Ei ole enää energiaa

En vaa jaksa tätä skeidaa enää. Mut on aivopesty ja pakotettu pienestä asti kaikkeen, jos ei oo onnistunu nii on tullut huutoa. Vastaavasti oon sitten purkanu ahdistuksen hakemalla huomiota ja kiusannut ja tapellu.... Teinarina sit alotin terapiat kun oli niin psykopaattinen olo vaikka olin saanu ekaa kertaa kunnon kavereitakin. Yli 15 vuoden terapian, neurologisen kuntoutuksen, kahden ammattiin valmistumisen jälkeen vaan sama olo. Teen kaiken pelolla ja tuntuu vaan suorittamiselta, ei mitään käryä mistä ite tykkään, mitä haluan tai edes kuka olen, oma keho tuntuu vieraalta.
Mulle on sanottu että oon hyvä kaveri, tukihenkilö.... tuntuu että samat kaverit jotka tätä hokee, haluaa olla mun kanssa vaan sillon kun niillä ei oo muuta viihdykettä. Muutama luottoystävä on mutta ei ole mitään yhteistä keskusteltavaa. Kun en ole kai yhteydessä omaan itseeni tai tunteisiini. Mihin tunteisiin? Niihin joihin mun vanhemmat pakotti mut lapsena? Oon myös koittanu olla se ristoreipas, hakenu nyt duunia, koittanu kehittää ihmissuhteita, olla mahollisimman avoin ja hyvä kaveri. Vastaus aina sama: oon ihan kiva kaveri ja varmasti löydän samankaltaista seuraa kunhan vaan osaan avautua ja.... MITÄ IHMISET MUSTA OIKEIN HALUAA??
About vikan puolen vuoden aikana en oo ottanu kehenkään yhteyttä. Mikä on ollu hyvä päätös, on varmistunu samalla ne ihmiset joiden kanssa vastavuoroisuus pelaa, jotka tulee myös kynnyksen tälle puolelle. Vikat puol vuotta oon myös istunut himassa, koittanu laittaa työhakuja eteenpäin. Moneen paikkaan päässytkin mutta ei oo kuulemma tarpeeksi kokemusta vielä vaikka asenne kuulemma onkin kohdillaan. Tullut muutaman päivän jälkeen potkut. Syynä myös oma-aloitteisuuden puute. Myös niissä paikoissa joissa oon koittanu omien hommien lomassa kysyä että tarviiko joku muu jeesiä. Vastaus ollu että "keskity sä vaan omiin hommiisi kun sulla vielä koeaikaa jäljellä". Mistä sitä kokemusta ja oma-aloitteisuutta sitten saa ja oppii? Niiden pitäisi kai olla joku sisäänrakennettu ominaisuus.
En myöskään pysty rauhottumaan missään. Edes kotona. Muutaman kuukauden mittainen kovaääninen remontti on venynyt puoleksi vuodeksi. En voi himassani jäsennellä ajatuksia kun vasta illalla jolloin olen niin ääriä myöten raivoissani ja hengittävä vihanhallintaongelma etten tunne muuta kun halua räjäyttää tää koko pallo. Samalla ajattelen heti perään että ei, pakko tän on vielä joskus iloksi käännyttävä. Sen jälkeen jompi kumpi vanhemmista lähettää eka naljailevan viestin että miltä tuntuu olla epäonnistuja ja heittiö jonka jälkeen vaativat että kuuntelen heidän ongelmiaan.
MISTÄ MÄ LÖYDÄN ULOSPÄÄSYN MUUTEN KUN ETTÄ LAINAAN KAVERIN YSIMILLISTÄ?!