Mulla on lähipiirissä ja kaveri piirissä tuttuja pariskuntia, yhteiselo on ollut hyvää mutta kun sinne avioon on päästy alkaa suhteet rakoilemaan. Yks kaverini oli naisen kanssa seitsemän vuotta, sitten vihittiin, kolme vuotta ja olivat eron kynnyksellä, samaa tarinaa muissakin pareissa, jopa vuoden naimisissa olon jälkeen erotaan vaikka yhdessä jo useampi vuosi. Minä olen ollut aina avioliittoa vastaan vaikka kritiikki on ollut kovaa mutta niin vain yhdessä ollaan oltu lähes 30v. Avioliitto ei takaa rakkautta eikä uskollisuutta vaikka sitä niin luvataan, ihmismieli on muuttuvainen. Kaverini joutui myös henkisesti koville kun tuli kiista rahasta eron yhteydessä, avautui mulle koska ollaan oltu hyviä kavereita 30 vuotta. ,Muija pääsi kuulemma kynimään, avioehtoon ei nainen suostunut kun mies oli ehdottanut, sama oli mulla kun aikoinaan naiskumppani yritti ihan tosissaan saada mua naimisiin. Sanoin että sitten otetaan avioehto, ei käunyt muijalle.
Mikä ihme siinä on
miksinäin
23893
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Avioliiton odotukset ja todellisuus menevät ristiin. Mies haluaa elinikäisen seksisuhteen. Nainen haluaa leikkiä kotia. Kumpikin jaksaa jonkin aikaa miellyttää toista, mutta ennen pitkää raja tulee miellyttämisenhalussakin vastaan. Sitten tulee se arki, jossa ei ole seksiä ja koti on pettymysten sampo.
Näin käy melkein jokaiselle. Siinä on eroa, miten pariskunnat käsittelevät tuota todellisuutta. Toiset eroavat, toiset pettävät, toiset pusertavat uskollisina yhdessä.
Toi on helvetin totta vaikka harva myöntää, itsekin pettynyt omaan avoliittoon joiltakin osin. Seksi loppuu, läheisyys hiipuu, ollaan lopulta kavereita mutta en valita, huonomminkin voisi olla. Minä olen todennut naiselle että me ollaan nykyisin enemmän kumppaneita kuin puolisoita, nainen ei tietty oikein pidä ilmaisusta kumppani koska hänen mielestään olenme avopuolisoita mutta kukin mieltää suhteen tavallaan. Enkä minä odottanut elinikäistä seksisuhdetta mutta mun mielestä seksi vaan kuuluu normaaliin parisuhteeseen olihan sitä suhteen alusta asti reilu 20 vuotta ellei toisin sovita ja ei sovittu, kättä on väännetty. Toisekkeen ei mun kumppani ole halunnut leikkiä kotia, lapsi kuului kummankin suunnitelmiin ja se saatiin, oli tarkoitus vain elää normalia perheelämää ja nähdä kun uusi sukupolvi kasvaa.
Hommatkaa mamu akka. Saa tehdä mitä haluaa vaikka läiskiä ei väliä ja kuivana kakkoseen sitten suuhun,muistakaa kieltää sen tempun jälkeen hampaiden pesu. Ei ne siellä Afrikassa edes pese leegoja
Ai taas näitä kirjoituksia. Miksi se rasittaa niin paljon mitä muut tekevät? Omasta lähipiiristäni vain aniharva on aviossa, joillain nro 2 liitto. Eroja tulee lähinnä avoliitoista. Mutta entä sitten, ei kuulu minulle.
Ihmiset ovat niin erilaisia kuten suhteetkin että ihan mahdoton sanoa miksi kukin tekee kuten tekee. Omassa lähipiirissäni lähes kaikki muutamia poikkeuksia lukuunottamatta ovat olleet onnellisesti naimisissa melkein 20 vuotta. Eikä kyseessä ole mitkään uskovaiset tai muut joiden olisi pakko olla yhdessä.
Mutta joku muu sitten ei onnistu olemaan vuottakaan. Kai se niiden ihmisten luonteista, elämänarvoista, parisuhdetaidoista ja vastaavista johtuu että onnistuuko vai ei.
Mitähän minun tuttavapiirissäni minun avioliitostani mahdetaan ajatella? Ehkä luulevat sen olevan onnellinen. Jopa omat aikuiset lapsemme ehkä luulevat sen olevan onnellinen.
Minä en ole onnellinen. Suoraan sanoen hirveää on ollut. Onko puolisoni onnellinen? En osaa sanoa. Eipä tuo valita oloaan. Mutta ei meillä mitään iloa toisistamme ole, eikä kotiin kaipaa.
Mutta lapset ovat menestyneet ja usein iloisia. Ovatko he onnellisia? En osaa sanoa sitäkään.
"Mitähän minun tuttavapiirissäni minun avioliitostani mahdetaan ajatella? Ehkä luulevat sen olevan onnellinen. Jopa omat aikuiset lapsemme ehkä luulevat sen olevan onnellinen."
Miksi eivät tiedä? Haluatko itse pitää kulisseja yllä? Miksi?
Ei mariseminen mitään auta, päin vastoin. Itse hankitut velvollisuudet on hoidettava mukisematta, jos vain suinkin jaksaa.
Ei naimisissa oleminen ole mikään velvollisuus.
Myötä ja vastoinkäymisissä usein vain vahva tahtotila pitää kiinni velvollisuuksistaan, ohjaa eksynyttä kulkijaa tiellä. Jos alkaa seuraamaan ja elämään pelkästään tunteidensa ohjaamana, löytää kyllä itsensä hyvin nopeasti metsästä.
Niin, MYÖTÄ- ja vastoinkäymisissä. Jos parisuhteessa vain itsellä on pelkkiä velvollisuuksia toista kohtaan ja myötämäet on kortilla tai niitä ei ole ollenkaan, löytää itsensä metsästä vielä nopeammin. Siinä voi menettää itsensä täysin. Vahva tahtotila on usein vahvaa läheisriippuvuutta. Yhdessä pysytään vaikka väkipakolla.
Puolisoon on perheenjäsen siinä missä lapsetkin. Puolison hylkääminen heikkoon asemaan on sama kuin hylkäisi lapsensa. Suomessa avioliittolaki sisältää elatusvelvollisuuden, mutta sen voi mitätöidä simsalabim ottamalla avioeron. Muissa maissa elatusvelvoitetta ei avioerokaan pura.
Lapsistaan ei vielä sentään voi ottaa eroa.
"Jos alkaa seuraamaan ja elämään pelkästään tunteidensa ohjaamana, löytää kyllä itsensä hyvin nopeasti metsästä."
On olemassa myös muita vaihtoehtoja kun elää pelkällä velvollisuudella tai pelkällä tunteella. Kyllä hyvä avioliitto on ennen kaikkea tasapainoa. Täytyy olla sekä tunnetta että järkeä.
Oikea aito ja sydämestä tuleva halu olla yhdessä saa sen velvollisuuden tuntumaan mukavalta. Mutta pakotettu yhdessäolo on pelkkää tuskaa ja masokistista velvollisuuksista kiinipitämistä. Ei omia tunteita voi täysin kuolettaa tai hukkaa lopulta itsensä. Pelkässä kärsimyksessä kiini riippuva ihminen on läheisriippuvainen joka ei oikeasti halua itselle ja toiselle hyvää vaan pitää kiinni loppuun saakka tutusta ja turvallisesta kaiken kärsimyksen uhallakin.
"Puolisoon on perheenjäsen siinä missä lapsetkin."
On mutta puoliso on tasaveroinen aikuinen jonka kanssa yhdessäolon pitäisi perustua aitoon haluun ja rakkauteen, ei velvollisuuteen.
Puolison kanssa mennään yhteen omasta halusta ja siksi että juuri se ihminen tuntuu hyvältä. Jos näin ei enää ole, paljon siitä alkuperäisestä pohjasta on pudonnut pois.
"Puolison hylkääminen heikkoon asemaan on sama kuin hylkäisi lapsensa."
Eihän puolisoa ole pakko mihinkään heikkoon asemaan hylätä. Kyllä sitä ex-puolisoakin saa auttaa taloudellisesti miten paljon haluaa jos se velvollisuudelta tuntuu. Mutta ei siihen tarvita avioliittoa jos sen sisällöstä ei ole jäljellä muuta kuin taloudellinen tuki.
"Suomessa avioliittolaki sisältää elatusvelvollisuuden, mutta sen voi mitätöidä simsalabim ottamalla avioeron. Muissa maissa elatusvelvoitetta ei avioerokaan pura."
Aika harvassa länsimaassa noin enää on.
"Lapsistaan ei vielä sentään voi ottaa eroa."
Ei juridista eroa mutta ei aikuisten lasten kanssa ole pakko olla missään tekemisissä jos ei halua eikä taloudellisestikaan ole pakko auttaa jos välit ovat jostain syystä huonot.
jos on naimiaisissa niin siitten sexi. se on sexi.
No fakta on, että avioliitosta erotaan harvemmin kuin avoliitosta, että sinänsä kirjoituksesi ei pidä paikkansa.
Kysymys oikeastaan kuuluisi, että miksi mennä naimisiin, jos jo avoliitossa on ongelmia. Yleensä se kai tapahtuu siksi, että toinen osapuoli niin haluaa ja toinen osapuoli ei vielä ole valmis eroamaan, vaan ajattelee, että hittoks tässä. Mennään naimisiin kun se on toiselle niin tärkeää.
Kyllä meilläkin alkoi kurjuus kun avioon mentiin. Kerkesi kertoa muutamalle ennenkuin otti tuon avioehdon esille. En suostunut ja sanoin että kertoa ystävilleen ettei avioon mennä juuri avioehdon takia. No avioon mentiin ilman ehtoja. Nyt omistama tasan omaisuuden ja rahat jotka yhteiseen pesään käytämme. Toki sillä isommat tulot ja käyttää enempi rahaa. Ja jos nyt eroa haluaa tietää mitä menettää. Maksumieheksi joutui. Se pitää päättää mitä avioltaan haluaa. Kerroin totuudella miten avioon astun hänen kanssaan. Mutta monesti riideltyämme ottaa ehdon esille. Ja vastaan siihen aina ota tai jätä"
Ihmiset eroaa, niin avoliitosta kuin avioliitostakin. Mitä siitä? Onhan parempi erota - hieno mahdollisuus - kuin kärvistellä ja roikkua väkisin yhdessä.
Mikä ihme se on jos kaksi, itsekkäiksi kasvatettua kultamunaa yrittää pitempiaikaista yhteiseloa!
Aina ensimmäisenä minä, minä, minä.
Aina minällä pitäisi olla mukavaa välittämättä toisesta.
Toimii aikansa mutta kun sen kivan väliin tulee muutakin.
Kilkuttelen tätä MEIDÄN 50 vuotisen yhteiselon ja lähiympäristön havaintojen perusteella.
Kirjoituksessasi on pointtia, mutta sinäkin katsot maailmaa vain minä-minä ja oman sukupolvesi näkökulmasta ja hyvin mustavalkoisesti. Monet nykypäivän eroista on ihan syystä, enää ei naistenkaan tarvitse sietää mielipuolista, juopottelevaa, väkivaltaista ym.miestä, kun ei esim.taloudellisesti ole pakkoa siihen. Lisäksi avioliittohan on yhteiskunnallinen instituutio, joten siihen heijastuu nyky-yhteiskunnan arvot ja nyky-yhteiskunnan tila. Silloin ammoisina aikoina työ oli "vain" työ, ts. ei mitään elämää suurempaa, ei jatkuvia yt-neuvotteluja, vaihtuvia työpaikkoja, kokoaikaista kilpailua työpaikoista. Siinä monet sitten yrittää hoidella perheen ja parisuhteen, monesti yksikseen, isovanhemmat asuu kaukana tai heillä on oma kiireinen elämänmenonsa. Siihen lisäänä vielä nuo toisen juopottelut ym.mainnitut ongelmat niin onhan se suorastaan ihmeellistä, jos avioliitto kestää. Koko yhteiskunta on muuttunut hektiseksi, pirstaloituneeksi yhteiskunnaksi. Miksi siis ihmetellä, että avioliittokin ja ylipäätänsä parisuhteetkin on. Voidaankin miettiä onko avioliitto instituutiona menettänyt merkityksensä.Toisaalta ihmiset kaipaavat turvaa ja jotain ankkuroitumispistettä ja tässä on suuri ristiriita vallitsevien olojen välillä.
Osa luettelemistasi ilmiöistä on seurausta itsekkyydestä, ahneudesta ja mukavuudenrakkaudesta.
Myös vastuu henkilön tekemisistä on ulkoistettu.
Useiden vuosikymmenten takainen tilanne avioliitossa piti paikkansa.
Omat vanhempani ovat ikäviö esimerkkejä siitä mutta sillä on saattanut olla opettava vaikutus minuun.
Nykyiseen elämänmenoon vetoaminen on tekosyy. Hektisyys yms. on heijastusta ahneudesta ja "toisten aivoilla ajattelusta". Joukkosieluisuudesta.
Mitä tulee työelämän pilkkoutumiseen niin luulen kokeneeni siitäkin jotain.
Haalariduunien lukumäärää en viitsi edes laskea. Valtakunta vaihtui muutamaan kertaan.
Ns. kaulusduunarina minulla oli 7 vakituista työpaikkaa ja loppupäässä 10 määräaikaista.
Kaikki vakituiset eri paikkakunnilla ja pätkistä ainoastaan 2 samassa kaupungissa mutta niist' ei yksikään ollut pääosoitteessani.
Muutaman aviovuoden jälkeen anus oli muutaman vuoden todella auki kuin se tuuran putki.
Mitä tulee vaimoni rooliin niin halutessaan hän olisi milloin tahansa voinut leikata matot halki vaarantamatta elintasoaan. Voisi yehdä sen tälläkin hetkellä.
Koskaan aikaisemmin ei ihmisten elämä ole ollut yhtä turvattua kuin nykyään mutta hillitön ahneus ja vertaaminen ympäristöön ruokkii tyytymättömyyttä.
Isovanhemmista ainoastaan liikuntarajoitteisesta anipista oli rajallista apua lyhyen aikaa.
Yksi ääriesimerkki lähiympäristöni itsekkyydestä ja ahneudesta.
Opiskelijapariskunta muuttaa yhteen. Tuleva rouva opiskelee ensin saksaa, muuttaa sitten pölkkytieteelliseen tiedekuntaan ja sieltä oikeustieteelliseen. On välillä vuoden Ranskassa, Paun yliopistossa.
Herra opiskelee teknistä fysiikkaa Otaniemessa ja rahoittaa opintonsa ja yhteiselämään sivutöillä. Velkaa syntyy vain avoparin asunnon hankintaan.
Herra valmistuu viidessä vuodessa ja pari rakentaa ok:n ok-seudulle. Syntyneen velan hoitaa herra joka on koulutustaan vastaavassa työssä.
Herra hoitaa kaikki, todella kaikki kotityöt ja viimein rouva valmistuu yritysverotukseen erikoistuneeksi juristiksi. Pääsee töihin alan konsulttitoimistoon.
Herra helpottuu koska nyt on kaksi hyväpalkkaista hoitamassa suurta lainaa ja mittavampien tarpeiden täyttäminen voi alkaa,
Suuret häät harmaakivikirkossa. Vieraita mm. Saksasta, Ranskasta ja Sveitsistä.
Mutta ei! Rouva ilmoittaa, että hänen palkkansa on hänen rahaansa eikä se kuulu perheelle tippaakaan! Näin pitkälle piti herran pinna. Herran pantua avioeron vireille oli rouva ylen hämmästynyt. MEILLÄHÄN MENI NIIN HYVIN!
Vanhojen kaverieni ja perhetuttavien joukossa on monen sortin kohtaloita.
On alkoa, on toistuvaa turpiin vetämistä, on ulkoa katsoen käsittämättömiä eroja, on pakonomaista julkisivun ylläpitoa mutta on tasapainosiakin pariskuntia.
Nurten perusvimma. Minulle kaikki ja heti. Ja jos en saa kaikea niin ainakin enemmän kuin lähiympäristöllä. Ei ole malttia suunnitella ja rakentaa elämää vaiheittain.
Sä yleistät aika ikävällä tavalla tuohon yhteen esimerkkiin kaikki ihmiset ja erot nykypäivänä samanlaisiksi. En viitsi omia kokemuksia tänne laittaa ja toisaaöta en myöskään hae mitään oikeutusta mistään, mutta tukea ja auttaa haluan samassa tilanteessa olevia. Etkö voi myöntää ajan muuttumista, etkö näe hektisyyttä? Lisäksi ihmiset ei kestävyydeltään ym.luonteenpiirteiltään ole samanlaisia. Jos joku kestääkin, vaikka ei olisi onnellinen niin joku toinen ei kestä. Ok, entisaikaan ne varmaan heikot raukat tuli hulluiksi tai kuoli pois. Tuo pärjäämisen kulttuuri ja ydinperheen ihannointi on vielä nykypäivänä monille se tiukka paikka. Itekin oon ydinperheen lapsi, joka tottakai syvälle sisimpään iskostettuna halusi pitää kiinni ajatuksesta, että lapsilla pitää olla ydinperhe ja erot on häpeällisiä ja itsekkäitä. Puhut paljon 7470 itsekkäästä onnellisuudesta. Onko se tosiaan itsekästä, että ihminen tuntisi itsensä onnelliseksi? Jokainen toki vaikuttaa itsekin onnellisuuteen, mutta kyllä puitteet ja ympäristö vaikuttaa siihen osaltaan.
Hienoa, että oma liittosi on kestänyt ja on toimiva ja olet onnellinen. Jos olet noin onnellinen niin miksi mainostat sitä itselleni tulee käsitys, että liittosi kestäminen on sinulle yksi supritus ja saavutus muiden saavutusten joukossa. Olet parempi ja voit ylpeillä sillä.
Hektisyys on itse luotua. Ahneuden ja kilpailuhenkisyyden aikaan saamaa.
Otin esimerkiksi tuon yhden, erittäin hyvin tuntemani tapauksen.
Kerroin pelkistetysti myös oman työurani joten minuun ei tee hitusenkaan verran vaikutusta vetoaminen työn pilkkoontumiseen!
Kotipaikkarakkautta työn vaihtamisen esteenä halveksin. Jos ei halua mennä työn perässä niin silloin ei ole todellista tarvetta huolhtia itse toimeentulostaan.
En myöskään ymmärrä nuorten ennakkoon asettamia muita reunaehtoja. Työelämässä ollessani kohtasin sellaisia nuoria rutkasti.
Oleelliset asiat ovat epämukavuuksien kestämättömyys, vastuun ulkoistaminen ja toisten aivoilla ajattelu.
Aina pitäisi olla hellpoa ja kivaa sekä pystyä elämään pelkästään omilla ehdoillaan.
Onnellisuuden avain on tosiasioiden hyväksyminen ja eläminen omien resurssiensa mukaisesti.
Hyvin menee kun ei vertaa eikä valita!