Tässä kun on aikaa ollut niin tulin miettineeksi että koska olen viimeksi pitänyt pitkäaikaista naiskumppania seksikkäänä, viehättävänä, puoleensa vetävänä tai haluttavana ylipäätään. Siitä kuuluisasta rakkaudesta ei ole yli kymmeneen vuoteen ollut tietoo, onko sitten joskus ollut, sanoisin että nopeesti ihastuttiin ja nainen sanoi rakastavansa mua jo parin kuukauden seurustelun jälkeen ja tottahan halusi kuulla mun suusta saman, no pitihän se sanoo vaikka en oo koskaan ollut mikään makeilija tai lirkuttelija ja yleensä toi rakkauden tunnustaminen tuntuu keinotekoiselta, jokaisella kun varmaan oma tyyli tuoda se esiin ja mulla se on arjen teoissa ei sanoissa. Muija on myös kritisoinut mua siitä pitkin suhdetta etten ole ollut halukas osoittaa hellyyttä muiden nähden esim. pusutella tai suudella tai pitää kädestä kiinni eli hänen mielestään huono että se pitää tehdä kotiseinien sisällä ainoostaan. Ärsyttää sekin että ruokaostoksia tehdessä muija pyytää et anataisin pusuja kun hän pyytää, en mä sellaista haluu. Seksissäkin pitää tehdä pitkä "esilämmitys" että nainen kostuu kunnolla ja on sitten ns. valmis, olen joskus sanonut että minäkin voisin pitää hyväilyistä ennen yhdyntää muijan mielestä mulla helpompi kun ei tarvii kostua...kyllähän se penis seisoo ilman mitään, seisooko ihan tosissaan, no eihän siinä paljoo haluata kun toinen on vaan saava osapuoli eli muija. Se tunne jota sanotaan vissiin kipinäksi on sammunut yli kymmenen vuotta sitten, muijan mielestä sitä löytyy mulla taas on toinen kuva asiasta. No jospa se vielä tulee kylään voi sitten katsella uudestaan. Ois kiva kuulla onko joku pariskunta kun kauan olleet yksissä ja kipinä sammunut onko tullut takaisin ja millä keinoin.
Kävipähän vaan mielessä
ahdistavaolotila
8474
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
julkipussailu ja lääppiminen on peffasta. Tuskin se kipuna enää syttyy ellei sitä ole alunperinkään aidosti ollut.
Sulla on vonkaaja puolisona. Niitä on miehissä ja naisissa, vaikka miehet vonkaavat yleensä eri asioita kuin naiset.
Mitä kipinään tulee, se yleensä hiipuu vuosien varrella. Rakkaus voi kylläkin säilyä ja kasvaakin.
Jotenkin kävi mielessä olet miespolo tuhlannut elämääsi väärässä suhteessa 10v. Ehkä olet liikaa keskittynyt ulkonäköön?
Olen 50 nainen, enkä voi sietää julkisia hellyydenosoituksia, jotka koen suurelta osin esittämiseksi, teatteriksi, eikä ainakaan minulle luontevaksi. Miesystäväni on pannut merkille tämän, mutta vain todennut asian. En kyllä muutenkaan tykkää koskettamisesta. Paitsi jos on paha mieli, harvoin on, mutta jos on silloin saattaa olla halipula, ja haleja saankin, pyytämättä. Seksi on ainoa tilanne, jossa koskettelu on paikallaan.
Parisuhde ylipäänsä pitää olla sellainen, ettei toinen käske, komentele tai painosta tekemään jotain, eikä varsinkaan rakastamaan tai pussaamaan.
Minäkin olen 5-kymppinen nainen.
Itse tulen erittäin hyvälle mielelle kun näen pareja, jotka osoittavat hellyyttä julkisesti ihan arkisissa tilanteissa jos se näyttää luontevalta.
Mekin kuulumme mieheni kanssa tuohon väkeen eikä siinä ole mitään esittämistä. Minusta on ihanaa kävellä käsi-kädessä ja pusutellakin, ei meitä mietitytä, että katsooko joku tai ei.
Kotona käyttäydymme ihan samoin. Tai no, ehkä tulee pussailtua enemmän...
Onneksi olemme kumpikin tällaisia kiehnääjiä.
Aloittajalle sanoisin, että aika työn takana on tuo, että saisitte liittonne taas toimimaan. Ehkei kuitenkaan mahdotonta, mutta vaatii kummankin täyden panostuksen asiaan.
Onnea matkaan, päätätte mitä tahansa.
Käsikkäin kävely olisi syytä rajata sopivaan paikkaan.
Olen manannut monta kertaa lomakaupunkimme ikärit jotka vaappuvatkäsikkäin hitaasti eteen päin todella ruuhkaisella kävelykadulla.
Eikä useimmille riitä varmistelu, ettei kumppani karkaa, vaan väylän tukkimista tehostetaan "leveällä vaappumisella". Sidoskädet ovat 45 asteen kulmassa joten pari pullakkaa ikäri vie kahden taviksen tilan. Etenemisen hitaus varmistaa muiden häirinnän.
Vaappuessa ja pusutellessa olisi hyvä ottaa huomioon paikka ja vaappumisen muille aiheuttama häiriö.
Kun on tilaa niin eihän tuollaiseen kiinnitä mitään huomiotakaan.
Vaimoni 7-kymppinen on ikänsä ollut ajatusmaailmaltaan kaltaisesi.
Toivottavasti emme vielä vaapu...ja otamme muutkin kyllä huomioon.
Itse koin avioliittoni lopulla samoin kuin aloittaja. Tuntui ettei tarpeitani koskaan huomioitu, enkä muista olinko ikinä rakastanutkaan. Roolini oli olla lompakko, kodinhoitaja ja viihdyttäjä. Lasten vuoksi kai olin liitossa ja turvallisuuden. Kun turvallisuuskin katosi, oli helppo erota kun sitä kysyttiin. Aika ei kuitenkaan mennyt hukkaan, ihanat lapset jäivät. Vasta eron jälkeen aloin löytää itseni, omat tarpeeni ja tapani elää. Oikeastaan jo ennen eroa olin alkanut vaatimaan oikeuksiani, puolisoni oli hämmentynyt, mutta ei pystynyt antamaan periksi missään, alkoi sekoilemaan. Olin ollut vuosia kuin zombi.