Kirjoitin ja kommentoin jo aiemmin mölli miniän kirjoitusta, mutta taitaa hukkua tekstini sinne, mutta kommenttia kaipaisin minäkin!
Ongelmani on töksäyttelevä anoppi, siis anoppi, joka mielestäni on ilkeä ja "outo". Vastasin mölli miniälle, joten sieltä löytyy tarkemmin muutamia esimerkkejä anoppini edesottamuksista. Suurin ongelmani on kuitenkin mieheni suhtautuminen ongelmaan. Hänen mielestään hänen äitinsä on vain olemassa sellainen juro ja vähän huonosti käytöstavat hallitseva, missään nimessä hän ei tarkoita minulle pahaa sanomisillaan tai tekemisillään - tai paremminkin tekemättä jättämisillään. Itse kuitenkin koen ne loukkaavina ja pahoitan mieleni, mutta eniten pahoitan mieleni mieheni suhtautumisesta. Ymmärrän, että äiti on hänelle rakas, mutta en voi ymmärtää, miten hän ei voi yhtään nähdä mitä ympärillään tapahtuu. Jatkuvasti hän selittelee asioita parhainpäin, usein selitykset ovat ihan huvittavia. Nykyisin hän jopa myöntää, että äitinsä sanoi pahasti, mutta heti perään hän korostaa, että hän TIETÄÄ (mistä ihmeestä?!) että äiti ei mitään pahaa tarkoittanut, että kaikki on vain vahinkoa ja sattumaa.
Asia vaivaa mieltäni ja kohta jo mielenterveyttäni! Anopilleni en varmaankaan mahda mitään, mutta minua rasittaa suunnattomasti mieheni vähättelevä suhtautuminen, en enää uskalla hänelle paljon asiasta puhua, koska hän suuttuu ja moittii minua siitä, että otan asiat liian raskaasti.
Ihan vain pieni esimerkki tähän selvittääkseni millaisista asioista on kyse. Anoppini ei koskaan osoita pienintäkään kiinnostusta minua kohtaan, mutta kerranpa vaan jostain sai innon haukkua minun alaani, totesi ihan suoraan että ala, jota opiskelen (yliopistossa) on turha, että hän ei voi ymmärtää, että sellaiseen käytetään aikaa. Mieheni mielestä äitinsä ei tarkoittanut silläkään mitään pahaa eikä kyseistä kommenttia tulisi ottaa henkilökohtaisesti.
Ongelmani on töksäyttelevä anoppi, siis anoppi, joka mielestäni on ilkeä ja "outo". Vastasin mölli miniälle, joten sieltä löytyy tarkemmin muutamia esimerkkejä anoppini edesottamuksista. Suurin ongelmani on kuitenkin mieheni suhtautuminen ongelmaan. Hänen mielestään hänen äitinsä on vain olemassa sellainen juro ja vähän huonosti käytöstavat hallitseva, missään nimessä hän ei tarkoita minulle pahaa sanomisillaan tai tekemisillään - tai paremminkin tekemättä jättämisillään. Itse kuitenkin koen ne loukkaavina ja pahoitan mieleni, mutta eniten pahoitan mieleni mieheni suhtautumisesta. Ymmärrän, että äiti on hänelle rakas, mutta en voi ymmärtää, miten hän ei voi yhtään nähdä mitä ympärillään tapahtuu. Jatkuvasti hän selittelee asioita parhainpäin, usein selitykset ovat ihan huvittavia. Nykyisin hän jopa myöntää, että äitinsä sanoi pahasti, mutta heti perään hän korostaa, että hän TIETÄÄ (mistä ihmeestä?!) että äiti ei mitään pahaa tarkoittanut, että kaikki on vain vahinkoa ja sattumaa.
Asia vaivaa mieltäni ja kohta jo mielenterveyttäni! Anopilleni en varmaankaan mahda mitään, mutta minua rasittaa suunnattomasti mieheni vähättelevä suhtautuminen, en enää uskalla hänelle paljon asiasta puhua, koska hän suuttuu ja moittii minua siitä, että otan asiat liian raskaasti.
Ihan vain pieni esimerkki tähän selvittääkseni millaisista asioista on kyse. Anoppini ei koskaan osoita pienintäkään kiinnostusta minua kohtaan, mutta kerranpa vaan jostain sai innon haukkua minun alaani, totesi ihan suoraan että ala, jota opiskelen (yliopistossa) on turha, että hän ei voi ymmärtää, että sellaiseen käytetään aikaa. Mieheni mielestä äitinsä ei tarkoittanut silläkään mitään pahaa eikä kyseistä kommenttia tulisi ottaa henkilökohtaisesti.
Vastaukset 11
Vanhimmat
ymmärrän mitä miniä kirjoittaa. Minulla on sellainen anoppi, että teenpä niinpä tai näin niin aina on väärinpäin. Enää en välitä. En kerro hänelle mitään mistään asioista enkä vieraile hänen luonaan.
Minusta anoppini on sairas. Hän kehuu vain miespuolisia sukulaisia ja naiset ovat aina väärässä. Hän puhuu pahaa omasta tyttärestään, tyttäören tyttärestä ja tyttären pojan miniästä.
Edessäpäin hän on sitten niin mukava kuin voi olla, mutta kun sitten selän kääntää, niin pahan puhuminen alkaa. Tiedän ettei hän huomaa sitä itse, koska hän on jo niin paatunut. Se on hänelle normaalia käytöstä, mutta se loukkaa ainakin minua.
Mutta omapahan hänellä on syynsä moiseen käytökseen ja katkeruuteen.
Mieheni ei myöskään ymmärrä minua, kun sanon suoraan, että hänen äitinsä on hirviö
Samoilla linjoilla olen kuin edellinenkin. Kokelas, tämä kaikki johtuu siitä että anoppisi on tyhmä ja sivistymätön. Minun kohdallani tilanne on ainakin tämä. Minä taas en uskalla sanoa suoraan miehelle tai anopille, etten halua olla hänen perheensä kanssa missään tekemisissä. Kurjaa piilotella tunteitaan ja 'valehdellakin' kun en halua sinne kylään, mutta en halua pahoittaa kenenkään mieltä oman ongelmani vuoksi...
Aivan niin. Minäkin ajattelen nykyisin, että anoppi se on meistä se enemmän moukka, aluksi syytin itseäni. Mutta nyt ajattelen, että jos äiti ei jaksa mitenkään olla ihmisiksi reilusti yli 30-vuotiaan poikansa puolisolle, niin kyllä se jotain rajoittuneisuutta on, varsinkin kun hänellä itsellään on käsitys itsestään suvaitsevana ja viisaana, ymmärtäväisenä ihmisenä...
Itse ajattelen, että niillä töksäytyksillä ym. anoppini ei ns. normaalissa elämässä pitkälle pötkisi! Hän on koko ikänsä ollut maatalon emäntä, eikä koskaan vieraalla ihmisellä töissä. Itse olen tietenkin huomattavasti nuorempi ihminen, mutta olen asunut usealla eri paikkakunnalla, olen akateemisesti koulutettu, mutta silti tehnyt paljon fyysistäkin työtä ja asunut itsekin joskus maalla, lisäksi olen ollut asiakaspalvelussa ja muussa ihmisläheisessä työssä ja aina olen pärjännyt hyvin kaiken ikäisesten ja sairaittenkin ihmisten kanssa,joten omasta mielestäni pystyn kyllä paremmni arvioimaan mikä on normaalia kanssakäymistä ihmisten kanssa: sitä ei ole anoppini töksäyttely, sellaista ei kukaan työnantaja tai asiakaskaan kauaa katselisi. Mieheni mielestä se on vain äitinsä pikantti pieni ominaisuus eikä kuulemma poikkea normaalista käyttäytymisestä mitenkään. Hohhoijaa!
Käytöstavoista voisin kertoa hyvän esimerkin. Eräänä jouluna anoppi halusi kutsua kylään koko perheeni, siis vanhempani ja sisarukseni perheineen. Kaikki ruoat olivat erinomaisia, pöytä ihanasti katettu jne. Anoppi toivotti meidän ovella kaikki tervetulleeksi, ohjasi meidät pöytään - ja meni itse katselemaan toiseen huoneeseen telkkaria ja jätti meidät lopuksi iltaa yksin syömään ja seurustelemaan keskenään. Tämä oli muuten ensimmäinen kerta kun hän tapasi sisarukseni ja heidän perheensä, mutta eipä tuntunut niidenkään seura kiinnostavan...
Joskus kun katkeruus meinaa iskeä, herkuttelen sillä ajatuksella, että entäpä jos anoppini pistettäisiin johonkin asiakaspalvelutyöhön! No, siitä on tullut jo sellainen vitsi, että omat vanhempanikin sille nauravat...
Minulle on "siunaantunut" sellainen pistelevä ja pilkkaava anoppi, mutta emme enää ole tekemisissä joten se siitä. Tämä on vain minun pohdintaani siitä erittäin ikävästä menneestä, joka aina muistuu mieleen kun luen muiden juttuja.
Minua vain harmittaa vieläkin juuri se että en saanut silloin mitään tukea keltään kun vielä olimme väleissä. Minä sain aina olla se osapuoli joka vain kiltisti nieli kaiken. Mieheni ei sanonut mitään minun puolustuksekseni, sanoipa vain sitten kun kerran sain tarpeekseni ja puhuin suoraan että "tulee niin kurja ilmapiiri".
Mistä tulee? Siis sillä ei ollut mitään väliä että minun oli aina paha olla kun siellä kyläilimme, kun anoppi v***uili joko suoraan tai vihjailevasti. Mutta kun minä kerran sanoin suoraan etten enää jaksa, niin sitten tuli vikaa ilmapiiriin? En käsitä tuollaista.
Joten jos tätä palstaa lukee joku vähän nössö aviomies niin mietipä nyt toiseenkin kertaan kuinka pitkälle vaimosi pinnaa "saa" venyttää ja miksi sitä yleensä saisi venyttää ollenkaan?
Aina puhutaan että viisaus tulee vanhoille, mutta miksi sitten on olemassa niin paljon tosi ilkeitä vanhuksia? Mitä he siitä saavat irti?
Ymmärrän sinua Ilkkainen oikein hyvin, nimittäin mielestäni rasittavinta on se, että itse joutuu syntipukiksi, vaikka siihen ei aihetta ole. Toki tiedän, että kaikki ihmiset eivät voi minusta pitää, mutta itse olen takuulla yrittänyt olla anopilleni ihmisiksi, olen muistanut kaikki syntymä- ja nimipäivät ym. Anoppini aluksi muisti syntymäpäiväni, mutta viime vuonna ei: mieheni mielestä sekään ei tarkoittanut mitään, mutta kuitenkaan hän ei osannut sanoa, miksi äitinsä ei huomioinut päivääni, vaikka kuulemma hän muisti syntymäpäiväni. Siis anoppi tiesi, että sinä päivänä täytän vuosia, mutta ei edes korttia vaivautunut antamaan...
Olen miehelleni puhunut siitä, että ahdistun nykyisin valtavasti hänen äitinsä seurassa, yleensä tulen ihmisten kanssa hyvin juttuun (sitä mieltä ovat muutkin, eli ei vain oma käsitykseni), mutta anopin kanssa menen lukkoon, enkä todellakaan osaa olla oma itseni. Syy: normaali keskustelu ei onnistu. Jos puhun jotain, hän ei kuuntele tai jos satun jotain mielipidettä sanomaan, hän jyrää sen täysin ja ynähtelee päin naamaa että ymh ymh ymh.
Mutta eipä siinä kaikki. Olen siis yrittänyt olla anopilleni normaali ja ihan ystävällinenkin, jälkeen päin olen sitten itkenyt saamaani kohtelua, mutta pahaa mieltäni en anopille juurikaan ole ainakaan tiedostaen näyttänyt. Kerran melko pian sen jälkeen kun anoppini heitäytyi hankalaksi, purin mieltäni miehelleni, hänkin rupesi itkemään... sitä, että äiti on saanut jo kärsiä tarpeeksi, että ei siitä saa puhua pahaa! Että näin paljon mieheni ymmärtää! Onneksi hänen asenne on hivenen lientynyt, tosin äitissä ei edelleenkään ole mitään vikaa, kaikkiin löytyy "luonnollinen" selitys eli jotain naurettavaa skeidaa "vahingoista" tai sukuominaisuuksista tai sitten tietenkin se, että luulen olevani joku prinsessa...
uudessa Tehy-lehdessä on artikkeli ilkeilystä.
Ilkeilyä on tutkittu aivan yliopistotasolla.
Leikin varjolla voidaan murjaista mitä vaan , ja sitten syytetään huumorintajuttomaksi. Leikkiä ei voi mitenkään todentaa ilkeilyksi, artikkelista voi lukea.
Artikkelissa puhutaan myös näistä tv-ilkeilyitten suosiosta. Lukekaa jos löydätte tehy-lehden.
Onko ilkeily uusi kansantautimme?
Käytöstavat ovat jääneet vanhanaikaisina opettelmatta varmaan jo parissa sukupolvessa. Teitittely oli siinä mielessä parempi puhuttelumuoto, että se piti etäisyyttä toiseen ihmiseen. Ei ole helppoa nälviä henkilöä, jota teitittelee. Näin ei jatkuva ihmisten nälviminen ollut jokapäiväistä.
Nyt sen sijaan bussissa saa karmeat haukkumiset silmilleen, jos vitkastelee ovessa, tai kadulla kakaralauma huutelee "homoksi" kaikki ohikulkevat miehet. Ja miksei naisetkin, kun eivät tiedä edes aina, mikä se on.
Muotiin tullut v*:n homo on myös hauska huutelu, joka on käytössä.
Kun lapsesta asti on oppinut estoitta nolaamaan toista, pilkkaamaan ja nauramaan selän takana, niin helppohan sitä on jatkaa satavuotiaaksi. Kielenkäyttö saattaa muuttua vuosien varrella, mutta mieli ei. Negatiivinen ja ylimielinen asenne säilyy.
Jos ivallisuus on jo kotona opittu ja ehkä kasvatuskeinonakin käytetty, ei edes itse tiedä miten vastenmielisen kuvan itsestään antaa.
Mitä tästä opimme?
Mutta meillä se on miehen aikuinen ja mustasukkainen sisko joka heti kun tavattiin päätti ilkeillä mulle, mulle tuli tosi inhottava olo siitä koska oikeasti yritin olla ystävällinen ja hyvin kärsivällinen...
No kerroin miehelleni ja se vain syytti itseään (siitä ettei pystynyt välttämään konflikttia heheh) ja sanoi, ettei sen sisko siitä "pahalla" tarkoittanut. (hyvälläkö sitten?) Kuitenkin hän puhui siskolleen ja nyt vittuilu/ilkeily loppui.
Miehen (ja anopin) pitää ymmärtää ettei ole väliä sanotaanko jotain inhottavaa hyvällä vai pahalla, vaan jos esim. vaimosta tuntuu pahalta, ei sellaista pidä sanoa.
...on, että ilkeilee toisen suunniltaan ja sanoo sitten pahoittelevalla äänellä: "Enhän minä mitään tarkoittanut".
Tai kiivastuksissaan sanoo mitä sylki suuhun tuo, ja sanoo rauhoituttuaan: "Mä nyt oon tommonen, että sanon vihoissani mitä vaan, enmä sitä tarkoita, kyllähän sen kaikki tietää".
Minä en koskaan anna anteeksi, jos olen niin aiheettoman hyökkäyksen kohteeksi joutunut ja mielerauhani menettänyt noissa syytöksissä. Kun itse suutun, tulen erittäin teräväkieliseksi ja osaan iskeä juuri arkaan paikkaan. Sen vuoksi harkitsenkin aina tarkkaan, mitä sanon, jos joudun sanasotaan. Vaikka toinen ehkä unohtaisi minun sanani, niin itse en unohda, varsinkin jos huomaan, että iskin liiankin lujaa johonkin vastapuolen suojaukseen.
Jos minulla olisi noin vaikea sukulainen tai anoppi, olisi kaikille parasta, että tapaisin hänet kerran vuodessa ja isossa sukukokouksessa, niin että pelkkä "iltaa, mitä kuuluu", riitäisi keskusteluksi.
sanoa mitä sylki suuhun tuo, mutta silti luistaa vastuusta, näin ainakin itse ajattelen. Anoppini on yksi tällaisista ihmisistä, jolla on joku ihme ylimaallinen oikeutus sanoa mitä vaan, mutta sitten myöhemmin mieheni ja joskus tämän siskokin kumoavat puheet: "Äiti nyt on sellainen, ei se tajua mitä sanoo tai tarkoita mitään". Ihmettelen suuresti, että 6-kymppinen ihminen on täysin vastuuton sanoistaan, tai sitten niin älytön, että ei muka ymmärrä mitä sanoo. Joskus olen sitten niinä hetkinä, kun anoppi on jostain ihmisestä jotain positiivista sanonut (tapahtuu äärimmäisen harvoin) sanonut miehelleni, että eihän se varmaan sitäkään positiiviseksi tarkoittanut, kun raukka ei ymmärrä mitä suustaan syytää. No, arvaatte varmasti, että mies ottaa nokkiinsa, kun äitiänsä vähättelen...
Muissakin ihmisissä ihmetyttää, että jotkut ovat esimerkiksi sellaisen huumori-ihmisen maineessa, että he voivat todella sanoa mitä vaan, mutta se on aina leikkiä. Yllättävän usein leikissä on kyllä totuuden siemen mukana, mutta on niin näppärää kuitata kaikki leikiksi ja saada lisää haavoitettua toista leimaamalla tämä tiukkapipoksi, niin kuin tehyläinen aiemmin kirjoittikin (hyvä juttu se Tehy-lehdessä!).
Ja kuten edellinen kirjoittaja kirjoitti, itsellänikin on sellainen olo, että jos tulee pahasti sanottua, niin sitä kokee syyllisyyttä ja katuu sanojaan tosissaan. En siis mitenkään pysty ymmärtämään, että anopiltani puuttuu niin täydellisesti taju kaikista sanomisistaan, että puhuu mitä sylki suuhun tuo. Tosin kummallisesti mieheni mielestä kaikki negatiivinen on sattumaa ja vahinkoa, kaikki pienikin positiiviseksi tulkittava on TARKOITUKSELLISTA tykkäämisen ja välittämisen osoittamista, tyyliin sokerikon pöytään nostaminen on huomioimista, työpaikkani "sellaiseksi lääväksi" haukkuminen on vahinkoa eikä henkilökohtaista. Juu.
Otan osaa! Mulla kanssa todellakin töksäyttelevä anoppi. Tosin hän on myös tahallaan ilkeä välillä. Kun isäni kuoli niin anoppi lähetti miehelleni viestin että "häntä ei kiinnosta kenenkään kuolema." En varmaan ikinä tuu unohtamaan. Sitten se kuvittelee olevansa joku kunigatar, kun en kipeenä jaksanu vastata puhelimeen niin, on taas suuttunut. Ei todellakaan normaalia käyttäytymistä yli 50-vuotiaalta. Mun vanhemmalle lapselle se huuti naama punaisena kun tyttö meni sammuttamaan telkkarin jota kukaan ei kattonu. Joo, siitä eukosta kyllä riittäis kirjotettavaa mut ei viitti tulee itteki taas huonolle tuulelle kun rupee muistelee. Sulle tsemppiä anoppis kanssa ja toivottavasti asiat paranee!..Mä täällä oon jo luopunu toivosta oman anopin suhteen!!!