Onko täällä muita etäisempien ihmissuhteiden arvostajia.
Mulle ihmissuhteet on aina vähän rastite. Ne on tärkeitä, mutta yhtä tärkeää on saada olla itsekseen, muille ihmisille pitää aina vähän esittää ja sensuroida itseään, kun sitten kun on yksin, voi olla itselleen täydellisesti läsnä kaikkine tunteineen ja ajatuksineen. Siksi yksin olo on tärkeämpää kuin sosiaalisuus. Ja tärkeintä on, että ihmiset pysyy sellaisella etäisyydellä, että niiden kanssa on kivaa. Eli ennemmin hyvänä kaverina, jonka kanssa tehdään hauskoja juttuja yhdessä kuin huonona (= ahdistavana, rasittavana) ystävänä, jonka kanssa jaetaan elämän vaikeuksia. Joskus jakaminen voi helpottaa, mutta useammin vaan rasittaa, oli se jakaminen kummin päin tahansa.
Mulle ihmissuhteet on aina vähän rastite. Ne on tärkeitä, mutta yhtä tärkeää on saada olla itsekseen, muille ihmisille pitää aina vähän esittää ja sensuroida itseään, kun sitten kun on yksin, voi olla itselleen täydellisesti läsnä kaikkine tunteineen ja ajatuksineen. Siksi yksin olo on tärkeämpää kuin sosiaalisuus. Ja tärkeintä on, että ihmiset pysyy sellaisella etäisyydellä, että niiden kanssa on kivaa. Eli ennemmin hyvänä kaverina, jonka kanssa tehdään hauskoja juttuja yhdessä kuin huonona (= ahdistavana, rasittavana) ystävänä, jonka kanssa jaetaan elämän vaikeuksia. Joskus jakaminen voi helpottaa, mutta useammin vaan rasittaa, oli se jakaminen kummin päin tahansa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
No minusta tuohonkin on kestävämpi ratkaisu. Meitä ihmisiä on niin erilaisia, mutta mikä olisi sellainen adapteri siihen väliin, mikä antaisi kaikille luonteille sopivat liikkumatilat? Minusta se on ihan jokaisen ikioma elämä ja sen arvostaminen. Kun oma elämä on paketissaan ja hyväksyy itsensä omana persoonanansa, voi ymmärtää myös toisia ihmisiä paremmin. Tulee ymmärrystä erilaisuutta kohtaan. Tuo adapteri on minusta kommunikointi. Kaksi perustasapainoista ihmistä voi sanoa kauniisti asioita, kipeitäkin asioita toiselle, ettei kummallakaan nouse niskakarvat pystyyn. Luottamus toisia ihmisiä kohtaan lähtee jokaisesta itsestään ja silloin voi toisen antaa olla sellainen kun tämä on.
Jotenkin minä en usko mihinkään lokerointiin. Jos kaksi ihmistä pitää toisistaan, ne voivat pitää toisistaan vaikka eivät olisi yhdessä sillä hetkellä. Sitovuus saa toisen käsitteen....toisen kanssa ollaan yhdessä ja sitoudutaan, kun sitä halutaan ja suorastaan janotaan. Mutta halutaan, että se toinen voi elää omaa elämää sen oman elämän rinnalla.
Mä en usko itseni sensuroimiseen tai esittämiseen läheisissä ihmissuhteissa. Mä uskon siihen, että on sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voi olla kaiken paskankin keskellä. Sellaisia ihmisiä ei ole montaa, mutta yksikin riittää. Ja se ihminen on sellainen joka myös ymmärtää mun tilan/läheisyyden tarpeeni. Jos jakaminen rasittaa, tyyppi on väärä.