Olen ollut naimisissa 30v,melkein "pentuja oltiin kun naimisiin mentiin.Elämä on ollut noin viisi vuotta yhtä "kärsimystä"meillä ei ole enää "mitään" yhteistä kuin asunto velka ja kaksi joskin jo aikuista lasta.En tiedä mitä tekisin,keltään ei oikein voi neuvoakaan kysellä!!Olen työtön tällä hetkellä,ja pelottaa tulevaisuus...mut näinkään en jaksa kovin kauan,jatkuvaa riitelyä,kuinka huono olen,en osaa enääherran mieliksi tehdä mitään,kaikki on minun syytäni,nimittelyä,sanoilla joita en voi tähän kirjoittaa,syljekselyä ym.ym.mitätöintiä.Elämä valuu hukkaan..kumpa tietäisin mitä teen.Osaisiko joku neuvoa,esim ihan käytännön asioissa,en ole koskaan asunut yksin,lapsuuden kodista lähdin tämän matkaan,itsetunto on nollassa,eikä se tällä menolla tule ainakaan paremmaksi.
Kuinka jaksan
yksin
161789
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Minulla on hyvää vauhtia myös järki ja itsetunto murenemassa. Meillä parisuhdetta kaksi vuotta takana,mutta vaikea on lähteä silti vaikka pitäisi.
Olen väsynyt ja todella onneton.Olisikin helppoa jos tähän olisi joku yksinkertainen ratkaisu,mutta kun ei ole.
Olis mielenkiintoista tietää eroa suunnittelevan eri vaiheet;itsellä raivo,itku,itsesääli,uho,sovittelu yritys,raivo,itku,itku,epätoivo,rohkeus,suru,pelko,itku..
itselläni sama juttu miettimistä itkua ja ajattelua olen sairastunut en jaksaisi enää mut mulla kolme ihanaa tyttö lasta joiden takia haluan yrittää mennä eteenpäin vaikka tiedän et kuolema odottaa vaikean sairauteni vuoksi mut mieheni vaan menee omia menojaan perhe ei merkitse eikä sairastumisenikaan.
hankit jossain vaiheessa oman asunnon, käy juttelemassa sossussa jos saisit oman tilanteessasi.
En osaa sinua neuvoa tai antaa ratkaisua, mutta ajateltavaa ainakin. Mitä jos ensin menisit juttelemaan ammatti-ihmisen luo. Mahdollisuuksia on monia, mielenterveystoimisto, seurakunnan perheneuvonta (voi mennä yksin).
Ehkä miehesikin voi huonosti ja jotenkin vielä yhteistäkin löytyisi. Jos vähättelyä on jatkunut kauan, niin tilanne on vaikea.
Yksin on kyllä paljon parempi olla kuin raatelevassa suhteessa. Ei se niin vaikeaa ole, siis ihminen voi asua yksin, mutta ei silti ole yksinäinen. Käytännön asiat hoituu helposti ja rahankin saa riittämään, kun on halua.
Simulla olisi varmasti tukenasi ihmisiä, lapsesi, sukulaisia, ehkä joku ystäväkin. Jonkin ajan päästä huomaat kiinnostuvasi elämästä, löydät harrastuksia.
Minä lähdin sellaisesta liitosta ja alkujärkytyksen ja tunnekuohujen jälkeen, olen ollut erittäin tyytyväinen ratkaisuuni. Sitä todistaa kai se, että vielä kahden vuoden kuluttua, kun tulin pieneen omaan kotiini, sanoin mielessäni, luojan kiitos täällä ei ole kukaan.
Mieti omaa ratkaisuasi, elämäsi on sinun.
Hei sulle!
Ihan ensiksi jos tää yhtään helpottaa, niin muista se, että sun ukollas se vasta paha olo täytyy olla omassa päässään, kun sua kohtaan tollasia tunteita tuntee, koska jokainen kantaa omat tunteensa ihan itse, niitä ei kukaan muu laita ei sinun eikä sun miehes päähän.
Jos aijot lähteä hakemaan apua ulkopuliselta taholta, niin sun on omassa päässäs tehtävä selväksi se mitä sä haluat elämältä. Haluatko sä asuu sen sun miehes kanssa ja koittaa parantaa parisuhdetta vai haluutko päästä siitä irti, sillä niin valitettavaa kuin se onkin saattaa esim. mielenterveystoimistossa olla työssä henkilökuntaa joka ei kunnioita esim. sun eropäätöstäs ja silloin alkaa hiostaminen avioliittoneuvontaan yms. koska kyseisellä henkilölä saattaa olla vaikka itsellä jotain samankaltaista takana jne. Meinaan kokemusta on asiasta.
Jos teillä on yhteistä velkaa, niin käy pankissa ihan ilman ukkoos ja sen tietämättä ja kerro avoimesti, että tässä on ero tulossa, et miten homma etenee jos ero tulee...ukkoon ei kannata luottaa tällasessa tilanteessa, se kyllä keksii kaikki rahalliset jutut millä saa nujerrettua. Käyt kunnalta/kaupungilta hakee ittelles vuokraasuntoo ja sossulla juttelees toimeentulosta... Hei, elämä on hienoo, sit kuitenkin loppupelissä...sun pitää päästä nauttimaan siitä täysin siemauksin. Kaikki järjestyy aikanaan kuitenkin, kun vaan saat riuhtaistua itsestäs hieman irti toimintaa ja ennenkaikkea vahvan päätöksen!!!
Onnea matkaan, sulle ystävä!
Todella, valmistele ja varmistele ensin asiat, sitten lähdet. Älä kiusaa enää itseäsi. ensin on vaikeaa olla yksin, mutta kun huomaa, ettei kukaan enää mitätöi ja v¤#54%¤uile tai lyö, pelko väistyy ja oppii nauttimaan uudesta elämästä. Ehkä sun ukkos haluaa samaa mutta ei uskalla sanoa. Kysy kun olet järjestellyt asiasi, mitä hän miettii, voit yllättyä vastauksesta siitä helpotuksesta mitä mieskin kokee. TEE SE! rohkea ja aloita uusi elämä.
sinunkin kommenttiasi,mäkin ajateelin noin neljä vuotta sitten ja kaduttaa todella paljon,olis ollut paempi jatkaa sitä vanhaa elämää,todella
harvassaon ne kenenkä elämä erosta on parantunut,minä en tunne ketään,vaikka aika laaja
tuttavapiiri onkin.
Ei kaikki ajattele ja koe asioita niinkuin sinä,joten mikä olet kenellekkään neuvoja antamaan.
T itsekäs paskiainen
Kannattaa varmaan aloittaa työn hausta tai vaikkapa työllisyyskursseille hakemisesta! Kursseilla tapaa uusia ihmisiä ja itsetuntokin vahvistuu uusia taitoja oppiessa. Tarvitset uusia ihmisiä, jotka kohtelevat sinua normaalisti.
Sitten laitat asuntohakemuksen vetämään kaupungille - sen saaminen kestää kuitenkin kauan. Tai jos asunnosta jää lainen jälkeen tarpeeksi rahaa, voit tietysti ostaa itsellesi pienemmän OMAN asunnon. Aloita sitten pienempien asuntojen katselusta. Oman kodin laittaminenkin antaa sinulle omaa tekemistä, ilman jatkuvaa riitelyä.
Selväähän on ettei miehelläsikään ole hyvä olla, mutta jotenkin on vaikea uskoa että saisit häntä esimerkiksi parisuhdekursseille? Valmistelet nyt itseäsi eroon kaikessa hiljaisuudessa, että olet valmis sekä henkisesti että taloudellisesti. Kyllä sinuakin varten on jossain vielä HYVÄ MIES, niin oli minullakin.
jos ei saa kunnioitusta puolisolta,olet vaan kynnysmatto.Se ei ole ihmisen elämää,ja silloin ei ero kaduta yhtään kun pääsee irti.
Älä heitä elämääsi hukkaan tuollaisessa suhteessa!
Minäkin aikoinani menin suoraan lapsuuden kodista naimisiin exäni kanssa...en koskaan ole asunut yksin tätä ennen ja minusta kaikki on mennyt hienosti! (mulla vielä lisäksi huollettavana 7 vuotias lapsi...)Ihana tavata uusia ihmisiä ja asustella omassa rauhassa...saa tulla ja mennä niinkuin huvittaa (tietysti unohtamatta lasta!!)
Ei tarvitse miettiä sitä toista että tykkääköhän se nyt tästä ja mitenkä se nyt suhtautuu tähän yms.Täytyy olla vaan rohkea ja luottaa että kaikki järjestyy,se askel täytyy vaan ottaa.Onnea tulevaisuuteen!
varmaan luotu parisuhteeseen kun arvostat niin kovasti,että saat mennä ja tulla mielesi mukaan.
Parisuhteessahan täytyy ottaa toistakin huomioon.
Valitettavasti tämä vapauden kaipuu vaivaa kovin tällä hetkellä varsinkin naisia.
Ei siinä paljon paina lapset ym kun erotaan,jotain extremeä tältä elämältäkö halutaan?
Oletteko huomannut ettei tälläkään foorumilla miehet kehoita ketään eroamaan,mutta naisilla
tämä tuntuu olevan muotivillitys.Vielä ollaan
lähes ylpeitä,että ollaan erottu.
"MINÄ OTAN LAPSET JA SINÄ SAAT LÄHTEÄ,ON YLEINEN KOMMENTTI EROHETKELLÄ JA ME ÄIJÄT MENNÄÄN KUIN PUPUJUSSIT,ÄLKÄÄ AINAKAAN OMASTA KODISTA MIEHET
LÄHTEKÖ JA VAATIKAA HUOLTAJUUTTA ITSELLE YHTÄ
TOMERASTIKUIN NAISETKIN.
KAIKESTA HUOLIMATTA NAISET ON IHANIA.
Mitähän Extremeä tämäkin alkuperäinen halusi? Ihan vain normaalia elämää, jossa ei jatkuvasti joku mitätöi. En myöskään lukenut sanaakaan vapauden kaipuusta. Ja jos luit edes joka toisen rivin, niin lapsethan ovat jo aikuisia.
,mutta en ylpeile.Annoin miehelle vapauden hieman auttaen ja olen nyt onnellinen,koska he tunsivat ,että heidän rakkaustarinansa oli ainutkertainen . Niin pitää antaa maistaa ainutkertaista ihan todenteolla. Jäin velkaisen talon ja kolmen 12-16 vuotiaan pojan kanssa. Vaikeata oli mutta aina oli ruokaa pöydässä ja vaatteet yllä. Nyt isäntä haluaisi tulla takaisin ,kun ainutkertaisuus rakkaudessa muuttui joksikin muuksi.Titenkin mukava hänestä olisi tulla remontoituun ,kauniiseen kotiin . Mutta vapaudesta ja elämästä en luovu enää jonkun miehen vuoksi. Ihnaa on elää yksin ,vaikka tulijoita on pilvin pimein.
katso vähän tarkemmin,mihinkä kirjoitukseen vastaus oli,ei alkuperäiseen vaan edelliseen,siin' menee ne viivatkin sitä varten
ole luotu parisuhteeseen. Samoin kuin alkuperäinen 30v elin parisuhteessa, kunnes sairastuin erittäin vaikeasti. En vapauden kaipuuseen vaan alistamiseen. Oikeassa olet, että parisuhteessa pitää ottaa toinen huomioon, mutta jos se toinen ei ota. Lopulta hiivin omassa kodissani, en uskaltanut keittää kahvia itselleni, siitäkin olisin saanut ivallisen huomautuksen, lopulta itsetunto oli niin poljettu, että alkoi sairaslomakierre, työhön kykenettömyys, sosiaalisen elämän loppuminen.
Lapset lopulta "hakivat" eroa hyvätuloisesta, kunnioitetusta, miellyttävästä miehestäni.
En vieläkään halua vapautta, haluan vain koota itseäni ja elää yksin. Erosta 5v.
Alkuperäiselle sanon, että älä päästä asioita liian pitkälle.
Miehet on heikkoja, paljon heikompia kuin naiset!
Tämä minunkin exä ei osaa raukka mitään asioita hoitaa, kun minä hoidin juoksevat asiat ollessa aviossa...opetelkoon nyt raukka!
Mulla on ihana lapsi ja vapaus siis tulla ja mennä,en muuta tarvitse!
Elämä on nykyään ihanata.