Kulkukissa

Scorpio


Tapasin toissapäivänä naisen, joka havahdutti minut niin kuin havahdutetaan ihminen, jolta viedään ravintolapöytä pois kesken tilauksen. Nainen oli ahkera matkustaja, ja varsin Välimerellinen. Kun puheenaiheeksi nousi Lefkada, en muistanut saaresta mitään. Tällaisessa edesauttaa se, että Kreikan saaristo, kaupunki ja ihmiset, sekä kylien kissat, ovat kaikki varsin yhdenlaisia huolimatta siitä, millä saarella Kreikassa olet tai vaikutat. En tuntenut vaikuttaneeni Lefkadalla lainkaan. Jopa nimi oli kumiseva, humiseva, kuin antiikkinen viiniruukku turkoosilla hiekkapohjalla, jonka ympärillä harhaili tuntematon ja eksyneeksi luokiteltu äyriäinen. Minussa oli tyhjä kohta, ja katselin siihen kuin katsellaan alas huimaavaan vesiputoukseen maan povessa. Olin ontto. Mikään ei palautunut mieleen saarelta, ei pieninkään yksityiskohta, kunnes vilkaisin karttaa tarkemmin.

Ensimmäiseksi minulle palautui mieleen Nidrin pikkukylä ja siellä raollaan oleva sininen puuovi, joka aukesi täydelliseen pimeyteen ja viileyteen kadun paahtavasta helteestä, köynnöskukkaloistosta ja turistiruoan hajusta: lammasvartaita, tikkuperunoita ja kolahtelevia pikkupulloja huteralla pöydällä puolillaan oliiviöljyä ja balsamiviinietikkaa. Raikas salaatti, maailman yksinkertaisin valmistaa, kulkee näkymättömässä kädessä perille kuin itsekseen. Pyöreillä pikkukivillä kävelleen rantajalat ja pää meren kohinaa täynnä, sataman dieselpakokaasut ja kuuman raudan haju kuin muistona Scorpiosta, josta en ottanut yhtään valokuvaa, kuten en yhdestäkään saaresta ennen sitä. Huomasin, ettei minulla ole lainkaan dokumentteja elämästäni Välimerellä. Minulla ei ole mitään näytettävää yhdellekään ihmiselle. Tunsin olevani kuin pois pyyhkäisty maailmankaikkeudesta, koko kartalta huitaistu olemattomiin. Katselin mukulakivikadulta pimeyteen ymmälläni, ja tunsin vastustamatonta halua astua sisään, avata tuo sininen ovi kokonaan ja käydä peremmälle.

(Hihitystä)