallisessa liitossa on pelko. Se on motiivina ja perustana monelle liitolle.
Aivan varmasti, jos ajattelee noin typerästi. Ihan kuin ihminen eroaisi menettämisen kurjuuden vuoksi "haenpa eroa, että menetän, jippii". Haha. Kyllä ero on harkittu juttu. TODELLA. Siinä on liitto tullut tiensä päähän, erottu, koska halutaan lopettaa liiton kurjuus ja aloittaa uusi parempi aikakausi elämässään.
Järki ja tunne. Aivan asiantuntijatkin ovat todenneet, että nuoruuden liittoja ei yhdistä niinkään rakkaus, vaan traumat. Toisen trauma tukee toisen traumaa. JOS toinen pääsee traumastaan eroon, liitto joutuu vaikeuksiin, koska toinen jää traumoineen yksin. Näin se kuulkaas juttu menee. Nämä ovat kaikkein kestävämpiä liittoja, siis jos kumpikaan ei pääse traumasta eroon. Ihmiset vain ovat niin romantikkoja, etteivät millään halua myöntää että heillä ylipäänsä olisi minkäänmoisia traumoja.
Vaikka liitto olisi varsin tunnerikas ja kumppani ihana, niin tiedättekö mitä? Se ei toimi samanlaisena, ilman muutoksia tai kuin max. 13 vuotta. Liittoa pitää päivittää kokoajan, siten että "avioliitto-ohjelma" toimii jatkossakin, elävänä ja molempiin suuntiin. Ihmisillä on kuitenkin taipumusta kehittyä ajan kuluessa kuka mihinkin suuntaan. Tästä seuraa usein väistämättä vanha klisee, joka ei ole klisee, vaan totisinta totta "kasvoimme eri suuntiin".
Niin, ja liiton päivitykset menee järjestelmälliset vinoon, jos tapahtuu jotakin. Ja ainahan tapahtuu. Kyse on siitä kuinka paljon, missä määrin, miten vahvasti asioita muuttuu parin elämässä. Unohtamatta tietenkään sitä, että kaikilla meillä on erilaiset rajat sekä voimavarat.
Avioeroa on ihan turha surra. Päinvastoin, pitäisi iloita juuri uuden elämänvaiheen alkamisesta. Vanhasta irtipäästämisestä. Kiva, kun jotkut ovat jo alkaneet pitää erojuhlia.
Se mikä näissä palstan tarinoissa usein unohdetaan, on seksi. Nimittäin liitto toimii mielestäni kaikkein parhaiten, kun siinä on, tässä järjestyksessä, järkeä & seksiä sekä tunnetta, kutsuu tunnetta sitten rakkaudeksi, välittämiseksi, kumppanuudeksi. Sitä kuitenkin tarvitaan vähemmän kuin järkeä ja seksiä.
Olen eri mieltä. Kuten evoluutiopsykolokikin puhui niin, jos sanoo parinvalinnan ollut järkevä niin silloin siinä ei ole rakkautta ja ihastumista. sillä jos ihastumista alkaa järkiperäistämään, se ei ole enää ihastumista. Seksi ja järki onko se niin kiva yhdistelmä? Toki voihan sitä järkeä käyttää kortsujen muodossa, jos uskonto sallii. Ja toki, kuten sanoitkin niin onhan järkeen yhteydessä tunteita kuten kiintymystä, lojaaliutta, veljeyttä ja sisaruutta.
" jos ihastumista alkaa järkiperäistämään, se ei ole enää ihastumista. "
Eihän nyt kukaan IHASTUMISTA järkiperäistä - tai en ole kuullut ainakaan, ja usko tai älä, kaikenlaista olen kuullut. Vaan järkiperäisiä syitä ovat kaikenlaiset syyt, jotka eivät ole ihastumista/rakkautta. Kuten jo itse mainitsitkin esim. kiintymyksen. Sitä voi syntyä turvallisuuden tunteesta, jota kasvattaa monesti niinkin maallinen asia kuin raha.
Lähtökohtaisesti parinvalinta, erot sun muut tapahtuvat ihmisten arvojen mukaan. Toki myös järjen, tunteen ja etenkin tahdon. Tunne on siitä hauska juttu, että sillä jokanen tarkoittaa eri asioita. Siksi sille ei kannata kovin perustaa koko parisuhdetta. Parisuhteessa tarvitaan muuta tai muutakin kuin rakkautta.
"Seksi ja järki onko se niin kiva yhdistelmä? "
On järkevää sekstailla vakiparisuhteessaan (riemukkaasti), sillä se jos mikä tuntuu hyvältä ja lujittaa suhdetta. Eli on järkevää toimia suhteen hyväksi, siinä voittavat myös parin mahdolliset lapset. Lisäksi kroppa on mielissään. Minusta ei ole oikein asettaa järkeä ja tunnetta vastakkain, ne ovat limittäin ja lomittain, poikittain ja pitkittäin toisiinsa nähden.
Ap.n kirjoitukseen vastauksena sanoisin myös, ettei menetä. Ero on tie parempaan elämään. Onni ja autuus. Ei tienkään kaikille, mutta jokaisessa erossa on paljon hyvää. Sitä ei vain aina näe, siksi kannattaa avata silmät.
Evoluutiopsykologian mukaan järkeä ja rakastumista/ihastumista ei voi asettaa rinnakkain. Jos ihminen järkiperäistää asian, hän ei ole oikeasti ihastunut ja tämä selittää myös sen miksi niin monet ihmiset kerta toisensa jälkeen ihastuu ja rakastuu vaikkapa huonosti kohteleviin tai suoranaisiin renttuihin. Ihmisillä on mieltymys tietynlaisiin ihmisiin eikä siitä opetella, järkiperäisesti eroon. Tämä selittää myös sen, että kun ja jos ihminen järkiperäistää parinvalinnan niin kun eteen tuleekin ihminen johon rakastuu ja ihastuu niin ihminen, jolle tunteetkin ovat tärkeä asia elämässä jättää edellisen kumppanin. Tai vaihtoehtoisesti ihminen voi jatkaa epätyydyttävässä suhteessa.
Ja niille jotka puhuu sarjaihastumisesta. Ihminen voi olla kerrallaan ihastunut vain yhteen ihmiseen, kaikki muu on muuta tunnetta.
"Ihmisillä on mieltymys tietynlaisiin ihmisiin eikä siitä opetella, järkiperäisesti eroon."
Vaikka tuntee ja tietää läpikotaisesti mieltymyksensä, niin ei mieltymyksistään pidäkään päästä eroon. Ne vain on hyväksyttävä sellaisenaan (ellei ne ole haitaksi). Siltikin parisuhteessa tarvitaan paljon muutakin kuin ihastuminen oma mieltymys. Hurjan usein ei ajatella hetkeäkään SOPIIKO mieltymysten kohde itselle kumppaniksi ja toisinpäin. Sopivuus ei sekään ole sama kuin ihastus/mieltymys. Tosin tämäkin on sellainen asia, joka ei edes selviä ilman että on parisuhteessa.
"Ihminen voi olla kerrallaan ihastunut vain yhteen ihmiseen, kaikki muu on muuta tunnetta"
Ihastumisen tunnetta on monenlaista, samoin rakkautta. Jos joku sanoo ihastuneensa kahteen tai useampaan ihmiseen samanaikaisesti tai rakastavansa neljää, niin miksi emme uskoisi heitä? He ovat kuitenkin parhaita oman elämänsä asiantuntijoita, omien tunteidensa tulkkeja. Välillä on käsittämätöntä miten paljon tyrmätään toisten ihmisten tunteita. Vastaa lähinnä kiusantekoa. Ihan kuin joku muu tietäisi paremmin muiden tunteet kuin henkilö itse. Jos jokin tiede kertoo tunteista jotain, niin sehän on puuta heinää. Tieteellä ei ole mitään mahdollisuuksia tuntea tunteita ja tietää miten ihminen niitä tuntee "oikein".
Kannattaa perehtyä polyamoriaan.
Mä en lähde täältä mihinkään. Kaikki hyvin.
Hieno vastaus veliseni ;)
Ei muuten erossa kaikki menetä! Kaksi kertaa eronneena voin todeta, että kumpaakaan eroa ei tippaakaan kadu. :) En, vaikka lapset olivat pieniä. Ensimmäinen ero johtui luottamuspulasta pettämisten jälkeen. Apua haettiin ja pari vuotta yritettiin, mutta pahalta tuntui koko ajan, molemmista. Ei mitään järkeä jäädä. Eropäätös oli yhteinen, ja hyvä.
Toinen ero oli rankempi, ero narsistista. Elämäni oikeasti alkoi eron myötä! Ensimmäinen päivä omassa kodissa oli kuin taivas. Ei tarvinnut varoa tai pelätä, ei tarvinnut kenellekään selitellä tms. Sai olla lasten kanssa, nauttia pienistä iloista, nauraa ja pelleilläkin. Täydellistä.
Sitä täydellisyyttä ja vapauden tunnetta on jatkunut jo vuosikymmenen ajan siitä erosta saakka. Olen jo 8 vuotta elänyt nykyisessä liitossani, ja olen hyvin onnellinen. Jos en olisi eronnut, en koskaan tätä onnea olisi voinut saavuttaa.
Kyllä varmasti jotkut eroavat liian helposti. Mutta on myös niitä, jotka eroavat täysin oikeista syistä, mutta ovat menneet liian heppoisin perustein naimisiin, kuten itse tein. Niin vahva oli sitoutumisen halu, tarve perheelle yms. Pieleen meni.
Nytkin olen naimisissa, mutta vihille mentiin vasta 5 yhdessä eletyn vuoden jälkeen, koska olo oli edelleen hyvä. Ei siksi, että olisi pitänyt jotain varmistaa tai paikkailla, tai todistella muille.
Sama meininki, erilaisilla mausteilla. En kadu eroja, en myöskään liittoja. Aikansa kutakin, vaikka molempien kanssa lähdin "elämän loppuun asti" ajatuksella. Onkohan sellainen ajatus vähän turhan tiukkaan iskostettu ihmisten mieliin? Sitten kun erotaan pitäisi olla surkeana ja voivotella. Olen myös erittäin hyvissä väleissä 1. mieheni kanssa. Pidämme yhteyksiä ja tapaamme muutaman kerran vuodessa. Itseasiassa useimmin ex1.stä tapaan kuin joitain ystäviäni. Silti en kadu eroa. Tiedän että suhde toimii todella hyvin, mutta parisuhteena se ei toimi.
Mä en tiedä missä helvetin vaaleanpunaisessa kuplassa aloittaja ja ohjelman tekijät elävät, mutta ei sillä mitään tekemistä todellisuuden kanssa ole. Mitä seuraavaksi? Enkelihoitoa ja yksisarvisterapiaa? Kyllä minä menetin paljon enemmän 22 vuoden aikana parisuhteessa, kuin erossa ja sen jälkeisessä ajassa.
Monesti valitettavasti syynä yhteen menoon on ihan joku muu kuin että rakastaa toista ja haluaa elää yhdessä koko elämänsä.
Valitettavan usein muutetaan yhteen koska asuminen on näin halvempaa. Sitten tullaan raskaaksi ja mennään naimisiin lapsen takia tai jatketaan yhdessä oloa lapsen tähden. Jolloin ennustettavuus suhteen kestävyydestä on aika huono jo alunperinkin.
Sitten aika yleinen luulo on että toisen ihmisen voi muuttaa mieleisekseen, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Emme voi muuttaa ihmistä, vaan meidän tulee hyväksyä se toinen ihminen sellaisena kuin hän on. Ja vuosien varrella me jokainen muututaan, maku muuttuu ja jopa elämänarvot muuttuu. Ikä ja elämänkokemukset meitä muokkaa koko elämän ajan.
Ja sitten monella on sellainen harhakuva että yhteiselon pitäsi olla niin harmoonista ja ruusuista. Se vain ei mene niin. Elämä tuo tulleessaan vastoinkäymisiä enemmän ja joskus vähemmän. Meidän tulee vain parisuhteessa muistaa tukea toisiamme niinä aikoina kun elämä koittelee. Ymmärtää myös toisen mielipide vaikka emme ehkä olekkaan samaa mieltä.
Itsellä takana 40v avoliittoa ja 7v naimissa. Eikä onnelisempi voisi kai ollakkaan. Ja kun sanotaan ettei naimisiin kannata mennä. En ymmärrä sitä. Ei pidäkkään mennä jos ei ole valmis sitoutumaan toiseen loppuelämäkseen. Mutta kun sitoutuu oikeasta syystä. Siitä syystä että se ihminen on tärkeämpi kuin kukaan muu. Niin silloin ero on huomattava. Nyt varmaan joku kysyy. Miksi naimisiin vasta kun 40v avoliitossa. Ensin halusimme olla varmoja että kyseinen ihminen on se jota rakastaa ja haluaa sitoutua. Kun olimme varmoja että näin on. Sitten perustettiin perhe ja rakennettiin elämää. Ei ollut varaa häihin jotka haluttiin, muta naimisiin päätimme mennä, heti kun siihen on taloudellisesti varaa. Kun sitten oli varaa mennä naimisiin ja järjestää kunnon häät niin mentiin naimisiin. Eikä meistä kumpikaan ole sitä katunut. Meistä kumpikin myöntää sen että avioliitto on loppuelämän liitto ja kevein perustein ei siihen pidä ryhtyä.
Ihmettelen kyllä että jos ei ole valmis sitoutumaan toiseen ja yhteiseen elämään niin miksi tehdä suhteeseen lapsia. Se ei ole oikein lapsia kohtaan.
Ei ole mikään ihme että eroja tulee niin paljon, kun syy yhdessä elämiseen ja naimisiin menoon on väärät. Minusta ihmisten olisi aika pysähtyä ja miettiä arvojaan uudelleen.
Oho, olipa siinä valitettavaa... Olen todella erimieltä kanssasi.
Monesti valitettavasti syynä yhteen menoon on ihan joku muu kuin että rakastaa toista ja haluaa elää yhdessä koko elämänsä.
> Tämä asia ei kuulu kenellekään muulle paitsi parille itselleen. Miksi sitä kannattaa valittaa?
Sitä paitsi rakkaus avioliitto on aika uusi keksintö.
Valitettavan usein muutetaan yhteen koska asuminen on näin halvempaa.
> Henkilökohtainen juttu tämäkin. Eikä aina pidä paikkaansa sekään. Riippuu millaisessa asunnossa asuu. Jos asuu kaksin, tarvitaan enemmän tilaa. Jos kumppani syö kokoajan, itse ei juuri koskaan, niin seuraa mahdollisesti riitoja miten kulut jaetaan. Jne
Sitten tullaan raskaaksi ja mennään naimisiin lapsen takia tai jatketaan yhdessä oloa lapsen tähden. Jolloin ennustettavuus suhteen kestävyydestä on aika huono jo alunperinkin.
> Henkilökohtaista. Tulos on kuitenkin maailman paras, eli syntyy lapsi! Aivan fantastista.
Mielestäni raskaaksi kannattaa tulla entistä enemmän. Muuten suomalainen nuoriso vähenee radikaalisti.
Sitten aika yleinen luulo on että toisen ihmisen voi muuttaa mieleisekseen, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Emme voi muuttaa ihmistä, vaan meidän tulee hyväksyä se toinen ihminen sellaisena kuin hän on.
> Henkilökohtaista. Tiedossani ei ole, että kukaan haluaisi muuttaa toista huonommaksi kuin tämä on. Puolisoa ei voi muuttaa kuin hän itse niin halutessaan. Ihminen todella kuten sanoit pitää hyväksyä sellaisena kuin hän on, mutta tällä tarkoitetaan ihmisen luonteenomaisia- -tunnusomaisia- ominaisia- ominaisuuksia. Persoonallisia ominaisuuksia. Ei esim. ko. ihmisen haitallisia käyttäytymismalleja.
Ja vuosien varrella me jokainen muututaan, maku muuttuu ja jopa elämänarvot muuttuu. Ikä ja elämänkokemukset meitä muokkaa koko elämän ajan.
> Näin on, ja silloin tulee ero, jos muututaan liikaa jatai päinvastaisiin suuntiin.
Ja sitten monella on sellainen harhakuva että yhteiselon pitäsi olla niin harmoonista ja ruusuista. Se vain ei mene niin. Elämä tuo tulleessaan vastoinkäymisiä enemmän ja joskus vähemmän. Meidän tulee vain parisuhteessa muistaa tukea toisiamme niinä aikoina kun elämä koittelee. Ymmärtää myös toisen mielipide vaikka emme ehkä olekkaan samaa mieltä.
> Ruusuisuuteen en ota edes kantaa, niin rosoista elämä on. Mutta muuten jälleen henkilökohtaista. Ei hyvää seuraa, jos vain toinen tukee toista. "muistaa tukea toisiamme " ei ole kyse muistista, vaan resursseista. On tilanteita, kun ei ole voimia tukea toista, eikä myöskään kantaa itseään.
Miksi naimisiin vasta kun 40v avoliitossa.
> Minusta tuo kuulostaa varmuuden maksimoinnilta > ei ehditä erota, kun ollaan jo vanhuuden kynnyksellä... Mutta mitä väliä sillä, se on teidän henkilökohtainen asia.
Sitoutumisesta sen verran, etten ole ikinä kuullut kenenkään menneen naimisiin sitoutumatta ja loppuelämää silmällä pitäen. Erot johtuvat siitä, että tapahtuu tai muututaan liikaa. Jossain tulee raja, ja silloin liiton jatkaminen ei onnistu enää.
Ei menetä. Erot johtuvat juurikin siitä, että liitossa menettää liikaa, esim. itsensä kokonaan. Eron jälkeen on aivan huikean ihanaa aloittaa uusi aikakausi elämässä.
Vähän tylsän yksipuolisesti täällä ajatellaan erosta, samoin avioliitosta. Unohdetaan kokonaan että kaikki ihmiset on täysin erilaisia, niin heidän eronsakin. Todella henkilökohtaisia asioita.